Kaupallinen yhteistyö, Liikenneturva
Kuskin viereistä paikkaa ei omassa tapauksessani turhaan pelkääjän paikaksi kutsuta. Hei, olen Laura, ja suhtaudun liikenteeseen äärimmäisellä kunnioituksella. Saatat jopa nähdä huppuni seassa kukkahatun, sillä liikenneturvallisuus on minulle asia, jonka kanssa ei leikitä, ja jonka tärkeydestä lähdin sekuntiakaan miettimättä muistuttamaan tärkeän kampanjan tiimoilta teitäkin.
Oma suhteeni autoiluun on tosi jännä. Olen mahdollisesti Suomen eniten autoonsa kiintynyt yksityisautoilija – joka ei kuitenkaan itse aja. Minulla on se perinteinen, 18-vuotiaana tavan vuoksi hankittu ajokortti, mutta koska asuin aikuisuuteni ensimmäiset kymmenen vuotta vuotta erinomaisten yhteyksien kantakaupungissa omistamatta omaa autoa, ajaminen jäi – ja kynnys alkaa ajaa uudestaan sen kun kasvoi.
Odotusvaiheessa moni tokaisi minulle, että nyt alat totta kai ajaa uudestaan, että pääset vauvan kanssa liikkumaan, mutta itse näin asian juuri toisin päin: lapsen kanssa en ainakaan uskaltaisi tarttua pitkän tauon jälkeen rattiin. Jo pelkkä ensikyyti vastasyntyneen kanssa sairaalasta kotiin muutti pysyvästi suhtautumiseni autossa istumiseen: kun takapenkillä on koko elämä, ei turvallisuuden kanssa halua ottaa yhtäkään riskiä.
En sano, etten tule koskaan elämässäni enää ajamaan, mutta tällä hetkellä rattiin tarttuminen jännittää minua liikaa. Onneksi mieheni on tässäkin asiassa ymmärtäväinen ja suostuu naisten hovikuskin rooliin. Se, että mieheni ajaa vastuullisesti ja rauhallisesti, merkitsee minulle valtavasti. En nimittäin kestäisi olla se vieressä nalkuttava mutta ei kuitenkaan itse ajava vaimo, mutta sehän minä olisin, jos tarve vaatisi, sillä ottaisin perheriidatkin mieluummin kuin turvallisuuden vaarantamisen. Onneksi nalkuttaa ja riidellä ei tarvitse, vaan olemme molemmat kaikenlaista road ragea ja kaahailua vastaan. Yhtä mieltä olemme myös autossa soitettavasta musiikista: päällä on totta kai Bassoradio.
Jotain suhtautumisestamme liikenneturvallisuuteen kertoo myös se, että käytimme taaperon turvaistuimen valintaan varmasti enemmän aikaa kuin muihin tarvikkeisiin yhteensä. Vauvan ensimmäinen turvakaukalo oli vielä helppo, koska sen määritti turvallisuuden lisäksi sopivuus lastenvaunuihin, mutta tämä seuraava turvaistuin olikin sitten kinkkisempi. Näin jälkikäteen mietittynä olisi ehdottomasti pitänyt kääntyä Liikenneturvan ennemmin kuin Googlen puoleen, sillä puolueeton ja virallinen asiantuntija Liikenneturva on juuri oikea taho neuvomaan näissä kysymyksissä.
Oleellisinta on muistaa, että lapsi tarvitsee turvaistuimen niin pitkään, kun hän on alle 135 cm pitkä, ja että lapsen paikka on takapenkillä. Toiseksi on tärkeää kuljettaa lasta selkä menosuuntaan ainakin kolmivuotiaaksi asti, koska lapsella on aikuista herkempi niska ja painavampi pää.
Meille oli tärkeää noudattaa juuri tätä Liikenneturvan suositusta, että lapsi matkustaa selkä menosuuntaan mahdollisimman pitkään, nykyisestä kaksivuotiaasta aina tämän kyseisen istuimen mahdollistamaksi 18 kilon painoiseksi asti, eli todennäköisesti tyttäremme tapauksessa jopa nelivuotiaaksi asti. Vaikka lapsen asento saattaa vanhemman silmään näyttää epämukavalta, koukussa olevat jalat eivät ole turvallisuusriski.
Suosittelen lämpimästi Liikenneturvan kokoamaa Liikenteessä –Turvaistuimet -ohjesivua, jossa neuvotaan selkeästi sekä tekstinä että havainnollistavin videoin, miten vauvaa, taaperoa, leikki-ikäistä sekä esi- ja alakoululaista autossa turvallisimmin kuljetetaan.
Itse valitsimme kääntyvän turvaistuimen, koska meillä oli vielä turvaistuimen ostovaiheessa takaoveton (autokielellä kai kolmiovinen) kauppakassikokoinen auto, jonka kanssa tarvitsimme mahdollisimman käytännöllisen istuimen. Valitettavasti päivittäinen matkustaminen pikkuauton kanssa kävi siltikin liian hankalaksi ja jouduimme päivittämään menopelin varsinaiseen joka perheen järkivalintaan, farmariin – tulihan se lapsiperhekliseebingon viimeinenkin rivi sieltä täyteen. Auton vaihdossa meille oli tärkeää kokeilla, että turvaistuin mahtuu varmasti oikein myös uuteen autoon.
Syy, miksi olen halunnut pitää autosta kiinni kustannuksista (ja valitettavasti päästöistäkin) huolimatta on se, että koen auton mahdollistavan meille paljon sujuvamman ja sosiaalisemman elämän, etenkin nyt, kun asumme pientaloalueella. Keskustaan täältä kyllä pääsee, mutta arvatkaa vain, kuinka monta kertaa meidän tulisi lähettyä taaperon kanssa vaikka ystäväperheen lapsisynttäreille kolmilla julkisilla toiselle puolelle pääkaupunkiseutua. Ystävämme ja läheisemme kun on ripoteltu ihan ympäriinsä Helsinkiä, Espoota ja Vantaata. Taas pääkaupunkiseudun ulkopuolelle ajamme harvoin, kun meillä ei ole omaa kesämökkiä.
Autoon kiintyminen ei kuitenkaan tarkoita sitä, että olisin amerikkalaisittain vieraantunut julkisista. Helsingin kantakaupungissa syntyneenä, siellä täällä harrastaneena ja ympäri pääkaupunkiseutua asuvia ystäviä treffanneena tuskin löytyy linjaa, jota en olisi elämässäni käyttänyt (aikaisemmin osasin jopa linjat ulkoa, mutta nyt olen auttamattoman tipahtanut uusien ratikkalinjojen logiikasta).
Ulkomaan kaupunkilomilla rakastan kävelemistä ja vietän niin vähän aikaa kulkuneuvoissa kuin suinkaan mahdollista. Tosin siinä mielessä liikkuminen liittyy nykyään vahvastikin lomailuun, että suunnittelemme matkatkin turvaistuinkulma edellä. En halua kuljettaa taaperoa metriäkään epämääräisesti taksissa (turvaistuinten huono saatavuus takseihin on muuten yksiä lapsiperheen elämää todella hankaloittavia asioita!), vaan nytkin tulevana kesälomana vuokraamme koko ajaksi turvaistuimellisen auton.
Tällä kertaa puimme paremmat turkikset päälle ja lähdimme ajamaan minnekäs muualle kuin Espooseen. Ensimmäiseksi söimme lounaan, kylläkin Helsingin puolella, sillä Espoossa (jota kutsun kaikella rakkaudella epäkaupungiksi) on edelleenkin aika suppea tarjonta kauppakeskusten ulkopuolisia ravintoloita. Kauppakeskuksissakin lounastamme mielellään, jos on asioita hoidettavana, mutta muuten suosimme mieluummin vähän vähemmän hälyisiä paikkoja.
Ensimmäiseksi suuntasimme Tapiolaan WeeGeen museoiden Lasten Museofestareille, mikä olikin hurjan hyväntuulinen, eloisa ja suositeltava tapahtuma (festarit pidetään varmasti maaliskuussa ensi vuonnakin). Yhteistapahtumassa mukana olivat kaikki Espoon modernin taiteen museo EMMA, Espoon kaupunginmuseo KAMU, Helinä Rautavaaran museo, Suomen Lelumuseo Hevosenkenkä ja Suomen Kellomuseo. En ollut itse käynyt ennen keskittymässä, joten jo oli korkea aikakin. Taapero ei näemmä tule äitiinsä, vaan pikku kuski otti heti luulot pois valitsemalla oikeanpuoleisen liikenteen ja taskuparkkeeraamalla muina kuskeina.
Iltapäivällä huristimme vielä Mankkaalle, josta löytyy kolmen liikkeen sisustuskokonaisuus, Espoo Loft. Samassa rakennuksessa on upea vaalean boheemi Monday To Sunday Home (kuvassa), muun muassa Riviera Maisonia, Linumia ja Lexingtonia myyvä Country White sekä viherstudio Garden Living. Kiva, että tämäkin listalla pitkään ollut kohde tuli vihdoin nähtyä.
Tällä matkalla Onni ei ollut mukana, vaikka paljon Sisustuskoira mukanamme kulkeekin – aina totta kai omissa turvavöissään. Olisi kiva kuulla, löytyykö muista pelkääjän paikalla istuvista kohtalontovereita, jotka eivät ole tauon jälkeen uskaltautuneet rattiin. Kiitos, kun olit mukanamme roadtripillä ja turvallista matkaa jokaiselle perheelle!
Terveiset etätöiden keskeltä, pakko kommentoida vaikka työt painaa päälle! Postaus oli kuin omasta kynästäni!! Terv. 18 v.kortin ajanut, ja sen jälkeen vuosia autottomana Töölöläisenä elellyt. Olen suosiolla istunut pelkääjän paikalla viimeiset 13 vuotta mieheni ajaessa. Samat laulut kuulin minäkin, että nyt alat treenata että voit lapsen kanssa ajella, mutta hyvin se kotiäidin elämä sujui julkisillakin, meiltä täältä Espoon pientaloalueelta on todella hyvät yhteydet. Ja sitä paitsi mies käy töissä autolla, ja vie myös matkalla joka aamu pojan päiväkotiin kun olen jo toimistolla tai vaihtoehtoisesti aamutakissa aloittelen etätöitä. Ja hei, farmari saapui pihaan meillekin, olikohan se kaksi vuotta sitten. Minulla oli auton suhteen yksi toive, musta. ;)
Pitääpä kehaista, olen vasta viime ajat paremmin tutustunut blogiisi ja se on mainio! Ennen ajattelin ehkä aihepiirin liikkuvan enemmän sisutuksessa eikä siinäkään ole mitään vikaa, mutta se mennyt omakotitalon täysremontti ehkä oli vienyt suurimman innon hetketksi, heh. Nämä pohdiskelevammat postaukset ovat mainioita ja ihailen sinun maanläheistä ja lämmintä suhtautumistasi kovin moneen asiaan.
Viime lentoaiheisesta postauksesta vielä, että itse en ota paineita lentämisestä, toisaalta käytän julkisia jne., enkä ymmärrä sitä, jos aletaan syyllistämään tippaakaan kerran kesässä tapahtuvista perhelomista. Mutta ehkä tosiaan noita aamulla pressiin illalla kotiin -tapahtumia voisi funtsia vähän tämän päivän näkökulmasta ekologisuus huomioon ottaen, ja vielä päästöjen lisäksi huomioiden asian imagoarvo. mitä se viestii kun samalla koitetaan valistaa lentomatkailun päästöistä.
Me olemme muuten juuri sellainen Espoo-omakoti-farmari-Prisma-perhe, ja kannan ylpeästi tuon toisten kammoaman leiman :D
En tiedä oletteko käyneet, mutta ensi kerralla Espooseen tullessanne Tapiolassa on ymmärtääkseni lapsiystävällinen Sandro, ja Ison omenan kauppakeskusravintoloista ainakin Fuku on meillä koko perheen suosikki, on mielestäni viihtyisä eikä ole hälyisä. Jälkiruokana (tai en tiedä mikä niiden funktio on) tarjottavat hedelmäviipaleet pitivät meidän vesselin tyytyväisenä pitkään meidän vanhempien santsatessa sushia :)
Nyt takaisin töiden ja pyykkien ripustuksen pariin ennen toimistolle lähtöä.
Kivaa viikonlopun odottelua, sieltä se taas tulee ennemmin kuin arvasikaan!
Hanna
Moi Hanna! Kiitos, kun jaoit kokemuksesi! Tilanteemme kuulostavat ihan identtisiltä kaikin puolin. Meilläkin mies vie tyttären työmatkallaan päiväkotiin, minä taas haen hänet kävellen. Vaikka joskus olisikin helppo vain hypätä rattiin, hyvin tässä on kaikki nämä vuodet selvinnyt. :) Heh, sama toive, paitsi että annoin mustan lisäksi vaihtoehdoksi valkoisen. ;)
Kiitos todella paljon ihanasta palautteesta! Olen kieltämättä rönsyillyt erityisesti viime aikoina kaikenlaisiin aiheisiin, vaikka sisustus ja asuminen pääteemoja ovatkin. Ajattelen kuitenkin niin, että kun kyseessä on henkilökohtainen media, blogi saakin heijastella kaikkea, mitä kirjoittajan päässä kyseisellä hetkellä liikkuu. Tosi ihana kuulla, että olet pitänyt myös pohdiskelevista postauksista ja ilahduin tosi paljon, jos koet suhtautumiseni tuollaiseksi. Kiitos kaunis!
Sandrossa Tapiolassa emme ole käyneet, mutta Kalliossa kyllä, ja rakastan Sandron ruokaa. Tosi kiva, että se on laajentunut muualle, kiitos muistutuksesta! Hei ja Ison Omenan Fukussa kävimme juuri joitain viikkoja sitten samalla, kun hoidimme asioita. Se oli oikein hyvä ja taaperokin viihtyi. :) Kauppakeskuksissa tosiaan on nykyään äärimmäisen hyvä ravintolatarjonta. Se vain vaatii ainakin meillä sellaisen kauppakeskusfiiliksen, jota ei ihan joka kerta ole. Vaikka itse ravintola olisi rauhallinen, meistä ei aina ole kokemaan sitä prosessia, että ajat parkkihalliin, nouset hisseillä, kävelet käytävät ravintoloille ja sama takaisin. Siksi on ihana välillä van piipahtaa kivijalkaan. Mutta mahtavaa kaikenkaikkiaan, että ravintolatarjonta ja -kulttuuri on piristynyt!
Kiitos vielä Hanna, toinen Prisma- ja farmariperheläinen, lämminhenkisestä kommentista ja samoin, rentouttavaa lähestyvää viikonloppua! ;)
Pakko vielä lisätä tähän autoasiaan, että kun on yksi auto, jota mies käyttää arkisin työmatkoihin (olen keskustassa töissä eli en missään nimessä sinne ajaisi autolla vaikka meillä olisi viisi autoa) , ja vkl:isin emme kauhean paljon ajele, niin sen ”uudenkin” ajotaidon ylläpitäminen olisi hankalaa, joten en koe sitä tarpeelliseksi siinäkään mielessä. Ja mies ajaa mielellään. Minä kyllä ajan joskus jos mies on mukana, jotta voin kysellä esim.mitä mikäkin liikennemerkki tällä vuosituhannella tarkoittaa, mutta yksin, ei. Terveiset metrosta ;)
Ottakaa Italiaan oma turvaistuin mukaan (samoin teimme itse vuosi sitten), en uskalla luottaa autovuokraamoiden tarjoamiin istuimiin, ovatko varmasti kolaroimattomat ja EU-hyväksytyt?
Suhtautuisin suurella varauksella turvaistuimeen, joka on matkannut lentomatkatavarana ruumassa ja käynyt läpi kenttien matkatavarahihnat sun muut. Vaikka istuin menisikin erikoismatkatavarana, se on silti saattanut esimerkiksi pudota ja vaikka päälle päin ei näkyisikään vauriota, ei istuin välttämättä ole enää niin turvallinen, kuin pitäisi.
Itse olemme nippoilleet tämän asian suhteen ja siksi mummolassakin on ollut kavereilta käytettynä hankittu istuin lentäen tehtyjen reissujen varalta.
Moikka! Kiitos molemmille näkökulmista! Vauvan kanssa meillä oli aina mukana oma turvakaukalo, mutta turvaistuin on tuntunut niin isolta, että en ole edes tajunnut ajatella sen mukaan ottamisen mahdollisuutta. Tuo on kyllä valitettavasti ihan totta, että istuin saattaa vaurioitua kuljetuksessa, vaikka idea oman istuimen mukaan ottamisesta olisi teoriassa hyvä. Haluaisin luottaa siihen, että jos auton vuokraa ison kansainvälisen ketjun kautta, turvaistuimet ovat suositusten mukaisia. Sanotaanko näin, että ainakin se kuulostaa huonoista vaihtoehdoista parhaalta.
Meillä oli viime kesänä Italiassa auto vuokrattuna kuukaudeksi, ja samoin turvaistuin. Turvaistuin oli ihan tuliterä, vielä muoveissaan. Ja itseasiassa sen sai vielä valita itse hyllystä, ja valitsin vastaavan kun meillä kotona ja tutun merkin istuimen.
Itsekkin luotin, että ison vuokraamon kautta saa asiallisen istuimen. No, ei saanut. Kyseinen istuin oli ainoa koko lentokentällä, joten vaihtoehtoja ei ollut. Oli auringon haalistama, haisi homeelta ja oli liian pieni tuhdille vauvalle.
Minua jännitti vasta kortin saaneena autolla ajaminen. Ajoin vain pakolliset matkat töihin yms ja auto sammui joka liikennevaloissa kun jätin hätäpäissäni kolmosen päälle. Pakittaa en hahmottanut ollenkaan, pölykapselit sinkoili lähteä irti johonkin töyssyihin ilman että tätä edes tajusin ja mäkilähdöt oli pahinta ikinä. Sitten ajoa alkoi tulla päivittäin lisää työmatkojen takia ja sitä alkoi rentoutua ajaessa. Nykyään rakastan autolla ajoa ja olen iloinen että saan ajella pöristellä maanteitä myös työssäni (kotihoidossa)Pakita en vieläkään tiukkoihin taskuparkkeihin, mutta pakittamisen ja mäkilähdöt hallitsen. Suosittelen muidenkin tavoin aloittamaan vain autolla ajon uudelleen pikku hiljaa jos siltä tuntuu, mutta ymmärrän jos hirvittää. En itsekkään uskaltaisi nuin vain pitkän tauon jälkeen lähteä ajamaan ja vielä isolla kaupunkialueella missä liikenne ihan toisenlaista kuin meillä maaseudulla. Mukavaa viikonjatkoa :)
Uskon, että jännitti! Sympatiseeraan sinua täysin ja tunnen sen tuskanhien, joka valui selkäpiitäsi pitkin. Mäkilähdöt, kyllä! Myös minun henkilökohtainen painajaiseni. En enää koskaan haluaisi kokea sitä hetkeä, etten hermostuksissani saa autoa mäestä liikkeelle ja että takana oleva tööttää kuin viimeistä päivää. Mutta onpa upeaa kuulla, että sinä pääsit peloistasi yli ja että hanskaat nykyään mäkilähdötkin. Saat olla ylpeä itsestäsi, hurjasti onnea pelon voittamisesta! Uskon, että sinun tapauksessasi minäkin ajaisin. Kun asuu maaseudulla ja tekee liikkuvaa työtä, ei muita vaihtoehtoja yksinkertaisesti ole. Täällä on niin paljon helpompaa antautua julkisten (ja tarvittaessa taksin) armoille. Sanotaanko näin, että en ole vielä heittänyt hanskoja tiskiin, ettenkö voisi vielä joku kaunis päivä ajaa, vaikka se äärimmäistä rohkeutta vaatisikin. Ainakin teistä muista pelkonsa voittaneista saan voimaa harkita asiaa uudestaan. :) Kiitos, kun kerroit tarinasi!
Sama tuli mulla mieleen, että teidän tapauksessa harkitsisin oman istuimen viemistä ulkomaille. Ollaan vuokrattu auto Kreikassa ja myös Saksassa, ja istuimet oli nyt vähän sinnepäin – pehmusteet rempallaan, vyöt löysällä ja mitä näitä nyt on.
Ajotaito on mun mielestä sellainen taito, jota kannattaa pitää yllä. Lähinnä olen tätä perustellut myös turvallisuudella: entä jos tulisi hätätilanne, jossa pitäisi lähteä (lapsen kanssa tai ilman) ajamaan, ja sitten se ei olisikaan mahdollista kun taidot ovat ruostuneet vaikka ajokortti olisikin taskussa?
En halua lietsoa turhaa huolta, just a thought 😘
Moi Jenni! Tämä oli kyllä hyvä lisä keskusteluun, sillä suoraan sanottuna en ollut edes tajunnut ajatella, että ison turvaistuimen – ei siis turvakaukalon, jota kyllä kuljetimme – voisi ottaa täältä matkalle mukanaan. Toisaalta hyvä oli huomio siitäkin, että turvaistuin saattaa kuljetuksessa vaurioitua. Tämä taitaa olla asia, jossa ei voi ihan täysin voittaa, vaan on vain yritettävä valita se vähiten huono vaihtoehto. Se, että lapsi ylipäätään on turvaistuimessa, on minulle se tärkein. Niin helppo kun taksilla olisikin piipahdella välimerellisestä kylästä toiseen, niin niillä en ainakaan halua liikkua ilman minkäänlaista turvaistuinta.
Turvallisuus olisi toden totta myös ajotaidossa se kaikista suurin motivaattori ja juuri tuosta näkökulmasta olen asiaa pohtinut. Olen kuitenkin tullut siihen tulokseen, etten tiedä, mikä voisi olla sellainen tilanne, josta pelastautuminen olisi vain minun ajotaitoni varassa, kun emme juurikaan liiku syrjäseuduilla. Näkökulma on silti hyvä ja ehdottomasti ajattelemisen arvoinen! Voisinhan tehdä niin, että harjoittelisin edes sen verran, että pystyisin hätätilassa ajamaan, vaikka en siltikään alkaisi aktiivisesti autoilemaan. Kiitos lempeästi esitetystä ajatuksesta. :)
Kannustan Laura sinua uudelleen rattiin – olisit varmasti rauhallisen ja harkitsevan tuntuisena tyyppinä turvallinen kuski. Mitäpä jos kysyisit autokoulusta muutamia ajotunteja muistin/ajorutiinin virkistämiseksi? Tuskin järjettömän kallista, mutta olisihan se kiva, että pääsisitte myös tyttöporukalla autoilemaan.
Itse ajoin aikanaan kortin niin, että vauva oli joskus pakon edessä mukana myös ajotunnilla ja siitä sitten luontevasti, edelleen pakon edessä, heti kortin saatuani jatkoin vauvan kanssa ajelua. Hih, autokoulun ope itseasiassa jätti minut katsastuskonttorille inssiin ja käski tuoda auton takaisin koululle, jos saan kortin. Voin kertoa, että se ajo jännitti enemmän kuin inssi ;) Onneksi tuolla inssireissulla ei ollut vauvaa mukana.
Olipa lämminhenkisesti esitetty kannustus, kaunis kiitos Kaisa! Olinkin kyllä rauhallinen ja jopa ihan hyvä kuski muuten, paitsi että esimerkiksi mäkilähdöt stressasivat minua aivan ylitsepääsemättömän paljon. Asiaa ei yhtään auttanut se, että oma autokoulunopettajani oli aika ylimielinen ja pyörittelisi silmiään jokaisesta asiasta, vaikka itse koin, että olin nimenomaan autoKOULUSSA, vasta oppimassa. Siksi minun täytyisi löytää Suomen lempein autokoulun opettaja, jotta hän auttaisi minua oikeasti päsemään peloistani yli eikä vahvistaisi niitä entisestään. Ajatus tunneista on kyllä muuten tosi hyvä! Myös mieheni olisi lehmänhermoineen ja kokeneena kuskina hyvä opettaja ja tarjoutunutkin monesti avuksi. Hän minut lautailemaankin opetti, vaikka ehdin jo heittää laudan moneen kertaan hankeen. Ehkä ulkopuolisessa opettajassa olisi se hyvä puoli, ettei hänelle herpaantuisi asiasta, joka ei ole hänen vikansa. ;)
Mainio temppu opettajaltasi! Juuri noin pitäisi tehdäkin, pakottaa heti lempeästi kortin saanutta rattiin, jottei kynnys alkaisi yhtään kasvaa. Olen tosi iloinen puolestasi, että et koskaan kasvattanut kynnystä ajaa edes vauvan kanssa, vaan että pystytte liikkumaan yhdessä. :)
Kiitos vastauksestasi :) Hei, onko teidän farmari automaatti? Jos on, mäkilähtökauhun voit unohtaa saman tien. Uskon, että varmasti löydät hyvän ajo-open, googlaile :) Tai sitten otat vaan kaiken irti miehesi lehmänhermoista ;)
Tämän lopun saa jättää julkaisematta: Entä jos tekisit tästä työjutun tänne blogiin? Etsit aikuisia opettavan autokoulun ja teette yhteistyöpostauksen?
Moi! Ei valitettavasti ole automaatti. Pohdimme kyllä automaatin ostamista, mutta koska ne ovat vähän arvokkaampia ja vaikeampia löytää, ja koska en ollut ollenkaan varma, olisinko ajanut siltikään, päädyimme tavalliseen. Muuten olen ihan samaa mieltä kanssasi, automaatti varmasti helpottaisi ajamista ihan jo sen takia, ettei mäkilähdöistä ottaisi samanlaista henkistä painetta.
Ideasi on tosi hyvä, kiitos paljon! En rehellisesti sanottuna tullut ajatelleeksi koko asiaa. Ihan mielettömän ihana, kun osaat katsoa asiaa tuosta näkökulmasta, että tästä tulisi luonteva ja lukijoitani kiinnostava yhteistyö (kuten kommenteista huomaa, tätä asia kyllä koskettaa montaa). Se on fiksun lukijan merkki, ettei yhteistyötä automaattisesti nähdä vain ahneiden bloggaajien mainoksena, vaan oikeasti relevanttina sisältönä blogissa. Yhteistyössä olisi tässä tapauksessa sekä huono että hyvä puoli. Huono se, että en tiedä, kuinka hyvää lisäpaineet raportoida oppimisesta muille tekisivät. Hyvä taas se, että vähän niin kuin painonhallinnassakin, julkinen lupaus voisi auttaa tavoitteisiin pääsemisessä. Jään hauduttelemaan, kiitos vielä. :)
Meillä alkaa olla turvaistuimen hankinta edessä ihan kohta ja onpa muuten melkoinen suo! Miten ihmeessä sitä löytää sopivan turvallisuus-ominaisuudet-hinta-sopivuus -yhdistelmän, huhhuh…
Jos tulet siihen päätökseen että ajamaan olisi taas syytä ryhtyä just in case, niin suosittelen minäkin autokoulussa pyörähtämistä. Sieltä saa kyllä kortillinenkin ajotunteja ja asiantuntevaa opastusta, on sitten varmempi olo kun lähtee ratin taakse :)
Moi Heidi! Eikö olekin suo. En olisi ikinä uskonut, miten paljon turvaistuimen hankkimiseen voi käyttää aikaa. Ole ihmeessä fiksumpi kuin minä ja kysy Liikenneturvalta puolueetonta apua. :)
Kiitos sinullekin ideasta! Ajatus ajotunneista muistin virkistämiseksi on tosi hyvä. Siinä tapauksessa minun pitäisi vain löytää joku todella lämminhenkinen ja aidosti kannustava opettaja. Olen nimittäin traumatisoitunut paitsi ajamisesta myös ajokoulun opettajastani, ja pelkään, että jos vieressäni istuu vielä kerran silmiä pyörittelevä keski-ikäinen mies, menetän lopunkin uskon itseeni. Mutta epäilemättä Helsingistä löytyy varmasti myös ajopelkoisiin erikoistunut sydämellinen opettaja.
Jos vastaava tilanne sattuisi eteen niin ei muuta kuin kylmän viileästi autokoulu vaihtoon :) Hekin tekevät bisnestä joten asiakaspalvelun pitäisi olla huippuluokkaa, etenkin kun kyseessä on monelle jännittävä tilanne jossa tavallaan ollaan opettajan ”armoilla”. Sulle on kyllä sattunut harvinaisen pöllö opettaja, mun kokemuksen mukaan autokouluissa on rentoa ja miellyttävää väkeä, ja uskoisinpa että Helsingissä on kyllä runsaasti valinnanvaraa :)
Ihan varmasti! Ei ole epäilystäkään, etteikö Helsingistä löytyisi lämminhenkistä opettajaa. Uskon, että ajopelko on sen verran yleinen vaiva, että erikoistuneita opettajia löytyy jopa siihen. :)
Hei, komppaan Jenniä. Ajotaito ehdottomasti haltuun uudelleen. Koskaan ei voi tietää mitä eteen tulee, jopa tilanne, että jonkun asian hoitaminen on sinun autolla ajamisestasi kiinni.
Eikä sitä Helsingin keskustaakaan tarvitse jännittää, niillä on kuulemma samat liikennesäännöt, kuin muuallakin :)
Moi! Teillä on molemmilla Jennin kanssa hyvä perustelu, pointin ymmärrän täysin. Kyseessä on kuitenkin meille ajopelkoisille asia, joka on paljon helpommin sanottu kuin tehty. Jos asia olisi yksinkertainen, olisin jo moneen kertaan hypännyt takaisin rattiin. Ajopelko on minulle yhtä todellinen pelko kuin vain koiraa pelkäävälle koirapelko on. Vaikka meistä muista kyseessä olisi hankalasti ymmärrettävä ”no sen kun menet vain silittelemään, ei se mitään tee” -tyyppinen tilanne, voi pelon lähestyminen olla asianomaiselle ylitsepääsemätön haaste.
Olen miettinyt tätä turvallisuusnäkökulmaa, mutta myös sitä, että koska meille voisi tulla sellainen tilanne, että selviytyminen olisi vain minun ajamiseni varassa. Maaseudulla ehkä, mutta emme sielläkään ole koskaan niin syrjässä, etteikö lähistöltä löytyisi muita ihmisiä. Helsingistä puhumattakaan, jossa meillä on naapureita vino pino, ambulanssi nopeammin paikalla kuin minä ajamalla sairaalassa, taksi tekstarin päässä ja niin edelleen.
Ajatuksena aihe on toki tärkeä! En keksi tässäkään asiassa tärkeämpää motiivia kuin turvallisuus, joten varmasti juuri tämä näkökulma saisi minut kaikista todennäköisemmin tarttumaan rattiin – ei vaikka akuutti tarve lähteä drive iniin, vaikka hamppareita silloin tällöin mieli tekeekin. ;) Kiitos rohkaisusta!
Oot melkein kuin minä näissä asioissa!
Mulla oli varmaan kuuden vuoden tauko autolla ajossa koska en uskaltanut. Sitten oli pakko ajaa koska mies oli pidempään sairaana. Harjoittelin aluksi sunnuntai aamuna, koska silloin liikennettä on kaikista vähiten. Rohkaisin itseäni, että ei siellä sen kummempia kuskeja ole muutkaan!
Turvaistuinten valintaan on tullut täälläkin käytettyä aikaa ja rahaa. Autoliiton sivuilta niitä testituloksia luin silloin kuin Raamattua. Ollaan pidetty lapset yli 3-v selkämenosuuntaan. Hoikka keskimmäinen lapsi oli 4-vee asti, se on kai se autoliiton suositus vaikka ”virallinen(?)” on 3-v.
Olen yllättynyt, välillä järkyttynytkin, miten paljon vaihtelee ihmisten suhtautuminen lasten turvallisuuteen autoillessa :(
Moi Satu! Kiitos, kun kerroit tarinasi. Minusta on tosi huojentavaa saada vertaistukea ja kuulla, etten ole yksin tämän asian kanssa. Olen tosi pahoillani miehesi sairaudesta, mutta ylpeä sinusta, että tilanteen pakottamana rohkenit jälleen ajamaan. Pakko on paras muusa taitaa päteä tässäkin. Niin kauan kuin perheemme pärjää ilman minun ajotaitoani, pahoin pelkään, ettei minun tule ainakaan heti palattua rattiin. Toisaalta jos elämäntilanne pakottaisi muutokseen, ei kai minun muu auttaisi kuin rohkaistua. Joka tapauksessa olen saanut tosi paljon voimaa teidän ratin taakse palanneiden tarinoista, kiitos siitä! Ja muuten mainio käytännönvinkki nuo hiljaiset sunnuntaiaamut. :)
Suositus on tosiaan 3-vuotiaaksi asti selkä menosuuntaan, vaikka ainakin meidän istuin mahdollistaa jopa 18 kilon painorajan. Se, milloin raja täyttyy, ei tietenkään ole yksin iästä, vaan lapsen yksilöllisestä painosta kiinni. Voi olla, että mekin käännämme istuimen aikaisemmin kuin 4-vuotiaana, mutta ainakin 3-vuotiaaksi olisi toiveissa ajaa selkä menosuuntaan.
Sain yhdeltä äidiltä hyvän huomion, jonka haluan nostaa esille vastuullisuuteen liittyen: osa lapsista viihtyy niin huonosti selkä menosuuntaan, että se aiheuttaa jatkuvaa huutamista ja itkua, mikä myös on kuskia stressaavana äänenä turvallisuusriski. Eli vaikka on tärkeä kannustaa vanhempia suositusten mukaiseen kuljettamiseen, en ainakaan itse halua syyllistää niitä vanhempia, jotka olosuhteiden pakosta yksinkertaisesti joutuvat kääntämään turvaistuimen suositeltua ikärajaa aikaisemmin. Elämä kun ei aina mene oppikirjan mukaan ja suurin osa meistä vanhemmista tekee kuitenkin jokaisessa asiassa parhaansa, autoilussakin. Välinpitämättömyys on sitten ihan toinen juttu, sitä on minunkin vaikea hyväksyä, mutta kompromisseja elämässä joutuu välillä pakon edessä tekemään.
Täällä myös koettu samoja fiiliksiä. Minä myös halusin 18-vuotiaana ajaa ajokortin – ajoinkin ja törttöilin sitten äitini autolla liikenteessä: jäin pari kertaa vihreisiin valoihin, hirveä letka takana enkä saanut autoa käyntiin. Sekös tuntui silloin niin nololta! Nämä kokemukset riittivät ja lopetin autolla ajamisen 10 vuodeksi.
Sain sukulaisilta ja mieheltäni useasti kehoituksen ”lähteä vaan ajamaan rohkeasti”, mutta en koskaan halunnut. Julkisilla ja kävellen pääsee mainiosti! Pari vuotta sitten kuitenkin ihan yllättäen itsellenikin päätin vaan hypätä auton rattiin ja lähteä liikenteeseen. Tosin syy oli hyvä: piti päästä matto-ostoksille! Ison maton raahaaminen bussilla ei houkutellut ja mieskin oli reissussa. Siitä se sitten pikku hiljaa lähti ja nyt ratin takana ei enää pelota. Muistan kuinka alkuun aika pitkäänkin kädet hikosivat ja hartiat olivat kipeinä jännittämisestä aina ajon jälkeen.
Moottoriteillä ajamisesta en pidä vieläkään ja välttelen niitä jos pystyn. Koen myös olevani super tarkka (liikenne)sääntöjen suhteen ja inhoan sitä, miten monet tuntuvat ajelevan niin röyhkeästi esim. punaisia päin.
Ymmärrän hyvin ajatuksesi ajamiseen liittyen ja etenkin lapsen matkustaessa mukana, vaikkei itselläni lapsia olekaan. Kliseisesti ja itsekin tämän kuulemiseen aikanani tympääntyneenä, on kuitenkin niin totta, että ajamiseen tottuu vain ajamalla. 😊
Kiitos taas yhdelle sielunsiskolle tästä! Tiedän tasan tarkkaan miellaiset traumat ihan vain muutama auton sammuminen tai epäonnistunut mäkilähtötilanne saattaa jättää – puhutaan tosiaan helposti kymmenestä vuodesta. Tästäkin syystä olen kaikenlaista road roagea vastaan. Toivoisin, että kanssa-ajajilla olisi hitusen enemmän inhimillistä ymmärrystä liikenteessä, kun autoja ajamme kuitenkin me, epätäydelliset ihmiset, eivätkä koneet (no, pian tulee sekin päivä).
Eikä, piti päästä matto-ostoksille! Tämä oli päivän paras, kiitos! :D Olen tosi iloinen puolestasi, että sait päähänpiston lähteä ajamaan ja että olet jatkanut ajamista mattoreissun jälkeekin. Juuri nuo kaikki fyysiset oireet muistan, jännittyneet hartiat, käsien ja selän hikoilun. Se kokonaisvaltaisen jännityksen koko kehossa. Samoin minustakin moottoritiet ovat ehdottomasti pahimpia, varsinkin moottoritielle liittyminen. Mökkiteitä kyllä tykkäsin ajalla kovastikin, mutta en vilkkaassa kaupunkiliikenteessä enkä motareilla – no niitähän täällä päin enimmäkseen on.
Hyvin sanottu, ajamiseen todellakin taitaa tottua vain ajamalla. Onneksi en ajattele asiasta niin, että nyt kun en ole kymmeneen vuoteen ajanut, en koskaan enää voi ajaakaan. Totta kai minun(kin) on mahdollista oppia taito uudestaan. Tieto siitä huojentaa tosi paljon. Kiitos paljon siis sinunkin kertomuksestasi. :)
Hep, täällä toinen kohtalontoveri! Ajoin myös kortin silloin 18-vuotiaana ihan vain tavan vuoksi. Juurikin noista samoista jo mainitsemistasi syistä johtuen ajaminen sitten jäi enkä ole koskenutkaan auton rattiin melkein kymmeneen vuoteen. Luulen että minulla on jopa jonkin sortin fobia ajamista, ja ylipäätään autoilua, kohtaan koska näen siitä välillä painajaisiakin. Ja jo järkitasolla ajateltunakin autoiluun liittyy niin paljon hallitsemattomissa olevia muuttujia ja riskejä, kuten kova vauhti, vaihtelevat kelit, arvaamattomasti käyttäytyvät kanssakuskit jne. että mielestäni kyseessä on ihan järjellinen pelko! Pahin pelko ei kuitenkaan ole edes joutua itse kolariin vaan enemmän panikoin esimerkiksi sitä että miehelle käy ajaessa jotain. Kamalinta on kun hän lähtee molempien lasten kanssa autolla liikkeelle ja minä jään kotiin, silloin olen jo todella stressaantuneessa tilassa. Siitäkin huolimatta että myös minun mieheni on malitillinen, kokenut ja taitava kuski. Ajoittain saan tästä ajamattomuudestani ihmettelyitä ja patisteluita osakseni, mutten enää ota niistä samalla lailla paineita. Ehkä joku päivä tartun vielä rattiin, tai sitten en. Ihanaa että kirjoitit tästä aiheesta, joka jollain tasolla kuitenkin herättää minussa syyllisyyden tunteita, yhä edelleen. Kiva saada vertaistukea!
Kiitos Hanna! Et tiedäkään, miten paljon kommenttisi ja vertaistuki merkitsee. Myös minä olen nähnyt lukuisia ja taas lukuisia painajaisia ajamisesta. Luulen, ettei ajopelon vakavuutta oikein ymmärrä kuin toiset pelon kanssa eläneet. Pelko kun tosiaan tulee uniinkin asti.
No niinpä! Vaikka välillä ajattelen, että pelko on vain pääni sisäinen, niin kyllä pelkoon siinä mielessä aihettakin on, että ei se ole mikään leikin paikka ajella sataa kilmometriä tunnissa kädet täristen ja köntsät housuissa. Kyse kun ei tosiaan ole pelkästään omasta ajamisesta, vaan muusta liikenteestä myös. Ymmärrän tosi hyvin pelkosi myös muun perheen ajamista kohtaan. Itse en jostain syystä ole peloissani, kun mieheni autoilee kahdestaan tyttäreni kanssa, mutta jos he lentävät kahdestaan, niin kuin joskus lentävät mieheni sukulaisten luo, olen koko viikonlopun huolesta sekaisin, että heille käy jotain. Välillä sitä todellakin toivoisi olevansa vähän huolettomampi luonne.
Onneksi et ota kyselyistä paineita, minäkin yritän olla ottamatta. Täytyy vain antaa asian mennä omalla painollaan, ehkä ajamme, ehkä emme. Jollain tasolle siihen täytyy kuitenkin olla itse henkisesti valmis, eikä käsky voi käydä keneltäkään ulkopuoliselta. Eihän ajokortitontakaan kukaan pakoita autokouluun. Kiitos vielä ja kaikkea hyvää sinun ajamiselle tai ajamatta jättämiselle. :)
Se on fifty-sixty ajetaanko, ja hyvä kummin päin vain. Tai sitten aletaan vain sanoa, että emme omista ajokorttia. ;)
”Välillä sitä todellakin toivoisi olevansa vähän huolettomampi luonne.” Veit sanat suustani.
T. Toinen Hanna :)
Amen! Olen muuten tainnut laittaa kaikkiin elämäni työhakemuslomakkeisiin ”ei ajakorttia”, jos asiaa on kysytty. Ajattelen, että pääsen niin paljon helpommalla kuin että joutuisin alkaa selittää, että kortti kyllä löytyy, mutta… Fifty-sixty riittäköön meille, niin se saa riittää muillekin. ;) Aurinkoista kevättä!
Täällä myös pääosin hovikuskin varassa :D Onneksi meillä on automaattivaihteet joten pakkotilanteessa voin ajaa.
Ja turvaistuinasiaan Suomessa kovin harvinainen idea: Me ostimme istuimen, jonka voi viedä lentokoneeseen sisään, lapsi istuu penkissä lennotkin! Perillä sitten kiinnitämme sen vuokra-autoon, vuokraamojen penkitkin kokeilleena voin sanoa, että ne saattavat olla aika kauhistuttavia. Meillä itse asiassa tämä lähti siitä, että vilkas poika ei millään pysynyt paikoillaan edes sekuntia lentokoneessa ja siinä kyllä hymy hyytyi jopa 3h Nizzan lennolla. Myöskään hän ei nukahtanut koneessa vaan itki sitten väsymystään. Olin jo alistumassa kohtalooni, että reissut jäävät muutamaksi vuodeksi tekemättä, mutta onneksi googlasin ja löysin tämän kikan mitä monet jenkit ja aussit ainakin käyttävät! Penkki maksoi kokonaiset 150e ja on ollut joka pennin väärti. Joskus tulee ihmettelyä lentoemoilta, mutta kun lapsella on joka tapauksessa oma paikka ostettuna ja he näkevät, että penkin saa kiinnitettyä koneen vöihin niin systeemi on saanut kehuja. Istuin on myös oikein ”aircraft approved”. Huono puoli tuossa on se, että istuinta ei voi kiinnittää selkä menosuuntaan autossa, mutta eipä sellaisia ole kaukaloa lukuunottamatta ollut tarjolla vuokraamoissakaan. Kentällä toki myös vähän raahattavaa, mutta pieni hinta siitä, että lennot sujuvat ja päiväunetkin onnistuvat!
Sinäkin Brutukseni! Kiitos, kun kerroit. :) Automaattivaihteet on muuten sellainen, josta mekin mieheni kanssa kävimme keskustelua. Jos olisin auton vaihdon yhteydessä luvannut alkaa harjoitella ajamista uudestaan, olisimme ostaneet automaattivaihteisen, sillä se olisi sentään helpottanut mäkilähtötraumaa. Jos ikinä alan oikeasti ajamaan, tulee automaattivaihteinen auto kyllä vakavaan harkintaan.
Siis mikä on tällainen istuin? Voisitko laittaa tuotenimen tai linkin? En ole koskaan kuullutkaan, mutta kiinnostuin tietenkin heti. Ihana, että olet löytänyt istuimesta teille ratkaisun! Siitä 150 euroa on toden totta pieni hinta. Lentäminen taaperon kanssa kun ei ole aina helppoa muutenkaan, vilkkaasta luonteesta puhumattakaan. Juuri näin! Ulkomailla on tyydyttävä siihen, että turvaistuin on kasvot menosuuntaan -mallia. Se on muualla Euroopassa yleisin tapa ja vaikka Suomessa oman istuimen kanssa pyrin noudattamaan selkä menosuuntaan -suosituksia, niin ulkomailla on pakko joustaa ja mennä tarjolla olevan vaihtoehdon mukaan – ja joskus tietysti täälläkin, eihän sille mitään voi. Pääasia on, että lapsi ylipäätään on turvaistuimessa ja takapenkillä. :)
Nyt muuten valehtelin, tarkistin sähköposteista niin istuin maksoi postikuluineen 101£! Kuljetuspussukan, jota voi kantaa olalla, ostin myös ja sen hinta oli varmaankin parisen kymppiä. Tarjolla on myös kärryjä, joihin istuimen voi kiinnittää esim. lentokentillä ja lapsi voi istua kyydissä. Istuin näyttää olevan nytkin varsin kohtuuhintainen: http://www.amazon.co.uk/dp/B01G5FDA50/ref=pe_385721_51767431_TE_dp_1
Olen siis kertakaikkisen ylpeä tästä löydöstä! Nykyisin menen ihan rauhallisena lentokoneeseen taaperon kanssa. Jos lapsi on kovin pitkä ei istuin ehkä toimi koneessa kovin pitkään (voi potkia jaloilla edessä olevan penkkiä), mutta meillä ei ole sitä ongelmaa kun poika niin pikkuinen. Ja riippuu toki aina koneen tiloista. Kaikkiin lentokonepenkkeihin istuin kyllä mahtuu :)
Suuri kiitos, kun tulit laittamaan linkin! Tästä voi olla monelle iloa ja hyötyä. Samaistun siihen, että siitä tulee kyllä ihan mahtava fiilis, kun löytää jonkun oikeasti hyödyllisen arjen (tai loman!) apurin. :) Sitä paitsi, melkein samanhintaiseksi tulee vuokrata istuin 8 päiväksi (80 euroa Italiassa muistaakseni). Menee meillä kyllä vakavaan harkintaan!
Hyvä istuinvalinta!! Ollaan kyllä niin tykätty tuosta samaisesta sirona-mallista, pitkäselkäisenä ei tarvitse kiemurrella auton sisään ja saa laitettua lapsen todellakin ergonomisesti istuimeen kääntyvän tekniikan ansiosta! Se on jännä, miten nykypäivänä on niin monenlaisia eri käsityksiä liikenneturvallisuudesta, saati sitten siitä, kuinka löysällä vyöt ovat lapsen ollessa istuimessa. Tai yleensäkin istuinten asennettavuus autoon, monilla on tästäki erilaisia näkemyksiä🙄.
Turvallisia kilometrejä!
P.s blogiasi on niin mukava lukea!!
Ihana, jos olette tykänneet samasta istuimesta! Tosiaan pienen auton kanssa pidimme käännettävyyttä ihan pakollisena ominaisuutena – joskin kävi sitten niin, ettei istuin pienessä autossa mahtunutkaan kääntymään. :D Onneksi nyt istuin mahtuu ja on ergonominen ja kätevä. Minusta on tosi hyvä, että liikenneturvallisuudesta muistutetaan ja siksi lähdin itsekin niin täydellä sydämellä tähän kampanjaan. Uskon, että vain ani harva vanhempi on välinpitämätön, enemmänkin kyse on ajattelemattomuudesta ja tietämättömyydestä. Vaikka olosuhteiden pakosta voi olla pakko tehdä kompromisseja (jos lapsi huutaa selkä menosuuntaan, jos on ulkomailla liikkeellä tms.), niin sentään suositukset antavat vähän osviittaa siitä, mihin kannattaisi pyrkiä, ettei ainakaan vahingossa kuljeta lasta väärin. PS. Ihana palaute! Kiitos sanoistasi ja siitä, että luet. :)
Minä olen sitten varmaan se aktiiviautoilijamamma. :) Tosin mäkilähtötraumat ja auton sammumisen pelko on tuttuja itsellenikin. Inssiajoni oli sen syksyn ekoilla liukkailla ja pelkäsin kuin ruttoa erästä tiettyä ylämäkilähtöä jyrkässä keskustan ylämäessä. Automaattivaihteisen auton hyviä puolia on se, että säätämistä on vähemmän ja on mahdollisuus keskittyä liikenteen havainnointiin. Ikävä totuus on kuitenkin se, että riskit on paitsi omassa kalustossa ja ajotavassa niin niissä kaikissa muissa, jotka on liikkeessä samaan aikaan. Toinen välillisesti turvallisuutta parantava ja stressiä vähentävä asia on navigaattorit. Kun ei tartte skitsoilla perille löytämisestä, voi keskittyä itse ajamiseen.
Äitini ajoi kortin aikuisena ja sai tuoreeltaan todella vähän ajokilometrejä kasaan ennen pakkoraossa tapahtunutta oman auton hankintaa. Olen ikuisesti kiitollinen siitä, että hän nieli oman pelkonsa ja kannusti minua kortin ajamisen jälkeen aktiivisesti ajamaan autollaan. Sittemmin osa työpaikoistani on ollut saavutettavissa vain autolla (järkevässä ajassa…) ja ajamisesta on tullut rutiinia. Turvallisuuden koen minäkin tärkeäksi ja ensimmäinen ajomatka lapsi kyydissä oli jokseenkin traumaattinen. Siihenkin tottui. Kohta on se hetki, kun pitää päästää lapset ominpäin rattiin ja liikenteeseen, hui…
Ja vaikka itse ajan paljon ja peruutan vaikka minne jne jne, niin ymmärrän kyllä niitäkin, joilla pelon vuoksi kynnys on iso. Tässäkin asiassa on onneksi vaihtoehtoja, kenenkään ei ole pakko ajaa jos ei tahdo.
Hyvä sinä! Onneksi teitäkin on tosi paljon, vaikka tämä postaus varmasti saa etenkin ajopelkoiset samaistumaan. Myös moni ystäväni ajelee ihan siinä missä miehetkin. :) Juuri noin ajattelen itsekin automaattiautosta, että se helpottaisi keskittymistä muuhun liikenteeseen, kun ei tarvitsisi jännittää omaa suoritusta, että sammuuko auto mäkeen. Samaa mieltä olen myös navigaattoreista. Vaikka onkin upeaa, että Lontoon taksikuskit osaavat edelleen jokaisen kadunkulman, niin meille tavallisille pulliaisille arjen apureista on vain hyötyä. Myös tuo vanhemmuusnäkökulma on todella tärkeä. Olenkin päättänyt, etten siirrä traumojani lapseen. Traumoja, joita siis ovat hernekeitto ja ajaminen. ;) En koskaan tule sanomaan hänelle, että hernekeitto on pahaa, enkä pelottelemaan liikenteellä. Vaikka varmasti tulen 16 vuoden päästä jännittämään ja pelkäämään, niin silti haluan kannustaa tytärtäni rattiin – jos siis hän itse sitä haluaa. Tosi ihana, kun ymmärrät! Jos tosiaan kyseessä olisi vain pikku päätös, niin kaikkihan me olisimme sen jo tehneet. Mutta kun kyse on kokonaisvaltaisesta pelosta, jota pitäisi oikein työstämällä työstää. Kiitos Anna keskusteluun osallistumisesta ja rohkeisevista kokemuksista!
Arka autoilija tällä moi!
Ajoin kortin parikymppisenä mutta aloin autoilemaan vasta kymmenisen vuotta myöhemmin. Minä olin autokoulun kakkosvaiheen teoriatunnilla kauhusta kankeana, kun meille näytettiin liikenneturvallisuuteen liittyvää videota jossa käytiin erilaisia kauhuskenaarioita läpi. Kiitos vain, mutta juuri noiden jo valmiiksi päässä pyörivien kauhukuvien takia en uskaltanut ajaa autoa! Olin ja olen liian tietoinen siitä, mitä oma tai jonkun toisen pienikin virheliike voi saada aikaan.
Aloin pikkuhiljaa rohkaistumaan auton rattiin toisen lapseni syntymän jälkeen. Kaksi lasta pienellä ikäerolla oli vähän pakostakin sellainen motivaattori, etten voinut joka kerta käyttää liikkumiseen julkisilla kolminkertaista aikaa. Töihin palattuani olen ajanut lähes päivittäin, koska on pakko. Olen päävastuussa lasten viemisestä ja hakemisesta, joten ilman autoa en edes ehtisi töihin ajoissa saati sitten saisi pidettyä lasten hoitoaikoja jotenkuten siedettävinä. Arka autoilija olen kuitenkin edelleen, en mielelläni aja vanhoihin, ahtaisiin parkkihalleihin, en aja Helsingin keskustassa enkä monimutkaisilta tuntuvissa moottoriteiden liittymissä :D. Eli oikeastaan mulla on vain muutama vakkariajoreitti, joita köröttelen. Ihan toimivaa näinkin, onneksi on hovikuski täälläkin silloin kun pitää ajaa jonnekin muualle. Tämä tuttujen reittien taktiikka yhdessä automaattivaihteisen auton kanssa on kyllä sellainen, jota voin muillekin suositella mikäli se helpottaa elämää.
Kiitos ihanasta blogista ja kaunista kevättä!
Kiitos tarinastasi! Ymmärrän fiiliksesi täysin. Vertaan tilannetta synnyttämiseen. Pelkäsin itse synnytystä ja pidän sairaaloita ahdistavina ylipäätään. Mitä synnytysvideot minulle raskaana olleelle tekivät? Eivät suinkaan valmistaneet koitokseen, vaan pahensivat tilannetta entisestään. Siksi jätin toisen perhevalmennuksenkin väliin. Totta kai sen ymmärrän, että kauhuskenaarioista on pakko puhua, mutta ehkä sitä voisi miettiä, miten niistä koulutuksissa puhutaan.
Motivaattori on itse asiassa ajamisessa tosi tärkeä tekijä. Minulla sitä ei koskaan oikein ole ollut, mikä on varmasti pelkoakin keskeisempi syy sille, etten aja. Ja tietysti olosuhteet myös. Jos asuisin maaseudulla, ajaisin paljon todennäköisemmin. Mutta täällä ajaminen on enemmän pelottavaa ja vähemmän pakollista.
Tosi mahtavaa, että olet saanut arjen toimimaan, vaikka et edelleenkään huristelisi ihan minne vain milloin vain. Onneksi olkoon, saat olla tosi ylpeä arkuutesi voittamisesta, eikä sitä tarvitse hävetä, vaikka arkuutta olisi edelleenkin. Tuota vaihtoehtoa olen muuten monta kertaa miettinyt, että mitä jos ajaisin vain tiettyjä reittejä. Olisihan sekin jo jotain. Esimerkiksi kerran viikossa illalla omaan harrastukseeen (jota minulla ei kyllä ole, mutta teoriassa). Lasta en vielä pitkään aikaan uskaltaisi ottaa kyytiin, mutta kertyneiden kilometrien jälkeen kenties kyllä. Onneksi tosiaan tämäkään asia ei ole kaikki tai ei mitään -juttu, vaan ihan hyvin välistä saattaa löytyä kompromissi. :)
Kiitos itsellesi piristävästä kommentista ja rentouttavaa pääsiäistä!
Mielenkiintoinen kirjoitus! Ikävä kuulla, että sinulle on aikanaan sattunut autokoulunopettaja, joka on pahentanut autoilupelkoasi. Yhtään pelkoasi vähättelemättä toivotan sinulle rohkeutta sen kohtaamiseen ja sen ylittämiseen itsellesi sopivalla tavalla. Aiemmin esiin tullut ehdotus autokoulun ajotunneista kuulostaa hyvälle! Kuten aina, meitä ihmisiä on hyvin erilaisia ja uskon, että riittävällä taustatyöllä esim. vierailemalla eri autokouluilla kysymässä asiasta, suosituksia kyselemällä, löydät sopivan lempeän ja hyvän ajo-opettajan.
Itse olen saanut ajokorttini myös 18-vuotiaana. Heti alusta alkaen sekä isäni, että ukkini kannustivat ajamaan mahdollisimman paljon. Pääsin ajamaan niin pidempää kuin lyhyempää matkaa, useilla erilaisilla autoilla (kiitos kaikki sukulaiset ja tuttavat, jotka luottivat ajotaitooni), manuaali ja automaattivaihteisilla, useissa eri sääolosuhteissa. Vajaan vuoden ehdin tiiviimmin ajaa, kunnes lähdin opiskelemaan toiselle paikkakunnalle. Aina kotona käydessä pidin huolen siitä, että ajoin autolla edes lähikauppaan ja takaisin, että ajotuntuma pysyi yllä ja kokemusta tuli lisää. Nyt muutamia vuosia myöhemmin voin olla kiitollinen siitä, että minulla oli niin hienot mahdollisuudet harjoitella ajamista. Sen kokemuksen tuomalla varmuudella pystyn nykyhetkessä lähteä ajamaan autolla, vaikka en olisi hetkeen ajanut. Uskallan myös lähteä ajamaan autolla kuin autolla. Kaveriporukassani olen huomannut, että tämäkään ei ole itsestäänselvyys. Kuten mielestäni huolelliseen ja hyvään ajotapaan kuuluu, vieraalla autolla ajaessa ajan korostetun varovaisesti ja ajaminen hieman jännittää, koska en voi täysin tietää, miten auto toimii. Kuten selvästi muitakin, niin myös minua liikenteessä eniten jännittää muut autoilijat. Mutta kuten elämässä muutenkaan, en halua, että jännitys ja epäluottamus muita kohtaan estää minua elämästä niin kuin haluan.
Tällä ehkä kenties päinvastaisella esimerkillä haluan muistuttaa ja kannustaa sinua ottamaan sellaisia askeleita asian suhteen kuin itse olet valmis! Mutta kuten lapsille opetan ja itselleni muistutan: Ahkerasti harjoittelemalla on mahdollista oppia melkein mitä vain! :)
Kiitos palautteesta, kiva kun tykkäsit! Autokoulun opettajan niskoille en missään nimessä syytä vieritä. Itsestäni pelko on lähtöisin, mutta opettaja, jonka kanssa minulla ei kertaakaan ollut itsevarma, rentoutunut tai luonteva olo, tietysti pahensi tilannetta entisestään. Nyt sitä olisi totta kai pokkaa vaihtaa opettajaa, mutta eihän sitä tuollaista vaihtoehtoa 18-vuotiaana mieti. Olen ihan samaa mieltä. Hyvällä taustatyöllä löydän varmasti itselleni sopivan opettajan, jos meinaan takaisin kuskin paikalle palata. :)
Mielettömän hieno tausta sinulla ja tuki läheisiltä! Juuri noin asiat ideaalitilanteessa menisivät, että ajamisessa kaikenlaiset autot, ympäristöt, vuodenajat ja sääolosuhteet tulisivat tutuiksi. Tuo on muuten ihan totta, että osalla vain oman auton ajaminen tuntuu luontevalta. Itse olisin varmasti juuri sellainen kuski, että vaatisin sen oman auton tuttuuden. Olen samaa mieltä, että realiteetit ymmärtävä liikenteessäkin kannattaa olla, mutta se on eri asia kuin tosiaan antaa pelon ottaa valta.
Olen tismalleen samaa mieltä, että harjoittelemalla voi oppia mitä vain (tai sanotaan, että ainakin melkein mitä vaan). Opin lautailemaankin aikuisena, vaikka polveni on leikattu, kärsivällisyyteni lyhyt ja itsesuojeluvaistoni korkea. Mutta niin vain päätin ja niin vain opin. :) Että kyllä minusta sisua ja päättäväisyyttä löytyy. Ja onneksi minulla on sentään joitain onnistumisen kokemuksia autoilusta. Tiedän, että olin ja voisin olla ihan hyvä rauhallinen kuski, varmasti aina arkuuteen taipuvainen, mutta ihan hyvä kuitenkin. Ajamattomuus ei vain ole häirinnyt elämääni ollenkaan. Paperilla ehkä vähän, mutta todellisuudessa ei juurikaan. Siksi minulta puuttuu se viimeinen sysäys voittaa pelkoni ja alkaa ajaa uudestaan. Mutta onneksi on tämä kannustava keskustelu, jonne voin aina palata. Kiitos sinullekin Reetta!
Voi että! Tekstisi olisi voinut olla monessa mielessä kuin omasta kynästäni. Ajoin kortin intoa puhkuen 18-vuotiaana ja ensimmäisen vuoden ajelin jonkin verran. Opiskeluiden myötä tarvetta autoilulle ei käytännössä ollut eli julkiset olivat sekä käytännöllisemmät että edukkaammat. Sen jälkeen olen asunut monissa ympäristöissä, joissa joko liikenne on ollut aivan jäätävää (ääripäistä joko hullun meininkiä tai sitten liikenne ei liiku mihinkään) ja/tai julkinen paljon käytännöllisempää ja mukavampaa, joten oma autoilu on jäänyt vuosikausiksi unholaan. Mies ajaa meilläkin mielellään – olen minäkin juurikin se autoonsa kiintynyt yksityisautoilija, joka ei aja – eikä pane pahakseen lainkaan ”saadessaan” olla joskus ihan puhtaasti hovikuskinanikin. Ihan arjessa pärjäisimme tällä hetkellä ilmankin omaa autoa eli pidän sitä arjessa jonkinlaisena luksuksena, mutta oma auto tuo kyllä suunnatonta helpotusta suvun ja ystävien tapaamiseen, jotka asustelevat ympäri ämpäri maata.
”…Onneksi et ota kyselyistä paineita, minäkin yritän olla ottamatta. Täytyy vain antaa asian mennä omalla painollaan, ehkä ajamme, ehkä emme. Jollain tasolle siihen täytyy kuitenkin olla itse henkisesti valmis, eikä käsky voi käydä keneltäkään ulkopuoliselta…” Itse koin jossain vaiheessa vähän jotenkin jopa jonkin sortin häpeääkin ajamattomuudestani, kun sitä monet kokivat tarpeelliseksi päivitellä, mutta sitten rupesin ajattelemaan, että heaven’s sake – olen aikuinen ihminen enkä kellekään tilivelvollinen : ) Ja samoin uskon, että ajaminen taas sujuisi harjoittelun myötä – siihen ei vain ainakaan tällä hetkellä ole itselläni mitään mielenkiintoa ilmassa. Ehkäpä odottelen sitä, kun itse ajavista autoista on tullut arkipäivää ja turvallisuuden helmiä : )
Kiitos paljon, että jaoit kokemuksesi! Näistä saa kyllä niin paljon voimaa puolin ja toisin. :) On tosi huojentavaa kuulla, miten monella muullakin elämä vain on mennyt niin, että ajaminen on yksinkertaisesti jäänyt. Haluan ajatella, ettei se tee meistä epäonnistujia, sillä kaikilla meistä on elämässään jotain kompastuskiviä. Ymmärrän ajatuksesi häpeästä täysin. Nykyään olen aikuisena sen verran sinut itseni kanssa, että olen hyväksynyt myös tämän tilanteen, mutta kyllä minäkin monta kertaa elämässä olen tuntenut jonkin sortin häpeää tai ainakin itseni tyhmäksi: että miksi ihmeessä en aja, kun kerran kortti on. Mutta juuri näin siskoseni, me emme ole tilivelvollisia kellekään! Tai jos jollekin, niin mieheni on ainoa, jolla on oikeus asiasta keskustella, mutta kertaakaan hän ei ole painostanut. Ihana, että sielläkin puoliso suostuu hovikuskin rooliin. Nimenomaan pelon lisäksi tuo mielenkiinnon puute on ongelma: ei vain ole tarpeeksi suurta motivaatiota laittaa itseään likoon, kun näinkin pärjää. Ihan mahtavaa, mitä peruutustutkan kaltaisia apureita uusissa autoissa jo on. Avustava auto kaikilla herkuilla (ja nahkaverhoilulla) kiitos, niin voisi alkaa meitäkin kiinnostaa. ;)
Täällä kahden lapsen äiti ja viimeksi autolla ajettu yli 10 vuotta sitten.
Meidän perheessä mies ajaa ainoastaan ja näin on selvitty oikein hyvin. Pidän siitä, että joka päivä tulee hyötyliikuntaa ja lapsistakin on tullut reippaita kävelijöitä (on myös niitäkin päiviä kun kinutaan,että isi hakisi autolla). :)
Ehkä tulee päivä jolloin rohkaistun ajamaan, mutta asiasta en ota mitään stressiä. Asiat saa mennä omalla painollaan.
Kiva kun kirjoitit aiheesta ja samalla sai huomata,että on muitakin kohtalotovereita.
Kiitos Satu hyötyliikunnan nostamisesta esiin ja muutenkin kommentista! Tokikaan käveleminen toiselle puolelle pääkaupunkiseutua ei ole vaihtoehto, mutta minäkin pidän siitä, että kävelen päivittäin päiväkodille (mikä tekee noin puoli tuntia reipasta ulkoilua) sen sijaan, että minulla olisi kiusaus hypätä autoon. Mukava kuulla, että teilläkin elämä rullaa noin! Ajattelemme asiasta ihan samalla tavalla: antaa asioiden mennä omalla painollaan, kun kerran elämä toimii näinkin. Jos elämään joskus ajaminen tulee päälle, niin sehän on pelkkää plussaa. :)
Meillä on ollut myös tuo Cypex sirona istuin. Meillä lapsi ei millään viihtynyt enää lähemmäs kolmivuotiaana selkä menosuuntaan. Jouduimme kaikkien autoviihtyvyyttä 😀parantaakseen kääntämään hänet kasvot menosuuntaan istumaan. Hän oli vielä vähän vajaa kolmevuotias silloin. Olemme olleet todella tyytyväisiä istuimeen, mutta meidän kohdalla pientä päänvaivaa on aiheuttanut se, että lapsemme on niin pienikokoinen, että kasvot menosuuntaan istuessa eteen tuleva ”palkki” nousee niin korkealle, melkeinpä kaulaan asti, joka vähentää istuinmukavuutta kyllä reippaasti. Nyt kun hän on jo neljä ja on muutenkin siinä iässä, että istuminen kasvot menosuuntaan on jo suotavaa niin edelleen pienikokoisuutensa vuoksi palkki on niin ylhäällä, että hän ei voi esimerkiksi pidellä kirjaa tai mitään muutakaan tuon palkin vuoksi. Niiden lasten osalta, jotka ovat keskimääräistä muita pienikokoisempia kannattaa tuon korkealle nousevan palkin vuoksi miettiä jotain muuta turvallista istuinta. Siihen asti, kun lapsi istui ilman palkkia eli selkä menosuuntaan istuin toimi erittäin hyvin. Samaa olen kuullut myös muilta, jotka kärvistelevät saman pienikoisen lapsen kanssa. Toki jos automatkat ovat lyhyitä niin pienen marinan varmasti jaksaa kuunnella, mutta esimerkiksi pääkaupunkiseudun toiselle puolelle matkatessa alkaa jo pinna kiristyä itse kullakin. 😃 Puhumattakaan sitten pidemmistä automatkoista. Kivaa viikonloppua sinulle! Suloinen tyttö teillä.
Moikka! Tuo oli todella hyvä muistutus, josta onneksi tuli muidenkin kanssa puhuttua. Vaikka kuinka olisi ihanteellista, että lapsi olisi autossa selkä menosuuntaan niinkin pitkään kuin neljävuotiaaksi, täytyy muistaa realiteetit. Se ei ole yksi eikä kaksi taaperoa, jotka ovat protestoineet asentoa vastaan ja hyvin saattaa olla sama edessä meilläkin. Sitten on vain pakko punnita kokonaisuuden kannalta turvallisin ratkaisu, että kuski saa ajorauhan. :)
Kiitos, kun kerroit kokemuksistasi Cypexistä toisin päin! Itse asiassa vähän murehdinkin juuri tuota, onko istuin enää käännettynä niin käytännöllinen. Palkki kieltämättä näyttää jotenkin kököltä. Vitsi, meilläkin on keskimääräistä sirompi tytär, joten voi tosiaan olla, ettei istuin enää siinä vaiheessa ole paras mahdollinen. Onkohan toisaalta täydellistä istuinta olemassakaan. Se oli kyllä niin pitkä prosessi pystyä valitsemaan ylipäätään joku istuin. Siispä peukut pystyyn, että tytär viihtyisi istuimessa toisinkin päin palkin kanssa. Päivittäinen matkamme on sentään onneksi hurjan lyhyt. Kiitos vielä tästä, niin tiedämme henkisesti varautua. :) Ihanaa pääsiäistä ja kaunis kiitos tyttären puolesta!
Kiitos hyvästä kirjoituksesta ja avoimuudesta tämänkin asian suhteen.
Täällä ilmoittautuu kans yksi ajopelosta kärsivä. Hankin 18-vuotiaana ajokortin, koska muutkin samanikäiset tekivät niin. Autokoulu oli traumaattinen kokemus ja opettajat sovinistisia miehiä. Kun perheessämme ei autoa ollut ja opiskelijana ei ollut taloudellisesti järkevää omaa autoa hankkia, jäi tärkeä ajoharjoittelu kortin saamisen jälkeen tekemättä.
Pitkään minulle riitti kun sain pysyä kuskin paikalta pois. Kaikenlainen ihmisten ihmettely ahdisti ja aiheutti häpeää. Vieläkin tunnen itseni vähän oudoksi ja välillä häpeän pelkoani. Kukaan muu ei voi ymmärtää ajopelosta kärsivää kuin toinen ajopelosta kärsivä.
Kolme vuotta sitten alkaessani odottaa esikoistani, sain ilmeisesti sisällä kasvavasta pojastani voimaa ja uskaltauduin ajamaan pieniä matkoja rauhallisissa paikoissa mieheni opastaessa minua vieressä. Ensimmäisellä kerralla minun piti oikein suivaantua itseeni että pystyin starttaamaan auton. Vauvan synnyttyä rohkeus taas katosi, enkä uskaltanut ajaa, koska pelkäsin että ajan kolarin lapsi kyydissä. Ajamattomuus alkoi kuitenkin harmittaa, koska tunsin ponnisteluni ajamisen harjoittelun suhteen taas valuneen hukkaan. No sitten taas rohkaistuin alkaessani odottamaan toista poikaani ja olen tehnyt jopa pari pientä kaupassakäyntireissua yksin. Voivat kuulostaa pieniltä saavutuksilta, mutta minulle ovat tuoneet suuria voitonfiiliksiä.
Ei minusta varmaan koskaan suurta autoilijaa tule ja tällä hetkellä ajatus moottoritielle liittymisestä pyörryttää ja hikoiluttaa. En tiedä pystynkö siihen koskaan. Mutta omaan tahtiin kartutan ajokokemusta. Eikä kaikkien tarvitse ajaa autoa. Ajaminen on todella vastuullista puuhaa.
Ihana kun rohkeasti kerroit omasta pelostasi, se vähentää muiden pelkäävien häpeää. ☺
Kiitos Suvi itsellesi keskusteluun osallistumisesta! Kun kerran lähdin kirjoittamaan ajamisasiasta, ei olisi tullut mieleenkään olla mainitsematta tästä omasta kipupisteestä. Vaikka jotkut asiat tietysti henkilökohtaisina pidänkin, niin minulle on äärimmäisen tärkeää olla teille avoin. Vertaistuki auttaa puolin ja toisin: jokaisessa asiassa löytyy yleensä kohtalontovereita, mikä on todella tärkeää, ettei kukaan tuntisi itseään turhaan epäonnistujaksi.
Olen hurjan pahoillani, että sinulla on samanlaisia kokemuksia. Toisaalta olet todellakin voittanut itsesi jo sillä, että olet yrittänyt palata kuskin paikalle ja että olet ajanutkin! Minulta ainakin saat suuret aplodit ja selkääntaputukset ihan pelkkään kauppaan ajamisesta. Joku saattaa suoritusta vähätellä, mutta minä en. :) Olen ihan samaa mieltä kanssasi, että kukaan muu ei voi ymmärtää ajopelosta kärsivää kuin toinen ajopelosta kärsivä. Kaikki jännitys, hikoilu, painajaiset… Mutta juuri näin, kaikkien ei tarvitse ajaa autoa ja ajaa voi täysin omilla ehdoilla – vaikka vain sinne kauppaan hiljaisena sunnuntaiaamupäivänä. Voitonfiilikset minäkin muistan aikaisemmasta ajamisesta. Itsensä voittaminen asiassa kuin asiassa antaa kyllä todella paljon. Kaikkea hyvää sinulle ajamiseen ja muutenkin. :)
Ihan mukavaa huomata, että jollain muullakin on ei-niin-mutkaton suhde autolla ajamiseen. Itse kyllä ajan, mutta sanoisin, että hyvin rajatuissa tilanteissa. Omaan kaupunkiin ja omiin tiettyihin reitteihin olen tottunut eli niissä ei tarvitse sen kummemmin panikoida, mutta kun joutuu mukavuusalueelta pois, niin jo on paniikki päällä. Myös maantieajo on jotain sellaista, mitä en vain halua tehdä. En pidä isoista nopeuksista tai ohittamisesta. Maantiellä ajaessa kuitenkin tulee koko ajan niitä tilanteita, kun edessä on rekka ja ohi pitäisi päästä. Ja kun minä en uskalla mennä ohi! :D Tällaisissa tilanteissa heittäydyn aika lailla miehen varaan ja hoen taukoamatta, että apua auta nyt milloin mä voin ohittaa. Tiedän, että pitäisi ryhdistäytyä tässä, mutta ei se vaan ole niin helppoa.
Kiitos sinullekin Elli rehellisistä kokemuksista! Meitä samanlaisia taitaa olla enemmän kuin arvasimmekaan. :) Olen melkein sataprosenttisen varma, että parhaimmillaan minäkin olisin juuri tuollainen kuski. Että tutut reitit sujuisivat kivasti, mutta auta armias, jos pitäisikin tiesulun tai muun takia ajaa toista kautta. Mietin usein huvittuneena, että jos vaikka ajaisin aina tuttua työmatkaa ja työkaveri pyytäisi joskus kyytiä jonnekin, kuinka joutuisin selittämään, että mielelläni auttaisin, mutta kun en voi yhtään poiketa reitiltä. :D Minäkään en koskaan halunnut ohittaa. Siinä sitten köröteltiin mökille tupla-aika, jos eteen sattui traktori. :D Onneksi näille mielikuville osaa myös nauraa. Voit yrittää ryhdistäytyäkin, mutta muista olla ylpeä itsestäsi, että nykyään ajat tuonkin verran!
Kannustan minäkin jossain kohtaa tarttumaan taas rattiin. Omassa löhipiirissä on useampi nainen, joilla on kortti mutta eivät ole ajaneet. Ja kaikkia on harmittanut se vanhempana. Oma äitini ajoi kortin kun olin lapsi. Muistan useamman kerran istuneeni ”ajotunnin” aikana kyydissä kun äiti harjoitteli ja isä opetti. Vaikka äitini ajaakin päivittäin on hän edelleen arka kuski. Ehkä siksi isäni piti huolen, että me siskon kanssa ollaan aina ajettu paljon. Myös maantieajoa. Isä opetti meidän molemmat ajamaan ja ajotunteja kertyi paljon, kun aamuisin ajoin lukiomatkan itse ja kaikki mökkireissut mitä tehtiin mummilaan.
Koen itse olevani hyvä ja varma kuski, ajan päivittäin mutta silti vasta viime vuonna uskaltauduin yksin lasten kanssa autolla Helsinkiin. Kahdesti vielä. Meiltä on matkaa 2,5 h ja eniten jännitin miten saan auton parkkiin. En ole vielä ihan sinut miehen auton kanssa ja kapeat ja pienet paikat Helsingissä mietityttivät. En tosin mielelläni aja miehen autoa keskustassa täälläkään. Oma pieni autoni taipuu paljon vaivattomammin parkkiin ja parkkihalleihin :) Kummasti kyllä itseluottamus kasvoi kun onnistuttiin ja nyt kynnys lähteä ei ole ollenkaan niin suuri. Harjoittelemalla oppii!
Turvaistuimiin liittyen. Muutama vuosi sitten saatiin tuttavilta vinkki (isompien lasten kanssa matkatessa) ostaa kirpparilta tai esim. Biltemasta istuinkoroke. Menee lentokoneessa lapsen käsimatkatavaroina ja sen voi halutessaan jättää ennen kotimatkaa autonvuokrausfirmalle. Ottavat ne kuulemma vastaan mielellään. Me oltiin Italiassa varattu istuin silloin kuusi vuotiaalle ja se oli kyllä aika epämääräinen. Mies sanoi valinneensa parhaimman näköisen mutta eivät ne kummoisia olleet. Vaikka lapset ovatkin jo koululaisia ja vanhempi yli tuon 135 cm, ei anneta hänen matkustaa etupenkillä jos ajetaan isolla tiellä. Kaupungissa olen sen sallinut. Miehen autossa, jolla ajetaan ne pidemmät matkat, hänkin istuu edelleen korokkeella. Nuorempi matkustaa turvavyöistuimessa. Liikenne on arvaamatonta enkä halua ottaa mitään riskiä. Ajatella, että joitain vuosia sitten oli yleistä matkustaa ilman turvavöitä. Eikä omassa lapsuudessanikaan ollut kuin korokkeita. Niin sitä vaan matkattiin vaunukopassa takapenkillä, enkä ole ”kuin” 36 v. :D
Moi Hanna, kiitos kannustuksista! Itse yritän olla katsomatta tässä asiassa taaksepäin: mikä on tehty, on tehty. En usko, että minua myöhemmin harmittaa sen enempää kuin nytkään, ja nytkin harmittaa ainoastaan satunnaisina hetkinä. Elämä on onneksi rullannut sujuvasti eteenpäin näinkin, vaikka välillä tulee mieleen se epäonnistujafiilis, mikä ajotauosta on seurannut. Koska tauko on jo nyt pitkä, en koe, että tilanne tästä enää pahenee, vaan joutuisin joka tapauksessa alottamaan ikään kuin alusta. :) Ihana tarina! Toivon, että voin myös kannustaa tytärtäni ajamaan. En missään nimessä halua siirtää hänelle pelkojani.
Itseluottamus todella kasvaa onnistumisenkokemuksista, asiassa kuin asiassa! Tosi kiva, että Helsingin-reissu onnistui, niin uskallat varmasti tänne toistekin. :) Istuinkoroke on varmasti mainio vanhempien lasten kanssa ja tosiaan helppo kuljettaa mukanakin! En ikimaailmassa haluaisi pikakelata pikkulapsiaikaa, mutta sanotaanko näin, että sitten kun jälkikasvu saa matkustaa saman lailla niin kuin aikuisetkin, kyllähän se elämää ja reissaamista kovasti helpottaa. Jep! Sama juttu, olen 34-vuotias ja mietin kauhulla, miten pelkästään 80- ja 90-luvuilla turvallisuus hoidettiin, siitä aikaisemmista ajoista puhumattakaan. :D Onneksi kehitys kehittyy!
Täällä toinen kohtalontoveri..tosin itselläni se jännitys liittyy enemmän manuaalilla ajamiseen – automaattivaihteisella tunnen oloni rentoutuneemmaksi. Onneksi avopuolisoni on autoihmisiä ja erityisesti ulkomaanreissuilla haluaa ehdottomasti vuokrata auton ja istuu mielellään ratin taakse.
Ehkäpä jos kokeilisit joskus, kun hyvältä tuntuu automaattivaihteista ja jossain rauhallisemmassa paikassa. Itse olen tykännyt ajella perheemme mökkimaisemissa; vähemmän liikennettä ja luontomaisemat – niissä mieli on astetta seesteisempi. Kesäaikaan, kun kelitkin ovat ajamista ajatellen suotuisammat niin kynnys istua ratin taakse saattaisi madaltua. :)
Muistan kun blogikollegasi Avec Sofié kirjoitti aikoinaan ajo arkuudestaan ja miten hän voitti sen. So can we ;)
Aurinkoista viikkoa!
P.S Kannattaa joskus autoilla (tai metroilla) Matinkylässä merenrannalla sijaitseva Nokkalan Majakka. Ihana kahvila merellisissä maisemissa ja sään salliessa pääsee nauttimaan kattoterassilla auringosta. Me vietimme monia viikonloppupäiviä viime kesänä kyseisessä kahvilassa. Karvakuonokaveritkin ovat tervetulleita Nokkalaaan. :)
Kiitos kokemuksistasi ja kannustuksesta! Automaattivaihteet antavat minulle itse asiassa paljonkin toivoa. Ajatus siitä, etten joutuisi taistelemaan enää mäkilähtöjen kanssa, madaltaa kovasti kynnystä edes ajatella auton ajamista. Oma automme ei ole automaatti, mutta pääsisisin kyllä kokeilemaan sellaista, joten pidän tämän mielessä. Maalaismaisemissa tykkäsinkin ajella, sen vähän mitä ajelin, joten juuri tuollaiseen ympäristöön ja ilman talviliukkaita menisin ensimmiseksi harjoittelemaan. Avec Sofieta minäkin olen tässä asiassa miettinyt: hän todella palasi rattiin ja vieläpä ulkomailla! Olen niin ylpeä hänen rohkeudestaan. Tosi kiva, että pystyt itse ajamaan edes tietyin edellytyksin, vaikka miehesi olisikin se erityisolosuhteissa rattiin tarttuva. :)
PS. Kiitos vinkistä! Nokkalan Majakassa olemme käyneet muutaman kerran. Se on tosi kiva! Ja tosiaan Onni on ollut kahvilla mukana kyttäämässä pöydän alla tippuvia pullanpaloja. ;) Kesällä täytyy vielä mennä testaamaan kattoterassi ja burgerit. Se oli viimekesäisellä reissullamme täynnä. Tällä kertaa Nokkalan Majakka ei osunut reittimme varrelle, mutta olen samaa mieltä, että se on kivoimpia ravintoloita Espoossa kartanokahviloiden lisäksi. Ihanaa pääsiäistä!
Hei Laura! Uskomatonta miten monesta asiasta ollaan samaa mieltä! Olen jo aiemminsitä miettinyt lukiessani sinun tekstejä. Ja nyt tämä autoiluasiakin!! :) Minäkin olen ajanut kortin 10vuotta sitten ja aivan älyttömästi pelkään ajamista. Muutamia kertoja olen tilanteen pakosta rystyset valkoisina ajanut pieniä matkoja, mutta aina jos vain voin turvaudun muihin. Onneksi mieheni ymmärtää ja äitini auttaa. :)
Meillä lapset siirrettiin jo alle 2-vuotiaina istumaan kasvotmenosuuntaan, voimakkaiden pahoinvointikohtausten takia. Ja se helpotti ja näin ollen matkantekokin helpottui kun ei tarvitse 40km välein pysähdellä siivoamaan. Toivottavasti teillä matkat sujuvat ilman matkapahoinvointia! Kaikkea hyvää kevääseesi!!
Eikä! Ihana, kun kirjoitit kommentit, sillä tuntuu aina yhtä hyvältä löytää samanhenkisiä ihmisiä. :) Tosi kurjaa, että sinulla on sama pelko. Tunnistan niin hyvin nuo valkoiset rystyset ja muutenkin läpeensä jännittyneen kehon. Ajaminen on meille fyysisenä ja psyykkisenä kokemuksena jotain sellaista kuin laittaisi tiukan tentin, piinaavan työhaastattelun ja maratonin yhteen – ei ihan kevyttä hupia ollenkaan. Onneksi sinullakin on ymmärtäväinen mies ja auttavainen perhe. :)
Ymmärrän ihan täysin, miksi jouduitte vaihtamaan suuntaan! Sitten on tehtävä juuri niin kuin on tehtävä. Harvoin elämässä muutenkaan kaikki asiat menevät täydellisesti oppikirjan mukaan. Suositukset on hyvä tietää, mutta jokainen tilanne on lopulta yksilöllinen. Se on varmasti hurjan yleistä, ettei lapsi suostu olemaan pitkään selkä menosuuntaan joko pahoinvoinnin takia tai vai siksi, että hän yksinkertaisesti suostu olemaan niin päin. Eihän silloin lapselle voi pahaa oloa aiheuttaa eikä häntä huudattaa, mikä sekin on turvallisuusriski kuskin keskittymisen takia. Ihana kuulla, että kääntäminen helpotti! Muistan nimittäin itse kärsineeni lapsena pahasta matkapahoinvoinnista ja kärsin kyllä vieläkin, jos yritän lukea autossa, jos lentokone poikkoilee ilmakuopista tai jos laiva keinuu. Se on ihan kamalaa! Nykyään aikuisena voin sentään ottaa Postafenin, mutta lapsen oloa pitää yrittää auttaa muilla keinoin. Ainakin nyt näyttää siltä, ettei tyttäreni olisi perinyt pahoinvointiani, mutta koskaan ei kannata sanoa ei koskaan – ainahan lasten kanssa voi puhjeta uusia vaiheita. :) Kaunis kiitos ja aurinkoista kevättä myös teidän perheelle!