Varmasti moni teistäkin huomasi Hanna Sumarin blogipostauksesta syntyneen someäläkän liittyen lapsiperheiden ravintolakäyttäytymiseen. Kohu oli ja meni, eikä minulla ollut tarkoitus ottaa siihen mitään kantaa, niin kuin yleensäkään puutu vanhemmuuskeskusteluihin. Koen väsyneeksi niin toisten yläpuolelle asettuvat vanhemmat, jotka tekevät ventovieraista kasvatuksellisia johtopäätöksiä puolen minuutin keskustelun perusteella, mutta en oikein jaksa marttyyrivanhemmuuttakaan, jossa mistään asiasta ei koskaan saisi sanoa puoltakaan kriittistä sanaa.
Mikä minusta keskustelusta jäi puuttumaan, on tapa puhua.
Henkilökohtaisesti koen, että vaikka lapset ovat lapsia, eivät he ole kaikkivaltiaita kuninkaallisia. Koen, että pikkuhiljaa, ikään suhteuttaen, on lapsiltakin oikeus vaatia muita ihmisiä kunnioittavia käytöstapoja.
Vaikka ajattelen näin, ei sitä ventovieras kuule puheestani. Huomasin omasta lounashetkestäni, miten asettelin taaperolle sanani. Kysyin, varmasti samaan tapaan kuten kritisoitu perheenäitikin, ”otatko kulta pasta bolognesea?”. Kysymys oli retorinen. Reilu yksivuotias tyttäreni ei siihen edes osaa vastata, mutta en muutenkaan olisi tarjonnut muuta vaihtoehtoa. Jos kyseinen pasta on maistunut ennenkin, lähden siitä, että se kyllä maistuisi nytkin, eikä muita vaihtoehtoja tulisi liukuhihnalta.
Mutta miten sitten vastaavassa tilanteessa lapselle pitäisi viestiä? ”Tässä pastasi, syö”, vai?
Kiinnitän paljon huomiota ihmisten väliseen kommunikaatioon. Avec Sofie on kirjoittanut kiinnostavasti kulttuurisista eroista, joissa ranskalainen tervehtii, kysyy kuulumiset ja sen jälkeen tiedustelee, missäköhän päin ne parsat nyt olivatkaan. Mitä tekee suomalainen. Pöllähtää paikalle ja töksäyttää kysyen ”parsat?”.
Vaikka muuten arvostan suomalaista tehokkuutta ja rehellisyyttä, tapamme puhua toisille koen epäkunnioittavaksi. Koska kielessämme ei ole kunnollista please-vastinetta, on ystävällisesti puhuakseen ilmaistava asiat kiertoteitse.
Omalle perheelleni niin iso osa asumista ja elämistä on ruoasta nauttiminen ja yhdessä syöminen, että jos jossain asiassa haluan kotonamme olevan vireeltään positiivinen sävy, niin ruokapöydässä. Jos ohikulkija jatkossa kuulee kysymyksen ruokavaihtoehdoista, on syytä kysyä: Mitä jos perheessä ei lepsuillakaan tai eletä kuin pellossa? Mitä jos siellä vain puhutaan toisia kunnioittavasti ja ystävällisesti?
PS. Juuri oman tekstini valmistumisen jälkeen huomasin, miten arvostamani Helena Liikanen-Renger kirjoitti mainiosti samasta jupakasta. Juuri siitä, miten yhtä lailla lapsia on kohdeltava kunnioittavasti puhumalla heillekin kauniisti, ja miten ranskalaiset kohteliaisuutta harjoittelevat.
Kuvat ovat viikon varrelta, jonka aikana taputin taaperoni rohkealle oliivinmaistamiselle, ja joka huipentui Taste of Helsinki -ruokafestareille, jonne pääsin kahdenkeskisille treffeille pitkästä aikaa mieheni kanssa tekemään sitä, mistä eniten pidämme, nauttimaan ruoasta. Taste of Helsinki tarjosi pääsyliput.
Bravo, Laura! Sanasta sanaan samaa mieltä. :) Tuo(kin) kohu oli minusta niin väsynyt. Välillä tuntuu, että kaikkia tekstejä (joiden joukkoon toki mahtuu myös aivopieruja) luetaan kieli pitkällä odottaen, että onko tässä jotain, johon voisi tarttua pikku myrskyn toivossa. Ja just se, että kaikessa pitäisi aina olla joku pakollinen disclaimeri mukana, että juu ymmärrän, että on niitä ja näitä ja noita ja kaikilla ei mene tavallisella tavalla. Ja se, että on pakko vetää niitä johtopäätöksiä jostain muutaman sekunnin kohtaamisista. Kaikki osapuolet olivat tässä jotenkin niin plaah.
Itse asiassa just puhuttiin himassa vähän vastaavasta aiheesta. Välillä tuntuu, että Suomessa ollaan niin kohloja. Ei avata ovia, vaikka nähdään, että toinen äheltää siinä vaunujen kanssa, ei anneta paikkaa bussissa raskaana olevalle tai vanhukselle, ei väistetä kadulla, vaikka vastaantulijalla olisi joku liikkumista rajoittava tekijä mukanaan. En kuitenkaan usko, että se on mitään ilkeyttä vaan ihan vain sitä, että se on just toi ”Parsaa!”-mentaliteetti. Ei tajuta ottaa huomioon kanssaihmisiä. Mun mieleen on syöpynyt ikuisiksi ajoiksi edellisestä elämästä eräs usein toistuva kohtaus. Lähes joka lennolla, jossa oli paljon suomalaisia ja jossa oli siihen aikaan vielä sanomalehtiä tarjolla koneeseen tullessa, kävi niin, että itse oli, että ”huomenta / päivää / iltaa”, niin matkustaja siihen: ”Ilta-Sanomat”. Joskus teki mieli kiljua, että ”sano päivää, perkele”! Sitten katsellaan niitä lehtihommia. :D
Kiitos, Noora! Juuri kaikki tämä, mistä puhuttiin. Että aina pitäisi olla kärkäs mielipide puolesta tai vastaan, ja sitten oikein odotetaan, että päästään meuhkaamaan toista osapuolta vastaan. Asiat harvoin ovat mustavalkoisia, enkä ymmärrä, miten niin monella riittää aikaa ja kiinnostusta tehdä arkisista asioista elämän ja kuoleman kysymyksiä. Toki epäkohdista on tervettä keskustella, mutta kun se harvoin on rakentavaa dialogia ja toisen osapuolen ajatuksista oppimista, vaan pelkää marttyyrimaista huutoa molempiin suuntiin. Hyvä esimerkki! Tai siis raivostuttava, mutta niin kuvaava. :D Minäkään en usko, että Suomessa käyttäydytään tökerösti tarkoituksella tai pahalla. Tietyt käytöstavat vain eivät ole samanlailla selkärangassamme kuin muissa kulttuureissa. Toisaalta, kun kyse on aikuisista ihmisistä, ei erilainen kulttuuri riitä syyksi, vaan sen verran pitäisi – varsinkin matkustavilla ihmisillä – olla havainnoimiskykyä ja tilannetajua, että kohteliaisuus kehittyisi edes perustasolle. Poskisuudelmia ei tarvitse alkaa vaihtaa, mutta tervehtiä täytyy. Piste!
Lasten ravintolakäytös on niitä asioita, jotka nostattavat somekohuja tuon tuostakin. Minusta siitä ei ole kauaakaan, kun edellinen vastaava kohu mylläsi ja aina ne kulkevat samaa rataa.
Käytöstavoista olen kuitenkin ihan samaa mieltä, niin sinun, kuin Helenankin kanssa. Myös minä kysyn omalta taaperoltani retorisesti haluaisiko hän lasagnea, vaikka muita vaihtoehtoja ei ole edes tarjolla. Kyllä minäkin haluan opettaa lapselleni hyviä käytöstapoja ja minusta parhaiten ne opettaa omalla esimerkillään. Oma taaperomme osaa nyt jo ihanasti ilmaista vatsansa olevan täynnä, lopettamalla syömisen ja toteamalla ”Kiitos”. Mistä olen todella ylpeä. Samoin minä tervehdin, kiitän ja toivotan kassalla hyvää päivänjatkoa ja toivon, että tämä tapa tarttuu ajan kanssa myös lapseemme. Toivon myös, että tuleva Baby B saa katsoa sitä hyvää esimerkkkiä isosiskostaan. Lapset eivät missään nimessä ole hyvien käytöstapojen ulkopuolella.
No niinpä! Lapset ravintolassa -keskustelu todellakin toistaa itseään. Olen aivan ehdottomasti Hannan kanssa samaa mieltä siitä, että tietyt kanssaruokailijoita kunnioittavat tavat on oltava, eikä siitä ole kahta puhetta. Kuten aina ennenkin sukupolveen katsomatta, osa vanhemmista niitä opettaa, osa ei. Samalla koen erittäin ahdistavaksi ajatuksen siitä, että omasta perheestäni tehtäisiin julkinen kirjoitus minuutin otoksen perusteella, joka saattaisi olla se kuukauden ainoa huono ravintolahetki yhdeksän onnistuneen rinnalla. Ravintolatapoja kun on harjoiteltava – missä muualla kuin ravintolassa. Siksi toivoisin myös hieman ymmärrystä, kun moni vanhempi kuitenkin yrittää parhaansa. Ihana ruokailija teillä, saatkin olla ylpeä! Bebe vasta örisee ja höpisee, mutta samaan tähdätään sitten, kun puhuminen alkaa. :) On ehdottomasti niin, että oma esimerkki ja käytös on tärkein päivittäinen tapojen opettaja.
Hei hyvä kirjoitus, just omassa fb:ssä linkkasin tuon artikkelin myös. Suomalaiset aikuiset itse ovat lapsille epäkohteliaita jättämällä heidät helposti kokonaan huomiotta, ja sitten kuitenkin lasten pitäisi jotenkin osata käyttäytyä paremmin heitä kohtaan. Nojoo, ja tosiaan oli tosi väsynyt keskustelu toi ravintolacase taas – siis kyllähän mäkin kysyn koko ajan A:lta että vaikka ”laitetaanko nyt housut jalkaan” ja ”otatko vettä” – ja housut laitetaan vaikka A sanoisikin että ei, yms. Mutta jotenkin tuntuu musta tärkeältä kuitenkin muka ”kysyä” ja ottaa hänet huomioon siinä tilanteessa tasavertaisena ihmisenä, vaikka sitten lopulta tietty päätän hänen puolestaan. ?
Kiitos, Tuulia! Kiva vaihtaa ajatuksia tästä. :) Varmasti osa ihmisistä vain yhdistää kohteliaisuuden lepsuiluun, vaikka näin asia ei suinkaan automaattisesti ole. Juuri kuten sanoit, totta kai ne housut silti puetaan, vaikka lapsi vastaa mitä. Kohtelias retorinen kysymys on lähinnä ystävällinen pelinavaus, josta sävy sitten napakoituu tarpeen mukaan. Ei tulisi mieleenikään antaa periksi, mutta en usko sen helpottavan tilannetta tai tunnelmaa millään tavalla, että lapselle alkaisi joka kerta puhua epäkunnioittavasti tai provosoivan määräilevästi. Ihan samalla tavalla ajatellaan, että lasta on tärkeä kohdella tasavertaisena ihmisenä, mutta silti vanhempi on se, joka ne päätökset tekee. Ainakin kaikissa isoissa linjoissa, pienemmissä on sitten kiva antaa valita vaikka kahdesta vaihtoehdosta – laitatko nämä vai nämä kurahousut, kun kurahousut kuitenkin laitat. :D
Apua, tästä aiheesta riittäisi sanottavaa! Olen todellakin samaa mieltä kohteliaisuuden tärkeydestä. Jostakin olen saanut käsityksen, että ihan pienet lapset voivat kokea hämmentäväksi jos asiat esitetään kysymällä. Isommille lapsille sitten voi esittää asiat juurikin tuossa kohteliaassa kysymysmuodossa. Itsekin sitä välillä käytän, mutta oma reilu 2v. saa yleensä lautasen eteensä ”ole hyvä, hyvää ruokahalua” saatesanojen kera. Mutta sivusta on todellakin paha mennä tuomitsemaan ketään kun ei näe kokonaisuutta. Oma lapseni on kovatahtoinen ja napakasti saa välillä puuttua toimintaan. Harjoittelemme kyllä ravintolakäyttäytymistä, muttei kai vielä näin pieniltä voi ”täydellistä” suoritusta vaatiakaan.
Hyvä huomio ja lisäys keskusteluun! Käy järkeen, että näin on. Siis, että pienet lapset hämmentyvät liiallisista kysymyksistä. Toki ainakin omat kysymykseni jäävät aina yhteen, ja heti seuraavana lauseena sanon jo napakan nätisti, että mitä tehdään ja miksi, enkä enää toista kysymystä. Mutta silti hyvä muistutus, että kysymyslause ei ole ainoa tapa ilmaista asia kohteliaasti, vaan että kunnioittava ja ystävällinen käskymuoto toimii vähintään yhtä hyvin. :) Juuri näin! Se, että lapsi saa ravintolassa kohtauksen, ei yksin tee kenestäkään huonoa vanhempaa, koska se nyt vaan kuuluu jokaisen ovestaan ulos poistuvan perheen arkeen jossain vaiheessa elämää. Mitä enemmän temperamenttia lapsen luonteessa on ja mitä haastavampi vaihe on kyseessä, sitä enemmän kunnioitan vanhempia, jotka kuitenkin sinnikkäästi lähtevät pientensä kanssa ihmisten ilmoille, koska miten muuten sitä voisi oppia. Niitäkin vanhempia on, joilla ei itsellään ole käytöstapoja, ja jotka eivät niitä näin ollen opeta lapsilleenkaan. Meille lopuille tavallisille vanhemmille ja ensimmäisiä vuosiaan eläville pienille toivoisi hieman enemmän armollisuutta, jos ei suoritus joka kerta ole oppikirjasta, kunhan yritys on hyvä. Kiitos ajatuksistasi!
Hei Laura! Kysymykseni ei liity postaukseen varsinaisesti mutta mistä nuo todella hyvännäköiset tekoliljat ja kromisen maljakon olet ostanut? Mukavaa sunnuntaita!
Moi Anna! Krominen maljakko on Georg Jensenin Cafu, joita saa erikokoisina. Meillä on M-koko eli 30 cm korkea versio. Liljat taas ovat Ikeasta. Usko tai älä, sieltä saa nykyään laadukkaita tekokukkia. :) Samoin kiitos, rentouttavaa juhannusviikkoa!
Hei, olen muiden kirjoittajien kanssa samaa mieltä, meillä suomalaisilla olisi peiliin katsomisen paikka käytöksessämme ja kohteliaassa puhumisessa, olisi sitten kyse lapsista tai aikuisista. Kannatan hyvin käytöstapojen opettamista lapselle pienestä pitäen ja ainakin itse arvostan niitä paljon. Kohteliaisuudet ja kaunis tapa puhua tarttuu vanhemmilta lapselle jo hyvin varhain. Valitettavasti olen monesti kuullut myös epämiellyttävää, syyttelevää keskustelua vanhempien kesken sekä vanhemman jatkuvaa komentelua lapselle, kaikki lauseet alkaa ”älä”, ulkopuolisena minun on vaikea kuunnella tällaista keskustelua. Uskon, että jos me jaksaisimme (ymmärrän, että pienten lasten vanhemmat väsyvät kiukutteluun) kiinnittää aidosti huomiota lapsen tarpeisiinsa ja otamme hänet tasavertaisesti huomioon esim. ravintolassa, niin lapsi kokee itsensä hyväksytyksi. Pienten lasten kanssa pärjää asiallisesti keskustelemalla ja kääntämällä huomion johonkin muuhun asiaan, huutamalla huutoon ei johda mihinkään. Puhutaan kauniisti lapsille, puolisolle, työtovereille ja kaikille ihmisille, joiden kanssa kommunikoimme. Muistetaan tervehtiä, kiittää ja arvostaa toisiamme.
Nimenomaan! Sanoisin, että aikuisilla sitä vasta peiliin katsomista onkin. Lapset vielä opettelevat tavoille ja heillä on yksi sun toinen kehitys kesken, mutta aikuisille ei auta mikään syy perustelemaan sellaista moukkamaisuutta, ettei vaikka tervehditä asioidessa. Kiitos fiksuista ajatuksistasi! Minulla ei vielä pitkää kokemusta äitinä ole, mutta aika ensimetreillä taaperon kanssa huomasin juuri tuon, että huutamalla huutoon ei vie mihinkään – itse asiassa se usein vain provisoi lisää – vaan että huomion kääntäminen muualle on nimenomaan se toimiva taktiikka. Totta kai myöhemmässä vaiheessa ymmärryksen lisääntyessä täytyy lapsen uskoa kieltoa, ja silloin ei todella tarkoittaa ei, mutta jos alkaisin huutaa yksivuotiaalle jokaisesta pellavaverhon vetämisestä, niin meillä ei muuta tehtäisikään, kun huudettaisiin. Sen sijaan kepposet unohtuvat heti, kun hänet pyytää vaikka leikkimään Dubloilla. Miten raskasta jatkuvat napikkain oleminen olisi sekä itselle että lapselle, ja tietysti kieltosanat kärsivät inflaation siinä samassa. Summa summarum, toivon ennen kaikkea opettavani käytöstapoja positiivisen esimerkin, ystävällisen ilmapiirin sekä palkitsemisen kautta. Keskinäisen kunnioituksen myötä lapsen on toivottavasti sitten helpompi uskoa ne tarpeenmukaiset napakat kiellotkin. Aurinkoista päivää!
Siis todellakin, asian voi sanoa monella eri tavalla. Miksi ei mieluiten ystävällisesti. Minulla on tapana kysyä mieheltäni ’haluaisitko rakas viedä roskapussin?’ ja ’haluaisitko hakea mulle yrttipenkistä kymmenen ruohosipulin vartta (kaatosateella)? tai ’haluaisitko ulkoiluttaa koirat sillä välin, kun teen ruuan?’ Tarjoanko vaihtoehtoa? En. Tekeekö mieheni, kuten pyydän? Aina :):)
Voisin tietysti käyttää myös ’parsaa’-metodia ja sadatella miestäni laiskuudesta roskapussia viedessäni..
Mahtava, kiitos tästä! Retorinen kysymys toimii todella miehiinkin. :D Vaikka todellisuudessa tilanteessa ei olisi vaihtoehtoja, niin miksi ihmeessä keskustelu täytyisi avata v-mäisesti. Sävy puhua vaikuttaa valtavan paljon koko perheen tai parisuhteen ilmapiiriin. Se kertoo paljon keskinäisestä kunnioituksesta ja siitä, onko kotona hyvä olla vai ei. Enkä nyt tarkoita mitään satunnaisia kiukunpuuskia, niitä tulee ainakin minulle. Mutta lähtökohtaisesti kaikilla on kivempaa, jos kommunikaatiossa on mukava vire. :)
Nämä ”kasvatuskohut” ovat minun mielestä aika mielenkiintoisia seurattavia näin lapsettoman näkökulmasta. Päällimmäisenä mielessä vain pyörii kysymys, eikö vain voisi keskittyä kasvattamaan omista lapsista ok ihmisiä? Ehkä tämä ajatus muuttuu jos joskus itse päädyn kasvattajan rooliin :D
Muuten olen kyllä samoilla linjoilla tuosta sävystä ja myös minä käytän tuota ”rakas, viitsisitkö…” omaan avomieheen!
Ja käytöstavat, luoja! Ollessani baarissa töissä, törmäsin aivan liian uein siihen parsaa- eli meillä yks bisse-ilmiöön. Näille aikuisille asiakkaille sanoin tilauksen päätteeksi vaihtorahoja antaessa ”ole hyvä, ja mitä sanotaan takaisin?”, Muistivat sitten edelleen häkeltyneinä kiittää seuraavan tilauksen yhteydessä :DD
Ymmärrän, ettet ymmärrä, kun minäkään en ymmärrä. :D Rehellisesti sanottuna en voi käsittää, miten ihmisillä on niin paljon aikaa ja energiaa ottaa kantaa toisten vanhemmuuteen. Käyttäisivät sen ajan vaikka haastavassa tilanteissa olevien perheiden auttamiseen, eikä ullataalasmaiseen kyttäämiseen. Hyvä vanhempi kun voi olla monella lailla. Ehdottomasti sama toimii aviomieheen. ;) Ja kaikessa muutenkin. Vaikka olisin hoitamassa ärsyttävääkin reklamaatiota, esitän asiani aina ystävällisesti ja asiallisesti, koska sillä yleensä pääsee paljon parempaan lopputulemaan kuin sillä, että alkaa heti ensitöikseen sättiä ja uhkailla. Hahaa, erinomainen näpäytys baariasiakkaille! Sellainen sopivasti piikittelevä mutta hyväntahtoinen ja humoristinen. :)
”Tässä pastasi, ole hyvä (kulta)” Tässä kohtelias, mutta napakka versio :)
Minun mielipiteeni on se, että selkeyden vuoksi lapselle ei esitetä kysymystä, jos oikeasti ei anneta vaihtoehtoa. Silloin kun vaihtoehdon mahdollisuus on olemassa, voidaan kysyä. Näin lapsen on helpompi oppia koska vanhempi oikeasti antaa vaihtoehdon. (Tämä koskee ensisijaisesti pienempiä lapsia, isommat ovat ehkä jo oppineet milloin vaihtoehtoja on oikeasti olemassa. Itse käytän kyllä samaa metodia isommillekin :)) Vaikka en kysymystä esitäkään, voin olla lapselle silti kohtelias. Kohteliaisuus ja ystävällisyys ei ole keneltäkään pois, napakampaan linjaan voidaan siirtyä jos turha kiukuttelu alkaa, mutta silloinkaan ei tarvitse olla loukkaava tai epäkohtelias. Vanhemmiltaanhan lapset oppivat tavan puhutella ja vastata toisille ihmisille.
Mutta aikuisilla on todellakin ”peiliin katsomista”. Jouduin kerran todistamaan melko surkeaa tilannetta. Poistuimme kaupan ovesta ja poikani (silloin 6v.) halusi jäädä pitämään ovea auki perässä tuleville ihmisille. Jäin viereen seuraamaan tilannetta. Ovesta poistui 8 AIKUISTA ihmistä, joista kukaan ei sanonut mitään, tuijottivat korkeintaan poikaani, joka yritti ainakin kuudelle ensimmäiselle hymyillä ystävällisestä. Yhdeksäs ovesta poistunut oli teini-ikäinen poika, joka sanoi reippaasti ”Kiitos paljon!” ja hymyili.
Tässä tapauksessa usein parjattu ”huonosti käyttäytyvä nuoriso” pelasti pienen pojan päivän ja hymy palasi huulille. Hän kun oli halunnut vain ilahduttaa tuntemattomia ihmisiä.
Kiitos ajatuksista ja kokemuksista! Ymmärrän mielipiteesi oikein hyvin, ja olen iloinen, että huomio kysymyksistä pienille lapsille tuli teidän fiksujen lukijoiden toimesta esille. Tulen varmasti kiinnittämään sanamuotoihin enemmän huomiota siinä vaiheessa, kun yksivuotias oppii vastamaan ja panemaan hanttiin – nythän keskustelumme on vasta äidin monologia. :) Joskaan en silloinkaan koe omalla kohdalla vakavaksi sitä, jos ja kun puheeseen livahtaa vielä ”pukisitko” ja ”söisitkö” -muotoja. Pääasia, että yleisesti löytyy se omaan suuhun sopiva, ystävällisen napakka puhetapa. Uskomatonta! Onpa todella tökeröä käytöstä aikuisilta. Oma sydämeni olisi sulanut tuosta kuusivuotiaan eleestä, ihanan pojan olet kasvattanut! Samaa mieltä, että vaikka teinejä aina parjataan, ovat monet nuoret todella kohteliaita ja ulospäinsuuntautuneita, kiitos nykyisen kansainvälisyyden varmaankin. Mukavaa juhannusta teidän perheelle!
Hei, ihana postaus, kiitos tästä! Meillälasten ollessa pieniä puhuttiin tyylillä ”tässä annoksesi, ole hyvä” tai ”ole hyvä” ja pöydästä pois lähtiessä sanottiin lasten puolesta kotona ”kiitos”, että tottuisivat sanaan vaikka eit vielä itse puhuneetkaan. Kun oppivat puhumaan tuli suusta automaattisesti ”ole hyvä” ja ”kiitos” heiltä itseltäänkin sekä tervehtimiset, hyvän päivän toivotukset ja. heipat kaupan kassalla. Lisäksi harjoiteltiin ravintolataitoja niin, että saivat itse melko pieninä harjoitella jo tilaamista ”tahtoisin pasta bolognesen, kiitos”. Alkuun jännäsin ensimmäisiä kaverisuhteita, osaavatko kiittää kaverin kotona jos jotain saavat ja osaavatko tervehtiä mennessään ja sanoa heipat lähtiessään. Aluksi näistä muistuteltiin ennen kaverille menoa ja kivasti on sujunut :). Lisäksi olemme yrittäneet opettaa ettei missään saa rynniä eikä etuilla vaan pitää mennä eteenpäin maltilla ja muistaa että on muitakin ihmisiä olemassa.
Uskon kaikissa näissä esimerkin voimaan :).
Hienoa, että olet miettinyt näitä juttuja jo nyt! Ja hienoa että moni muukin miettii. Todella tärkeitä pieniä asioita.
Ps. Mistä on ihana jakkutakkisi ja nuo housut? :)
Kiitos itsellesi palautteesta ja kivoista kokemuksista! Ihan samaa mieltä, uskon täysin esimerkin voimaan. Aivan turha käskea lasta käyttäytymään kauniisti, jos hän ei näe, mitä se käytännössä tarkoittaa. Sen sijaan jokapäiväinen hyväkäytöksisyys varmasti ennen pitkää tarttuu. Näin haluan ainakin uskoa. Samanaikaisesti yritän kuitenkin muistaa, että lapset ovat lapsia. Joka kerta ei voi vaatia täydellistä suoritusta – se riittää, että pieni yleisesti ottaen alkaa omaksua käytöstapoja. Oikein hyvä taktiikka muistuttaa vielä käytöstavoista ennen kyläilyä ja harjoitella tapoja ihmistenilmoilla. Minusta on ihana, että lapset saavat esimerkiksi tilata omat ruokansa juuri kuten teillä on tehty. :) Jakkutakki on H&M, mutta kylläkin jo vuosia vanha. Housut taas ovat joko Whistles tai Esprit. Omistan kahdet ihan samantyyppiset mustat siistit farkut, toiset niistä on päällä kuvassa. :) Kesäistä loppuviikkoa!