Sanojen valtava voima

Homevialaura, sanojen voima

Tapahtui keväällä bussissa. Olin tulossa silloin vielä hyvin pienen vauvani kanssa bussilla keskustasta kotiin, kun jostain syystä, ei siis mistään ilmiselvästä syystä, kuten nälästä tai märästä vaipasta, kaikki sellaiset oli hoidettu, vauvani alkoi huutaa – niin kuin erityisesti ihan pienet vauvat nyt vain joskus huutavat.

En turvallisuussyistä ottanut hentoa vastasyntynyttä syliin, koska kuski ajoi melko holtittomasti ja olimme liittymässä moottoritielle. (Myöhemmin sain kuulla, että ainakin Tampereella se olisi ollut kiellettyäkin.)

Siispä en muuta voinut kuin antaa vauvan, jota juttelu ja mahasta silittely eivät riittäneet rauhoittamaan, huutaa, ja odottaa, että sillä kerralla ikuisuudelta tuntunut kotimatka olisi ohi. Taisin ajan kulua nopeuttaakseni kuitata jonkun ystäväni viestin toisella kädellä puhelimella – ja sitten.

Homevialaura, sanojen voima

Sitten lähellä istunut rouvashenkilö ei enää voinut hillitä itseään. Hän sanoi, luonnollisesti koko bussin kuullen, säälivänsä vauvaa, kun en hoida häntä. Sanomattakin selvää, miten pahalta nöyryyttävät sanat tuntuivat jo valmiiksi kiusallisessa tilanteessa, ja vielä juuri synnyttäneen herkillä hormoneilla ja väsymyksellä.

Tämä rouva (jollaisia on muuten Helsingin julkisissa enemmänkin) ei kuitenkaan ole tarinan päähenkilö, ikäiseni nainen on.

Muutaman pysäkin jälkeen tämä ikäiseni nainen, rouvan jo jäätyään omallaan, ei poistunutkaan viereisestä takaovesta, vaan käveli bussin keskiosan ja vaunujemme kautta sanomaan lämpimästi hymyillen: Hei älä välitä, totta kai vauvat itkevät.

Ja silloin purskahdin itkuun, ja yhä edelleen tätä kirjoittaessani herkistyn. Hän, ikäiseni nainen, mahdollisesti mutta ei välttämättä äiti itsekin, teki siinä hetkessä muutamalla sanalla suuremman teon kuin tulee koskaan ymmärtämään. Hän, joka olisi voinut poistua viereisestä takaovesta, tulikin sen sijaan nostamaan minut henkisesti ylös osoittamalla minulle, ventovieraalle kanssamatkustajalle, täysin pyyteetöntä solidaarisuutta ja sisarellisuutta.

En tiedä, onko minulla mennyt vauvavuonna viikkoakaan, etten olisi miettinyt tätä tapahtumaa. Niin syvälle ihon alle kaikki siinä hormoniherkässä tilanteessa meni: rouvan loukkaus, mutta ennen kaikkea toisen naisen asettuminen puolelleni.

Homevialaura, sanojen voima

Myöhemmin syksyllä, kun olimme yksi räntäsateinen sunnuntai ravintolassa pitsalla koko perheenä, tapahtui samaa, mutta tällä kerralla ilman rouvaa. Ikäiseni nainen käveli laskun maksettuaan kauttamme ja sanoi ystävällisesti hymyillen: Hei pakko tulla sanomaan, miten idylliseltä te näytitte. Ihanan näköistä, kun söitte niin kivasti yhdessä.

Se todella olikin sellainen harvinainen kerta, kun kaikki meni niin kuin oppikirjoissa: vanhempi väritti kuviaan ja nuorempi lirkutteli hyväntuulisena viereisiin pöytiin.

Niin monta kertaa, kun jokainen meistä on varmasti saanut, tai vähintään kuvitellut yleisen ilmapiirin vuoksi saavansa, silmienpyörityksiä, niin se tuntui kerrassaan mullistavalta kuulla ventovieraalta ihana pyyteetön positiivinen perhe-elämän palaute, jota hänen ei olisi millään tavalla tarvinnut antaa, mutta jonka hän vain halusi vapaaehtoisesti tulla antamaan. Eikö ole oikeastaan pysäyttävää, miten poikkeukselliselta näin ystävällinen käytös maassamme tuntuu, ettei kohtaamista unohda kuukausienkaan päästä.

Homevialaura, sanojen voima

Näiden kahden tapahtuman jälkeen olen pohtinut pohtimasta päästyäni sitä, millainen voima sanoilla on. (Olen vasta kuunnellut aiheesta äänikirjankin, Martti Vaalahden Sanojen supervoiman.) Olen miettinyt omia sanojani ja sanomatta jättämisiäni. En pelkästään sitä, mitä ja miten olen itse puhunut, vaan myös sitä, milloin olen puhunut tai jättänyt puhumatta.

Olen miettinyt sitä, miten muutama ääneen lausuttu asia voi muuttaa toisen ihmisen päivän – kenties joskus jopa koko elämän, vähintään kokemuksen niinkin isosta asiasta kuin vaikka vanhemmuudesta tai nuorella tulevaisuudessa pärjäämisestä.

Sanoilla on niin valtava voima, että oikeastaan meillä kaikilla on puhuessa ja kirjoittaessa paljon suurempi vastuu kuin ymmärrämmekään.

Halusin kertoa nämä tarinat, koska niissä sanoilla on aktiivinen rooli. Se, että jättää passiivisesti ikävän asian sanomatta on yksi asia, mutta se, että menee aktiivisesti sanomaan jotain hyvää, kehumaan tai puolustamaan toista, on se, millä voi saada ihmeitä aikaan.

Comments

  1. Voi miten hyvälle mielelle tuosta kirjoituksestasi tulin. Läikähti sydämessä asti! Ihanaa ja kannustavaa saada vieläpä vento vieraalta kannustusta tuommoisesta tilanteesta. Siis etenkin tuo bussissa tapahtunut. Siinä varmaan muut ympärillä istuneet ja kannustuksen kuulleet miettivät, että hei. olisivatpa itse uskaltaneet avata suunsa. Olen ylpeä sen naisen rohkeasta teosta eli ääneen lausutuista sanoista. Olisipa enemmän tuollaisia ihmisiä. <3

    • Ihana kuulla, Pirre! Olen todella iloinen, että kirjoitin tästä teille, ja että teistäkin aihe tuntuu tärkeältä. Nimenomaan! Yksi syy, miksi myöskin halusin kirjoittaa, oli se, että olisin ennen saattanut olla itsekin se bussissa hiljaa istunut. Tämän kokemuksen myötä lupasin, että jos koskaan kohtaan mitään samanlaista, asetun puolustamaan toista ja laitan saamani hyvän kiertämään, nyt kun tiedän, miten paljon se merkitsee. Nainen toimi niin esimerkillisesti, että hänestä oli pakko kirjoittaa. <3

  2. Sanoilla on suuri merkitys. Itse sain vuosia sitten positiivista palautetta lentokoneessa laskeutumisen jälkeen, kun edessäni istunut mies sanoi, että olivatpa nuo lapsesi hienosti koko matkan. Olin matkalla Keski-Euroopasta Helsinkiin yksin 2 ja 5 vuotiaan lapsen kanssa. Hän oli varmaan odottanut kauheaa lentoa, jossa molemmat lapseni itkevät koko matkan. Sillä kertaa pienempi nukkui sylissäni lähes koko matkan ja isompi puuhasi jotain värityskirja juttuja. Kommentti yllätti minut täysin, koska itse olin matkalla luottavaisin mielin. Taisin saada sanottua vain, että kiitos. Tosin jäi hyvä mieli itsellekin positiivisesta palautteesta. Usein kun tuntuu, että positiivista palautetta ei sanota niin herkästi ääneen kuin negatiivista. Kokemusta on molemmista pautemuodoista.

    • Kiitos Marika omasta tarinastasi! Lentokone on kyllä hyvin tyypillinen tilanne, vähän sellainen Herran haltuun -hetki, että sitä vanhempana todellakin toivoo parasta, että kaikki menisi sutjakkaasti, ja jos ei mene, niin ainakaan siihen ei enää kaipaa arvostelevia katseita. Ihana, että sinulla oli luottavainen mieli. Niin pitäisikin olla. Oikeastaan se on tosi kurjaa, miten herkästi sitä miettii häiritsevänsä muita, kun me kaikki, ihan kaikki, olemme kuitenkin olleet itkeviä vauvoja ja elämää vasta opettelevia lapsia itsekin. Tosi hienoa, että sinulla on myös kokemusta positiivisesta palautteesta, ja että mies huomasi kehua pieniä matkalaisia. :)

  3. Ihana juttu! Vaikka toisaalta kamala. Itse ainakin oon tällainen herkkis joka muistaa ikävät tölväisyt lopun ikää. Tuli ne tuntemattoman suusta tai vaikka sukulaistädin kuten mun tapauksessa.
    Mahtavaa myötäelämistä tuolta nuoremmalta naiselta <3

    • Moi Pipsa! Eikö ollutkin, juuri ihan kamala ja aivan ihana samaan aikaan, niin kuin kai elämä monesti onkin. :) Minä myös olen herkkä, vahva mutta herkkä, ja siksi tilanne meni hyvässä ja pahassa niin syvälle ihon alle. Vielä uskomattomampaa on kuulla vastaavia sanoja omilta sukulaisilta. Olen tosi pahoillani, että olet sellaista joutunut kokemaan! Ja vaikka sitä kuinka pyrkisi jättämään ne omaan arvoonsa, niin silti ne sanat satuttavat. Oli esimerkillistä myötäelämistä naiselta. Toivotaan sellaisen leviävän. <3

  4. Minulla on vastaava bussikokemus esikoisen ajoilta kohta yli kuuden vuoden takaa, mutta valitettavasti siinä ei ollut noin onnellista loppua. Lähtötilanne oli kutakuinkin sama, mutta lisätään soppaan vielä se että esikoiseni oli -todella- kova-ääninen itkiessään oikein voimiensa takaa. Sen lisäksi että oman vauvan itku laukaisee ainakin itsessäni todella vahvan ja primitiivisen stressireaktion, pelkäsin koko ajan muiden matkustajien reaktiota. Vauva huusi koko matkan keskustasta Helsingin länsipuolelle ja jossain siinä Töölön kohdalla se sitten tapahtui. Muistan edelleen elävästi tämän vanhemman rouvan leopardikuvioisen karvalakin, jonka alta kuului oikein ponnekkaasti ”On se hirveää kun äiti ei ota lasta edes syliin kun se itkee”. Jätin tämän huomiotta, turvallisuussyistä en todellakaan ollut nostamassa vauvaa pois vaunuista. Pahinta oli se, että muutamat matkustajat rouvan ympärillä liittyivät tähän päivittelyyn ja paheksuntaan jota kyyneleet silmissä teeskentelin olevani kuulematta vielä seuraavat 10-15 minuuttia. Bussista poistuessani pillahdin täyteen itkuun ja tunsin äärimmäisen suurta häpeää ja epäonnistumista äitinä. Tuossa tilanteessa edes pieni rohkaisun tai puolustuksen sana olisi tehnyt ihmeitä.
    Kiitos kun kirjoitit todella tärkeästä aiheesta. Täytyy itsekin enemmän rohkaistua jakamaan kehuja, positiivisia sanoja ja kannustusta.

    • Voi Hanna, ei ole totta! Ihan hirveä tilanne, olen niin pahoillani. :( Siis aivan sama kritiikki kuin minua kohtaan. En ymmärrä, että heille ei tule mieleen, ettei kaahaavassa bussissa noin vain oteta hentoa vauvaa syliin. Jos rouvat eivät kerta kaikkiaan pysty olemaan hiljaa, ottaisivat asian edes nätiksi puheeksi, eikä koko bussin kuullen nöyryyttämällä. En halua yleistää liikaa, mutta olen nyt kuullut ihan liikaa tarinoita juuri näistä vähän iäkkäämpien rouvien hyökkäyksistä julkisissa. Aloin heti miettiä, että onkohan tällä sukupolvella jotain sellaisia käsittelemättömiä vanhemmuuden arpia, jotka purkaantuvat tällälailla nuorempiin äiteihin. Muuta en keksi. Silti sinun tarinassasi kaikista surullisinta on se, ettei kyseessä ollut edes vain yksittäistapaus, vaan että muutkin matkustajat yhtyivät arvosteluun. Luulisi, että siinä vaiheessa olisi edes yksi kanssamatkustaja huomannut alkaa puolustaa sinua. Ymmärrän täysin kaikki itkut, häpeät ja epäonnistumisen tunteet. Iso halaus! <3 Ja juuri siksi halusin tarinan kertoa, että me kaikki, minä ennen kaikkea itsekin, rohkaistuisimme sanomaan reippaasti myönteisiä asioita joko asettumalla toisen puolelle tai ihan vain piristämällä toisen päivää. Vasta oman elämänkokemuksen myötä sitä oppii ymmärtämään tämäntyyppisten asioiden arvon.

  5. Hei, liikuttava juttu kaikkinensa, kun siihen liittyy lapset. Minua viimeksi ojentanut ystäväni arasta asiasta lapsettomuus. Nykyinen entinen ystäväni.

    • Hei Ee, kiitos kun kommentoit! <3 Ihan totta. Lapset tekevät monesta asiasta vielä paljon herkempää. Silloin arvostelu ei vain kohdistu itseen, vaan myös viattomaan lapseen. Ihan käsittämätöntä, että joku voi ojentaa lapsettomuudesta. Olen sanoinkuvaamattoman pahoillani! Lapsettomuus on aihe, jota kohtaan minulla on loputon sympatia, ollut ennenkin, mutta etenkin omien yrittämisten ja keskenmenon jälkeen. Siinä on aihe, jonka kanssa ei voi olla liian hellätunteinen. Lämmin halaus sinulle!

  6. Veit taas sanat suustani, sillä minullakin on luonnoksissa hyvin samanlainen postaus :D Tosin ajatus siihen lähti kun luin Dale Carnegien “How to win friends and influence people” kirjan (ei muuten mikään maailmaamullistava) mutta siinä puhuttiin juuri siitä, kuinka aina kannattaa kehua toisen työtä, olemusta, lapsia etc…Täytyy myöntää että täällä Briteissä kukaan ei ole tullut ainakaan koskaan päin naamaa sanomaan mitään ilkeää, mutta sitäkin enemmän olen tottunut kohteliaisuuskulttuuriin. Niin monta kertaa minulle on tultu kommentoimaan esim kivoista vaatteista, ja koska minulla ei ole lapsia niin kaikista mieleenjäävin kommentti on tullut siitä, kun eras vanhempi rouvashenkilö kehui kuinka olen kouluttanut koirani niin hyvin :D:D

    Jos miettii itse jotain (tekipä tuo työnsä hyvin, onpa tuolla naiselle kiva mekko etc) niin olen sitä mieltä että aina kannattaa sanoa se myös sille toiselle osapuolelle. Se piristää kenen tahansa päivää!

    • Ei taida olla ensimmäinen kerta, kun pyöritellään samoja teemoja! Olisi tosi kiva lukea myös sinun kirjoituksesi. :) Varsinkin kulttuurierot huomioiden! En halua mollata meitä suomalaisia, koska meissä on paljon hyvää rehellisyydestä ja luotettavuudesta lähtien. Mutta se on aika kuvaavaa, ettei kielessämme ole vaikka please-sanan suoraa vastinetta. Siksi kieltämättä tietynlaiset vuorovaikutustavat vaativat meiltä harjoitusta, ja vaikka meistä ei koskaan tulisi amerikkalaisten veroisia small talkaajia (tarvitseeko tullakaan), niin vähän voisimme oppia kohteliaisuudesta. Ja kun puhun meistä, niin tarkoitan myös itseäni. Nuo tarinat olivat minullekin hyvä opetus siitä, että haluan kehittää omaa ystävällisyyttäni aktiivisemmaksi. Olen ystävällinen passiivisesti, kun joku lähestyy minua, mutta miksi en useammin sanoisi oma-aloitteisesti kivoja kehuja, jos niitä ajattelen. Kun todella tiedän, miten paljon se piristää kehujen vastaanottajan päivää! Aivan ihana rouvashenkilö. No mutta hyvin koulutettu koira onkin kaikkien kehujen arvoinen. :D <3

  7. Ihana kirjoitus ja sanoilla on todellakin suuri voima. Oma esikoiseni on nyt 2kk ja eräs läheinen ihminen kysyi minulta, luuletko olevasi hyvä äiti? Hän loukkaantui minulle syvästi kun en antanut vauvaa hänen syliin nimiäsissä. Olimme mieheni kanssa päättäneet että emme silloin vielä anna kenenkään syliin vauvaa.
    Nämä sanat ovat painuneet niin syvälle mieleeni etten voi ikinä unohtaa.
    Samainen ihminen myös kosketti joka kerta kun nähtiin niin raskausvatsaani kysymättä. Ja se ahdisti minua paljon myös.

    • Kiitos Marine, myös omien ajatustesi jakamisesta! <3 "Luuletko olevasi hyvä äiti", on jotain ihan kamalaa kommentoida vastasyntyneen äidille nimiäisissä. Muutenkin, mutta vielä noin herkässä tilaisuudessa, jonka pitäisi olla lämmin perhejuhla. Olen todella pahoillani, että jouduit kokemaan tuollaista, ja ymmärrän sataprosenssisesti tunteen siitä, että tuollaisia sanoja ei voi koskaan unohtaa. Toivottavasti löydätte jotkin terveet rajat tämän ihmisen kanssa, ettei hän jatka perheenne loukkaamista. Paljon lämpimiä ajatuksia teille!

  8. Muistan hyvin, koko loppuelämäni, kuinka minulle joku nainen alkoi bussissa valittaa. Hänen pointtinsa oli se, että olin paksusti raskaana, vaikka vaunuissa minulla oli 2 vuotias lapsi. Hän nyt oli ehkä mieleltään hiukan järkkynyt, mutta siitä huolimatta muistan ja tulen ikuisesti muistamaan a)pelon, joka minut valtasi, koska valittaja oli selvästi vihainen tällaiselle “maankansoittajalle” ja ensijaisesti mietin jos hän haluaa satuttaa lapsiani, joko vatsassa olevaa vai vaunuiss olevaa b)kuinka koko bussilastillinen ihmisiä kuunteli hiljaa hänen vuodatustaan ja arvioitaan minun “seksihaluistani” c)kuinka kukaan ei sanonut mitään. Kun tuli pysäkkimme, jäimme pois ja minusta tuntui nöyryytetyltä ja häpäistyltä. Ymmärrän että mielenterveydeltään järkkyneet voivat toimia oudosti, mutta johtuiko sitten niistä raskaushormoneista niin tapahtunut kosketti minua ja jätti ikävän olon pitkäksi aikaa.

    Ihanaa, että sinä sait myös kannustavia sanoja osaksesi. Se on todella kauniisti tehty. Suurin osa ihmisistä tarkoittaa hyvää, mutta se on juuri niinkuin sanot, sanoilla voi olla ja on valtava voima. Kuten pienillä eleilläkin, on niiden tarkoitus osoittaa myötätuntoa tai paheksuntaa.

    • Moi Lilja! Kiitos, kun jaoit, vaikka tarina ihan hirveä onkin. Kuulostaa siltä, että kommentoija todella oli mieleltään järkkynyt, mutta se ei tee tilanteesta sen helpompaa. Varsinkaan, kun siihen voi vielä liittyä pelko fyysisestäkin loukkaamisesta. Ja varsinkin, kun tosiaan koko muu bussi kuunteli hiljaa. Se on se pysäyttävä huomio, ei niinkään mieleltään epävakaat yksittäistapaukset itsessään, vaan se, ettei kukaan nouse puolustamaan. Siinä se turvattomuuden tunne vasta tuleekin. Uskon, että hormonit saavat tällaiset kokemukset tuntumaan kahta henkilökohtaisemmilta, mutta ei sitä ihan vain senkään piikkiin voi laittaa. Varmasti sanat satuttaisivat kaikkia, ja voinkin vain kuvitella, miten yhtä lailla bussissa on kommentoitu jonkun ihonväriä tai muuta ulkoista olemusta. Täytyy vain ajatella, että hyvä voittaa aina. Tämänkin asian, kun nyt tiedostaa, voi jatkossa ainakin itse ymmärtää herkemmin puolustaa heikompaa ja sanoa muutenkin aktiivisemmin hyvää. Toivotaan, että kokemuksesi jää kohdallasi viimeiseksi. <3

  9. ”Hyvä ihminen tuo sydämensä hyvyyden varastosta esiin hyvää, ja paha ihminen tuo sydämensä pahuuden varastosta esiin pahaa, sillä sydämen kyllyydestä suu puhuu.””
    ‭‭Luukas‬ ‭6:45‬ ‭
    Ehkä en suoraan nimittäisi ketään pahaksi, mutta se on totta, että sydämen täyteydestä suu puhuu.

    • Moi Heli! Itse ajattelen, että meissä kaikissa on sekä hyvää että pahaa. Se tekee meistä ihmisiä. Oikeastaan kaikista eniten minua kiinnostaisi tietää, mitä bussissa haukkunut rouva ajattee nyt: katuuko hän tekoaan vai ajatteeko hän yhä käytöksensä olleen oikeutettua. Muistaako hän edes sitä, vai oliko toisen ihmisen arvosteleminen osa tavallista päivää siinä missä kaupassakäyminenkin. Me kaikki teemme virheitä, mutta minusta oleellisinta on, miten oman käytöksensä ymmärtää, miten sen tiedostaa ja miten virhearvioinneista ottaa opiksi. Sellaista nöyryyttä, inhimillisyyttä ja hyväsydämisyyttä maailmaan toivon. Kiitos kommentistasi ja sydämellistä päivää!

  10. Aivan ihana tarina ja herkisti minutki, vaikka ei lapsia olekkaan. Minulla on samantyylinen tarina, jossa pieni vauva itki koko bussimatkan, ja takanani oleva nainen haukkui lapsen ja lapsen äidin “mielenvikaisiksi” ja kuuluisivat hänen sanojensa mukaan mielisairaalaan. Naiselta tuli aivan hirveitä kommentteja äidistä, kuinka huono äiti hän oli ja miten voi kasvattaa tuollaista lasta, joka ei ollut normaali, koska itki. Jokainen bussissa oleva kuunteli tätä naisen huutoa ja minua harmittaa vieläkin, etten muuta osannut tehdä, kun kääntyä naiseen päin ja katsoa vihaisesti. Mutta tuntui, että se vain lisäsi naisen huutoa. Viimein naisen sai hiljaiseksi miespuolinen bussikuski, joka pysätti auton tien viereen, avasi bussin oven ja sanoi “Tässä bussissa on vain yksi huonosti käyttäytyvä, ja jos tämä kyseinen rouva ei osaa pitää suutaan kiinni, hän voi kävellä “. Teki mieli taputtaa bussikuskille, mutta matka jatkui hiljaisessa bussissa.

    • Kiitos Aliina, kun luit ja kommentoit! Ei tämä tosiaan vain lapsia koske, vaan ihan kaikkia ihmisiä, jotka ovat joutuneet tämäntyyppisiin kiusallisiin tilanteisiin. Tosi hienoa, kun kerroit omat tuntemuksesi. Nimittäin saan täysin kiinni tuosta, että sinua harmittaa, kun et puuttunut. Olisin todennäköisesti ollut ennen juuri se hiljainen matkustaja itsekin. Että olisin vain katsonut rouvaa vihaisesti ilman, että olisin kuitenkaan rohjennut sanoa mitään. Voimme lohduttautua sillä, että elämä opettaa ja ensi kerralla tiedämme paremmin. :) Siksi juuri halusin tästä aiheesta kirjoittaa, koska koin itse jonkinlaisen “herätyksen” vasta oman kokemuksen kautta, että miten tärkeää niitä sanoja on uskaltaa käyttää hyvään. Ihan mahtavasti toimittu tuolta bussikuskilta! Varmasti hyvin tyypillistä Suomessa, että matka yhä vain jatkui hiljaisuudessa. Tuli mieleen, että jos tuollaisia tilanteita tulee, eikä siinä tilanteessa koe luontevaksi, niin ainakin bussikuskille on myöhemmin helppo reitin tuntomerkit antaen välittää hyvä palaute muuta kautta. <3

  11. Laura-hyvä, ihana sanoma tässä kirjoituksessa. Ollaan rohkeita suomalaiset – jaetaan enemmän kannustusta ja hyvää oloa toisillemme.
    Minut yllätti totaalisesti työkaverini lausahdus töissä. Kuten naiset, olen minäkin ollut arvostelun kohteena koko elämäni ulkonäköni puolesta. Olisiko sitten uusi kasvoseerumini ollut apuna vai mikä, kun työkaverini, oikein kaunis suomalainen nainen vielä mielestäni, sanoi täysin spontaanisti tänään minulle pikkupalaverissamme, “mä en ole yhtä sujuva tossa ja enkä mä oo yhtä kaunis kuin sinä.. ” ja loppua en enää muista koska maailmani pysähtyi siihen :) Miten voi äkseeraava työkaveri katsoa silmiin ja sanoa minulle olevani kaunis?? Ihmeiden aika ei ole ohi, ja viikonloppu menee tätä ihmetellessä. En keksi muuta syytä, kuin uusi kasvoseerumi (hyaluronia sisältävä) että suomalaiset on nättejä ja kauniita ihmisiä, oikein söpiksiä, jokainen omalla ihanalla tavallaan! Pus!

    • Kiitos Memmi keskusteluun osallistumisesta! Kyllä, niinpä! Uskon, että tämä on pitkälti kuttuurisidonnainen juttu. Meissä suomalaisissa on valtavasti hyvää rehellisyydestä lähtien, mutta kohteliaisuuden ja kannustamisen kaltaisia taitoja me voisimme kaikki harjoittaa. Ihana, kun jaoit oman kokemuksesi. Ajattele, miten voikin kommentti pari piristää. Että miten helpolla todella saa toiselle päiväksi, viikonlopuksi, viikoksi, kuukaudeksi, jopa loppuelämäksi hyvän mielen. :) Ihana piristävä tarina, toivotaan näitä kohtaamisia paljon lisää!

  12. Taaperon äitinä voin hyvin myötäelää tuon bussikokemuksesi. Tämä kirjoitus upposi syvälle. Kiitos tärkeästä muistutuksesta, Laura.

    • Kiitos, kun luit ja myötäelit! Jotenkin ajattelin, että tämä on varmasti läheinen ja omakohtainenkin teema teille monelle, ja siksi niin tärkeä puhua. <3

  13. <3 Ihana kirjoitus ja ihanasti tehty näiltä kahdelta naiselta. Tuollaiset sanat voivat todellakin pelastaa päivän, kuukauden..

    • Kiitos sanoistasi! Kaksi naista todella toimivat ihanan esimerkillisesti. Siksi minulle oli tärkeää heistä kertoa. Hienoa, jos tämä herätti ajatuksia meissä kaikissa. <3

Trackbacks

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *

Instagram

Copyright © 2020 · Theme by 17th Avenue