Vanhemmuus saa kohtaamaan omat tunteet ja hyvä niin

Homevialaura, perhe-elämä, lapsiperhe, syntyvyyskeskustelu, vanhemmuus

Vielä vaan jatkuu keskustelu lapsiperheistä. Tänään Helsingin Sanomissa oli juttu otsikolla Yritys olla täydellinen uuvuttaa vanhemmat. Jutun mukaan tuore tutkimus kertoo, että täydellisyyden tavoittelu ja koetut paineet väsyttävät suomalaisvanhempia.

Täydellisyyteen pyrkiminen voi johtua siitä, että kilpailun ja suorittamisen arvot ovat siirtyneet vanhemmuuteen, Sorkkila arvioi. “Siitä, millaista on hyvä vanhemmuus, puhutaan paljon. Kun aiemmin mentiin enemmän maalaisjärjellä, vanhemmuudesta on tullut kilpailun ja suoriutumisen kohde. Näitä suorituksia vertaillaan esimerkiksi sosiaalisessa mediassa.”

Kuvituksena on mikäpä muukaan kuin – sotkuinen kurahaalarieteinen! Tätä bingoa on helppo pelata erityisesti Hesarin osalta, joka jaksaa maalata juuri tätä, kliseisen ankeaa lapsiperhekuvastoa.

Homevialaura, perhe-elämä, lapsiperhe, syntyvyyskeskustelu, vanhemmuus

Vaikka seuraavaksi piti kirjoittaa jostain aivan muusta, en voinut muuta kuin avata koneen ja tulla kysymään teiltä: mitä ajatuksia aihe teissä herättää?

(Koska ei löytynyt eteiskuvia, kauniilla Yyterin-muistoilla mennään.)

Homevialaura, perhe-elämä, lapsiperhe, syntyvyyskeskustelu, vanhemmuus

Henkilökohtaisesti omalla kohdallani kaikista maailman asioista juuri lapset ovat eniten auttaneet minua hyväksymään oman epätäydellisyyteni. Kliseisesti lapset ovat kasvattaneet minua paljon enemmän kuin minä heitä.

Olin lapsena se tyttö, joka repi piirustuksen, jos siihen tuli pienikin virhe. Nykyään ajattelen, että riittävän hyvä on riittävän hyvä, ja mikrotan valmismakaronilaatikkoa paljon tasapainoisempana kuin olisin voinut toivoa.

Homevialaura, perhe-elämä, lapsiperhe, syntyvyyskeskustelu, vanhemmuus

Myös sosiaalisen median roolin näen erilaisena. Se, että nykyään vanhemmuudesta puhutaan niin paljon, ja että vanhemmuutta näytetään niin monimuotoisena, on minusta päinvastoin kasvattanut armollisuutta ja ymmärrystä sekä antanut perspektiiviä.

Jos ei lähipiiristä, niin viimeistään sosiaalisesta mediasta löytyy aina joku toinen, joka repii mustaa huumoria lattialle kaatuneesta aamupuurosta, tai joka on yhtä fiiliksissä taaperolle kelvanneesta ateriasta tai muusta onnistumisen kokemuksesta.

Homevialaura, perhe-elämä, lapsiperhe, syntyvyyskeskustelu, vanhemmuus

Välillä minusta tuntuu, että lapsia tai sosiaalista mediaa voi syyttää suurin piirtein kaikesta ilman, että oikeasti pureuduttaisiin ongelman juurisyihin.

Hesarin jutussa vanhemmuuden paineista ja suorituskeskeisestä perfektionismista puhuu äiti, jolla on itsellä haastava perhetausta. Tuntuukin oudolta, että tilanteen ongelmana näytetään lapsiperhe-elämä, kun perimmäinen ongelma on syvällä haastateltavan omassa historiassa, ja vanhemmaksi tulo on vain nostanut nämä asiat, jotka muutenkin olisi hyvä käsitellä, pintaan.

Homevialaura, perhe-elämä, lapsiperhe, syntyvyyskeskustelu, vanhemmuus

Sen sijaan, että päädymme syyllistämään omista epävarmuuksistamme muita, sosiaalista mediaa, lapsia tai mitä hyvänsä, minusta paljon tärkeämpää olisi keskittyä työstämään omia, syvältä sisimmästä kumpuavia tuntoja. Olen itse tehnyt todella paljon töitä oman itsetuntemukseni kanssa, ja siksi tämä aihe tuntuu niin läheiseltä.

Homevialaura, perhe-elämä, lapsiperhe, syntyvyyskeskustelu, vanhemmuus

Omalla kohdallani pidän kiinni esimerkiksi tietyntasoisesta harmoniasta kodissa, koska se on minulle niin tärkeä osa jaksamista siitäkin huolimatta, että saatan näyttää jollekin ulospäin taas yhdeltä täydellisen elämän kulissia valkoisessa kodissa ylläpitävältä sisustusbloggaajalta. Mitä sitten!

Homevialaura, perhe-elämä, lapsiperhe, syntyvyyskeskustelu, vanhemmuus

Taas omien voimavarojeni rajallisuuden tunnistan esimerkiksi siinä, että meillä ei yhdelläkään perheenjäsenellä ole tällä hetkellä säännöllistä harrastusta: vauva, päiväkodissa touhuava kolmevuotias, minun yrittäjyys ja mieheni opiskelu ja työ ovat enemmän kuin tarpeeksi.

Se, että osa samanikäisistä harrastaa jo, ei tee meistä harrastamattomana perheenä yhtään huonompaa. Jos kokisin, että tekee, ei se olisi muiden harrastavien perheiden vika, vaan minun pääni sisäinen ongelma.

Jos johonkin voinkin armollisuuden lisäksi kannustaa, niin hyvän itsetuntemuksen harjoittamiseen ja omien voimavarojen tunnistamiseen niin vanhempana kuin muutenkin.

Comments

  1. Mun mielestä se Hesarin kuva oli vain hauska! Just sellastahan se välillä on, ja on hyvä nähdä myös erilaisia kuvia perhe-elämästä. Itsekin huomaan vanhoja kuvia katsellessa, että kotikuvia on todellakin tullut yleensä otettua silloin kun on just siivottu, ja silloinkin sopivasti rajaten. Vaikka oikeasti ne arkista elämää pursuavat kuvat onkin sitten myöhemmin katsottaessa mielenkiintoisempia: näkee että mitä leluja lapsillani olikaan pikkutaaperoina leikeissä ja miten ne ja muutkin tavarat todellakin leviteltiin ympäriinsä<3
    Mielestäni somen kuvat voi ihan oikeasti luoda ihan turhia paineita kenelle vain ja varsinkin nuorille sekä nuorille aikuisille. Monasti ihmiset ei edes muista, että somessa näkyvät kuvat voi olla jonkun päivän työ ja monen tunnin puurtamisen tulos. Ja että se kuvien ottaminen (kaikkine oheistöineen) voi olla jonkun ainoa työ. (Enkä siis tod. väitä että se olis helppo työ!) Ei siis ihme, että koti tai kakku tai ruoka-annos näyttää kuvissa upealta. Ns. taviksen ei todellakaan tarvitse pystyä samanmoisiin suorituksiin oman kahdeksan tunnin työpäivän ja työmatkojen jälkeen. Somen ansiosta ns. täydellinen elämä levähtää parilla klikkauksella nähtäväksi, ja oma elämä ei tunnukaan yhtään samalta vaan kaikki yhtä sotkua vain. Ei tämä tietenkään kaikkiin näin vaikuta, mutta liian moneen kyllä.
    Toki sekin on ikävää, että lapsiperhe-elämästä maalaillaan ikäviä kuvia jne. mutta kyllä realismiakin tarvitaan. Ei lapsiperhe-elämä ole helppoa, eikä se kaikille sovi. Parempi vain, ettei lapsia "tehdä" silloin kun ei olla oikeasti valmiita kaikkeen siihen liittyvään vastuuseen ja vaivaan (valtavan ilon lisäksi.) Kaltoin kohdeltuja ja huostaanotettuja lapsia on Suomessakin ihan liikaa valitettavasti.
    Ääh: tää on vähän ankea kommentti, mutta tällaisia nyt tuli äkkiseltään mieleen. Mukavaa syksyä teidän perhelle!

    • Heippa Eeva! Kiva, että koit kuvan erilailla. :) Luulen, että itselläni kuva meni ”tunteisiin”, kun olen vain nähnyt ihan liian monta kurahaalarikuvituskuvaa. :D Mutta se taitaa olla enemmän minun ongelma kuin itse kuvan. ;)

      Olen niin samaa mieltä tuosta kotikuvahuomioista. Olisi ihan tärkeintä ikuistaa perhealbumiin arkisia hetkisiä juuri sellaisina kuin ne ovat. Että ai tuolla oli tuokin epämääräinen mutta niin tärkeä Kinder-yllätys. Ja tuossa tuokin parhaat päivänsä nähnyt päiväkotipaita. <3

      Somen luomista paineista on puhuttu tosi paljon, ja varmasti siitä on tärkeä puhua yhä vaan. Medialukutaito on muutenkin tänä päivänä yksi tärkeimmistä taidoista, joten eihän aiheesta voi liikaa puhua. Se onkin tosiaan tärkeää muistaa, että somea varten otetut kuvat on otettu somea varten, mutta se on enemmän kuin inhimillistä unohtaa se – jos se välillä unohtuu meiltä ammattilaisilta, niin totta kai muiltakin. Toisaalta minusta on tärkeää tuoda esille myös somen voimaa vertaistukena. Minusta se on todella hieno asia, että nykyään on mahdollista löytää samanlaisten haasteiden kanssa painivien vanhempien yhteisöjä ja niin edelleen.

      Ei ollut yhtään vaikea kommentti, päinvastoin, niin fiksusti ja kiihkottomasti muotoiltu. Sain kiinni kaikesta, mitä kirjoitit ja olen itse asiassa tismalleen samaa mieltä. :)

      Minusta on ehdottoman tärkeää tuoda esille kaikkia näkökulmia ja puhua asioista niiden oikeilla nimillä, siis myös siitä, että vanhemmuus ei ole kaikkia varten, koska eihän se ole. Jotenkin vai tuntuu, että vaikeuksia painottava keskustelu esimerkiksi Hesarissa on hyvin paljon yleisempää, mutta on hyvin mahdollista, että kuvittelen tai vahvistusharhan mukaisesti saatan huomaamattani kiinnittää paljon enemmän huomiota negatiivisiin kuin positiivisiin juttuihin. Tämänpäiväiseenkin artikkeliin olen jo itsekin saanut monta uutta tärkeää näkökulmaa.

      Kiitos vielä ajatustenvaihdosta ja samoin, ihanaa syksyä myös sinne!

  2. Tuli tosta lopun harrastussivujuonteesta mieleen se, miten ahtaasti harrastus helposti määritellään. Ajatellaan esimerkiksi, että sen pitäisi olla jotain tavoitteellista, kodin ulkopuolella tapahtuvaa. Vaikka yhtä hyvin voisi ajatella, että harrastus on kaikkea sitä, mitä tekee vapaa-ajallaan! Harrastan siis esim. blogien lukemista, tv-sarjojen katsomista ja uutisten seuraamista :)

    Siitä oon kuitenkin vähän eri mieltä, etteikö Hesarin haastateltava olisi ollut ihan yhtä hyvä esimerkkitapaus kuin kuka muu tahansa. Kyllähän kaikki meistä on menneisyyden muovaamia jollain tavoin ja usein menneisyys nimenomaan antaa jotain painolastia, joka sitten sopivan tilaisuuden tullen saattaa ruokkia vahingollista käytöstä. Uskon, että moni pystyi lukemaan Hesarin juttua niin, että sijoitti haastateltavan historian tilalle vaikka oman koulukiusauksensa, vahingollisen parisuhteen tai omaisen sairastumisen.

    Erityisesti mua jutussa ilahdutti se, että siinä haluttiin tuoda esille ero masennuksen ja uupumisen välillä. Uskon, että tervehtymisen kannalta on tärkeää, että joudu kategorisoiduksi ryhmään, johon ei tunne kuuluvansa. Että voi tuntea olevansa olonsa väsyneeksi ja tilanteesta ahdistuneeksi, vaikka masennusdiagnoosi tuntuisikin väärältä.

    • Moikka! Niin totta, samaistun. Ennen ajattelin, että en harrasta mitään, mutta nykyään ajattelen harrastavani laatusarjoja, noin esimerkiksi. Että onhan sekin harrastus. :) (Vaikka tässä harrastamisyhteydessä tarkoitinkin säännöllistä juuri kodin ulkopuolista harrastamista.) Kivat harrastukset sielläkin!

      Kiitos tärkeästä inhimillisestä kommentista! Juuri näin, jokainen me olemme menneisyytemme muovaamia ja se on tosi tärkeää muistaa. Itse ensilukemalta pidin jutun tutkimusta ja yksittäistä tapausta vähän erillisinä – molempia tärkeinä, mutta jokseenkin ikään kuin erillisinä. Mutta totta kai ne liittyvät toisiinsa, ja juuri kuten fiksusti kommentoit, voi jokainen kuvitella omat kipupisteensä tilalle. <3

      Todella tärkeä huomio, kiitos kun huomasit ottaa sen esille! Ehdottomasti juuri näin, täysin samaa mieltä. Sekin oli ilahduttavaa, miten neuvolassa voitaisiin enemmän kehottaa armollisuuteen. Omat neuvolakokemukseni ovat olleet todella armollisuuteen kannustavia, mutta näin ei välttämättä automaattisesti ole. Se, että neuvolassa edesautetaan jaksamista esimerkiksi kannustamalla tietynlaisen riman madaltamiseen, on ja olisi tosi tärkeää. Monelle äidille, minulle ainakin, hoitohenkilökunta on tietynlainen auktoriteetti ja jos auktoriteetti sanoo, että on ok, sanotaan nyt vaikka syödä sitä valmisruokaa, niin se varmasti helpottaa niin tekemään. :)

  3. Tunnistan kyllä kilpailuilmiön, mutta henkilökohtaisesti ajattelen sen siirtyneen jo hieman menneisyyteen. Tai sitten olen vain valinnut kanavani ja seurattavani oikein. Minä kun olen saanut valtavasti vertaistukea juuri somen kautta. Minimissä on ollut kilpailu ja syyllistäminen.

    Ja kyllä. Lapset ovat kasvattaneet minua enemmän kuin minä heitä.

    • Heippa Jenni! Niin minäkin jotenkin ajattelin, mutta ehkä näin ei sitten ole. Tai siis en minäkään tietenkään ole mitenkään vertailun yläpuolella, mutta olen samanlailla karsinut sellaisia kanavia, jotka ahdistavat ja hakeutunut enemmän itselle sopivan ja vertaistukea antavan sisällön pariin.

      Koen, että niinä hetkinä, kun some on enemmän ahdistanut, on elämässä ollut muutenkin hankalampi vaihe. Eli jälleen koen todellisen syyn olevan syvemmällä itsessä, mutta toki sosiaalisessa mediassa on myös haasteensa, joiden kanssa pitää olla tarkkana. Minusta olikin ihan terve ilmiö, että moni otti breikkiä sosiaalisesta mediasta kesällä. Juuri niin pitää tehdä, jos siltä alkaa tuntua. Kuulostella herkästi, mitä oma mieli tarvitsee.

      Muutenkin kaikki karsiminen on ihan aliarvostettua ja minusta yksiä tärkeimpiä teemoja jaksamiseen liittyen. Se, että osaa tarvittaessa kieltäytyä menosta, harrastuksesta, työkeikasta tai mistä ikinä, on minusta tosi tärkeää. Lähestyvä joulu on yksi parhaita ajankohtia keskustella tästä. Ihan jo pelkästään se, että päätin muutama vuosi sitten lopettaa joulukorttien lähettämisen, pudotti huvittavan ison tuskan harteiltani. Ja hei, välit läheisiin ovat edelleen yhtä rakkaat, ja oma olo on tuhat kertaa rennompi. ;)

      Tosi kiva kuulla, että olet saanut valtavasti vertaistukea ja tunnistat lapset meidän aikuisten kasvattajina. <3

  4. Ihanaa että omalta osaltasi osallistut keskusteluun! Monta tekstiä aiheen tiimoilta lukien ymmärrän että tämä on juuri se ajatus mitä itse olen kaivannut. (Hesarin artikkelia en ole lukenut). Ylipäätään vanhemmaksi tulo voi nostaa pintaan mitä ihmeellisempiä muistoja/toimintamalleja omasta lapsuudesta tai kipeistä tapahtumista, joten jo ihan siihen peilaten voi lapsiperhearki tuntua aluksi melkoiselta. Ja onhan se sitä! Mutta väitän omalla kohdallani käyneen niin, että kun siitä “alkujärkytyksestä” selvisin, eli miten mukamas voin ikinä kasvattaa uuden tasapainoisen ihmisen, miksi kaikki muut syövät noin hyvin, miksi meillä ei vielä sitätätäjatota tehdä, niin olen päässyt todella ytimeen itseni kanssa, ja työstämään sitä miksi ajattelen ja toimin näin. Koen itsekin että lapseni on kasvattanut minua enemmän minä häntä; hän on guruni mitä tulee tunteiden käsittelyyn ja kohtaamiseen.

    Kiitos että jaat ajatuksiasi. Rakastan sitä miten kirjoitat niin että saat lukijankin pohtimaan syvemmin omaa ajatusmaailmaansa; se jos mikä on inspiroivaa!

    • Kiitos paljon Jenni sanoistasi! Arvostan niitä suuresti. Välillä mietin, että haluanko, jaksanko, viitsinkö osallistua kuitenkin aiheelta aika painavaan perhe- ja syntyvyyskeskusteluun, mutta kyllä se vaan tuntuu tärkeältä ja on niin iso osa omaa henkilökohtaista elämää, että totta kai. Arvostan vielä todella paljon teitä keskustelijoina, miten osaatte sekä haastaa minua ja tuoda esille uusia näkökulmia että jatkaa ajatuksiani. Siksi spontaanejakin mietteitä tulee kirjoitettua. :)

      Kiitos kun jaoit kokemuksiasi! Tunnistan saman, että tuoreena vanhempana sitä on hormoneineen herkkänä ihan kaikelle. Sitten, kun tilanne tasaantuu, ja arki alkaa rullata, niin kokonaisuutta pystyy arvioida paljon paremmin ja ikään kuin etäältä – siis nimenomaan alkaa työstää omia ajatuksia, vaatimuksia ja toimintapoja. Aikaa ja pysähtymistä se vaatii, vasta sitten voi alkaa tunnistaa ja tiedostaa sen, että miksi esimerkiksi vaatii itseltään sitä, mitä vaatii.

      Itse koen olevani sinut valintojeni kanssa nimenomaan työstämisen ansiosta, en siksi, että olisin synnynnäisesti sellainen. Hesarin jutussa puhuttiin paljon vanhempien kasvaneista paineista ja se on minusta jotenkin todella surullista, inhimillistä, mutta surullista. Että onko meillä tosiaan niin kiire suorittaa, ettemme pysähdy miettimään, onko esimerkiksi tietty tavoitteellinen harrastus tai itsetehty luomuruoka meille oikeasti tärkeää vai tärkeää vain siksi, että naapuri tai sometuttukin tekee niin. Tästä olisi niin paljon puhuttavaa. Armollisuus, karsiminen ja riman madaltaminen ovat tärkeistäkin tärkeimpiä teemoja.

      Ennen kaikkea kiitos vielä valtavasti sanoistasi. Ne merkkaavat enemmän kuin tiedätkään. <3

  5. Kiitos, että nostit tämän keskusteluun! Hyviä näkemyksiä ja pointteja.

    Minuakin kyllä vähän kummaksuttaa asetelma, jossa sotkuiset kuraeteiset olisivat jotenkin vain ”Prisma-perheiden” hävettävää arkea. Ei sinkun tai lapsettoman pariskunnan elämäkään aina niin Insta worthya ole, eikä tietenkään pidäkään. Meillä tosin lasten (ja aikuisten) tavarat löytyvät suurimman osan aikaa ihan omilta paikoiltaan, enkä ole lapsensaannin jälkeen koskaan kokenut hautautuvani lapsiin liittyviin (tai muihinkaan) tavaroihin tai kokenut niiden olemassaoloa jotenkin tukahduttavaksi. Kyse ei ole täydellisyyden tavoittelusta vaan kunnioittavasta suhtautumisesta omaan elinympäristöön, jossa jokainen siivoaa jälkensä ja tavaraa hankitaan tarpeeseen. Samaan aikaan: miksi ottaa paineita, jos kuraeteinen onkin sotkuinen, pyykit pesemättä tai päivän ateriana mikrossa lämpiävä makaroonilaatikko? Tuleeko todella yllätyksenä, ettei elämä ole aina täydellistä? Ja tarvitseeko siitä ahdistua?

    Paljon puhutaan siitä, että armollisuutta tulisi olla lisää. Sitä ei kuitenkaan saada, vaan se otetaan. Kun itse hyväksyy oman vajavaisuutensa ja lämmittää mikroateriansa ylpeydellä sen sijaan että häpeäisi, suhtautuminen koko elämään ja ympäröivään maailmaan muuttuu. On osa elämää joutua välillä toimimaan ”riittävällä” tasolla, ja se lupa jokaisen tulee osata itse itselleen antaa. Päivät ovat erilaisia, samoin voimavarat. Omien voimavarojen säätely ja niiden rajojen kunnioittaminen on viisautta, ei luovuttamista.

    Lapsia tai ei, tämä tie jokaisen olisi hyvä kulkea. On totta, että nykymaailma tarjoaa meille rajattoman määrän mahdollisuuksia vertailla elämän eri osa-alueita. Jos ahdistua haluaa, se kyllä onnistuu. Toisaalta, kuten Laura kirjoitit, somesta voi myös saada voimaa ja vertaistukea. Aikuisina kun meillä on aina mahdollisuus valita, miten suhtaudumme.

    • Ai että tämä oli hyvä kommentti, nyökyttelin koko pätkän läpi. Iso kiitos Maria pohdinnoistasi!

      Erittäin tärkeä muistutus tuo, että elämä ilman lapsia voi sekin olla kuraista ja kaoottista. Silloinkin pitää käydä ruokakaupassa, imuroida hima, jaksaa läpi kuormittavat elämänvaiheet läheisten sairastumisesta työpaikan YT-neuvotteluihin, muistaa maksaa vakuutukset ja niin edelleen. Ei kenenkään (!) tavallisen kuolevaisen elämä täysin Insta worthya ole, on lapsia tai ei. Tästä on yhä vain edelleen tärkeä muistuttaa.

      Siis amen! Puhut niin minun sanoillani. Ei tietyssä siisteys- tai järjestystasossa ole minullekaan kyse täydellisyyden tavoittelusta vaan nimenomaan elinympäristön kunnioittamisesta. Minusta tuntuu ihan itsestäänselvältä, että vaadin esimerkiksi lapsiltani tiettyjä asioita, esimerkiksi kohtelemaan ostettua omaisuutta hyvin (toki ymmärtäen, että vanhinkoja voi aina sattua).

      Olen itse aina ajatellut, että elämä ei ole koskaan täydellistä, mutta se voi silti olla hyvää. Siksi minullekin tulee niin isona yllätyksenä, kuinka monelle saman sukupolven ihmiselle elämän pitäisi olla täydellistä – koko ajan ja kaikilla osa-alueilla! Jos elämän epätäydellisyyden ja rajallisuuden ymmärtää vasta vaikka kolmekymppisenä, on se varmasti valtava shokki, mutta sanoisin myös, että etenkin se on erittäin terve ja tarpeellinen havahtuminen.

      “Kun itse hyväksyy oman vajavaisuutensa ja lämmittää mikroateriansa ylpeydellä sen sijaan että häpeäisi, suhtautuminen koko elämään ja ympäröivään maailmaan muuttuu.”

      Jälleen nyökyttelen. Todella, koko suhtautuminen kaikkeen muuttuu, kun sisäinen motivaatio nousee tärkeämmäksi kuin ulkoinen. Siksi oman itsetuntemuksen eteen kannattaa oikeasti nähdä vaivaa ja asiaa työstää. Esimerkiksi taustaa meistä kukaan ei voi valita, mutta sen voi todella aikuisena valita, alkaako kantaa omista, esimerkiksi juuri täydellisyydentavoittelun tuntemuksistaan vastuuta. Tämä on vaikea aihe, koska todella tiedän, etteivät asiat ole yksinkertaisia, mutta koska olen itse läpikäynyt kyseisen kypsymisen ja nähnyt sen eteen vaivaa, uskallan siihen kannustaa.

      Kiitos vielä tärkeästä kommentista!

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *

Instagram

Copyright © 2019 · Theme by 17th Avenue