Kerroin viime viikolla Tukholman-matkasta ja siitä, miten Finnairin koneessa lukemani BlueWingsin juttu Frank Martelan ajatuksista onnellisuudesta kosketti sisällöllään ja ajankohtaisuudellaan. Olen tämän vuoden aikana pohtinut hyvää elämää enemmän kuin koskaan aikaisemmin.
Filosofi uskoo, että avain onnellisuuden saavuttamiseen on se, että onnellisuuden metsästämisen lopettaa. Ajattelemme helposti, että kunhan ostamme isomman talon, saamme paremmin palkatun työn tai vietämme ylenpalttisen loman, onnellisuus seuraa perästä. Martelan mukaan elämä ei kuitenkaan toimi niin. Jos ihminen koko ajan yrittää optimoida onnellisuutensa, hän ei pysty olemaan tyytyväinen mihinkään. Näin ihminen elää koko ajan tulevaisuudessa pääsemättä koskaan perille. Ilmiölle on termikin, hedonic treadmill.
Ajattelin nyt paljastaa teille en sen enempää enkä vähempää kuin elämän tarkoituksen. Elämän tarkoitus on muut ihmiset.
Nämä sanat meille sanoi yksi tärkeä ja sanomattakin selvää aika viisas ihminen vajaa viisi vuotta sitten naimisiin mentyämme. Sanat ovat kulkeneet mukanani siitä lähtien, enkä vielä tänä päivänä ole kuullut mitään yhtä paljon ajatusmaailmaani vaikuttanutta.
Martela puhu jutussa aivan samasta asiasta, siitä, miten vahingollista nykyinen individualismin ylikorostuminen on. Yksilökeskeisyys saa meidät unohtamaan sen, että itse asiassa henkilökohtainen menestys, onnellisuus ja jopa minuus on täysin muista ihmisistä riippuvainen.
Jos elämän tarkoitus on muut ihmiset, keskitymmekö elämässä oikeisiin asioihin?
Olen monta kertaa yrittänyt punnita valintoja tämän ajatusmaailman kautta. Olen miettinyt, viekö jokin valinta minua lähemmäs vai kauemmaksi muista ihmisistä. Vaikka saisin käyttööni enemmän rahaa, onko se pois ajasta, jonka voin ihmisten kanssa viettää.
Hedonistinen juoksumatto on toinen aihe, joka ei ole jättänyt minua rauhaan, ja jota olen miettinyt todella paljon. Olen läheltä seurannut jo ihan alanikin puolesta monenlaista suhtautumista materiaan, ja joutunut siksi punnitsemaan entistä tarkemmin myös omaa suhdettani siihen.
Otetaan esimerkiksi luksustuotteet. Minä en ainakaan ole sen yläpuolella, etteikö minulla olisi aarrekartalla arvokkaampia materialistisia haaveita. Kysymys on siitä, miten lopulta toteutuneeseen haaveeseen suhtautuu.
Olen nähnyt läheltä sen, kuinka edellinen luksustuote on hädin tuskin unboxingista päässyt, kun mielessä on jo seuraava samanlainen. Ja sitten taas sitä seuraava. Haave, joka vielä hetki sitten tuntui merkitykselliseltä, muuttuu toteutuessaan täysin yhdentekeväksi. Tällä ajatusmaailmalla, hedonistisella juoksumatolla, ei ole koskaan mahdollista saavuttaa tyytyväisyyttä eikä päästä perille.
Onneksi olen todistanut myös sen, että tyytyväisyys on mahdollista saavuttaa. Ihmisen on mahdollista tavoitteen saavuttamisen jälkeen rauhoittua arvostamaan omistamaansa.
Ensimmäisen kaltainen, ei-mihinkään tyytyvä materialisti en halua olla, jälkimmäinen haluan. Siksi puhun nykyään niin paljon tasapainosta ja tyytyväisyydestä. Kyse ei ole asketismista, vaan päinvastoin tavaran entistä suuremmasta arvostamisesta, perille pääsemisen ja rauhan saavuttamisen tunteesta jatkuvan levottomuuden ja jahtaamisen sijaan.
Minusta materia voi parhaimmillaan symboloida montaa hyvin syvällistäkin teemaa: sitä, millaista elämää haluamme elää, millaiseen joukkoon haluamme kuulua, millaisia asioita haluamme viestiä ja millä haluamme itsemme vaikka onnistuneesta projektista tai sairauden voittamisesta palkita. Ongelma materiasta tulee vasta siinä vaiheessa, kun se alkaa määrittää elämää – kun mikään ei koskaan ole tarpeeksi.
BlueWings-artikkelin myötä muistin, että minullahan on edelleen lukematta kotikirjahyllyssä oleva samaisen Frank Martelan Valonöörit – Sisäisen motivaation käsikirja. Olen päässyt jo kirjassa noin puoliväliin ja kokenut teoksen todella merkitykselliseksi. BlueWingsin artikkelin filosofi päättää John Lennonia mukaillen Happiness happens to you when you’re busy doing meaningful things.
Nyt täytyy olla eri mieltä, koska kaikkihan tietävät, että elämän tarkoitus on 42 ;)
Muutama vuosi sitten opiskellessani elin avomieheni kanssa sitten kun -elämää. Toki olimme onnellisia tavallamme, mutta emme oikeastaan tehneet mitään hetkessä. Kaiken oli määrä tapahtua kun koulu loppuu, menen töihin, tulot kasvaa, muutetaan isompaan asuntoon jne… Ajatusmaailma oli lähellä vetää meidät jopa eri teille.
Nyt olen päättänyt elää hetkessä ja go with the flow onkin uusi mantrani. Toki tulevaisuutta pitää suunnitella, mutta juuri se onnellisuuden tavoittelu pitää jättää tähän hetkeen. Tai no, eihän sitä tavallaan edes tarvitse silloin tavoitella, kun osaa olla onnellinen siitä, mitä jo nyt on.
On totta, että nälkä kasvaa syödessä ja yhtäkkiä sitä huomaakin olevansa sillä juoksumatolla. Minäkin haaveilen jo uudesta kodista, jossa olisi suurempi olohuone, vaikka tämä nykyinen riittää meille oikeasti vallan hyvin.
Realismia ja haaveita sopivassa suhteessa, eiköhän sillä hyvä tule :)
Haha! Olen niin ulkona tästä Käsikirja linnunradan liftareille -kultista. :D
Ymmärrän ihan täysin! Varsinkin opiskellessa sitä väistämättä odottaa valmistumista. Viittaahan jo nimikin siihen, ihan kuin elämästä tulisi sitten valmis. Se taitaa olla ihmiselle tosi luontaista, eikä siinä, että odottaa jonkun tavoitteen täyttymistä, tietenkään ole mitään väärää, mutta se on sääli, jos kaikki välissä olevat vuodet menevät hukkaan. En muista omista opiskeluajoista, kuinka paljon energiaa keskitin tulevaisuuteen, mutta ainakin opiskeluvuodet noin muuten jäivät erityisen hauskoina mieleen (ehkä juuri siksi en sitku-elämää muistakaan). ;)
Se on pääasia, että olette käyneet asiaa läpi. Minusta nimenomaan asioiden äärelle pysähtyminen on kaiken a ja o. Jos vain päivästä toiseen elää autopilotilla, ei voi olla varma, keskittyykö elämässä oikeasti tärkeimpiin asioihin. Enkä tarkoita sitä, että ratkaisu olisi lähteä Ubudiin etsimään itseään, vaan sitä, että ihan omalla kotisohvalla, realiteetit huomioiden, miettii, mikä itselle (ja puolisolle) ihan oikeasti on elämässä tärkeintä. Tämä liittyy myös paljon viimeaikaiseen rahapostaukseeni. Rahan kautta on yllättävän hyvä pohtia, mikä on itselle kaikista merkityksellisintä. Onko se vaikka jokin tietty harrastus vai palju pihalla vai mahdollisuus käydä hieronnassa kerran viikossa vai mikä.
Hetkessä eläminen on ihana mantra! Eikä se tarkoita sitä, etteikö tulevaisuudelle saisi olla vaikka millä mitalla suunnitelmia ja haaveita. Avoimuus elämän uusille käänteille on kuitenkin minullekin paljon luontaisempaa kuin tiukka viisivuotissuunnitelma, vaikka ymmärrän ja arvostan suunnitelmallistakin tapaa elää.
Elämä ilman haaveita olisi hirveää! Kyllä se pitää mielen virkeänä, että on toiveita ja unelmia. Sitä en vain ymmärrä, miksi haaveilla, jos ei haaveen toteutumisen jälkeen pysty tuntemaan onnea. Minäkin haaveilen esimerkiksi takasta, mutta haluan, että sinä päivänä, kun saan istua tulevan kodin takan ääreen, nautin takasta – enkä heti ala googlata vielä vähän parempaa takkaa. Tämä ajatusmalli on se, mitä olen viime aikoina nähnyt aivan liikaa, minkä koen todella ahdistavaksi ja mitä en halua omaan elämääni. Haaveilla kyllä haluan. :)
Kiitos taas tästä.
Kun mikään ei riitä, on hyvä pysähtyä. Etsin myös Frank Martelan kolumnin käsiini, vaikka tässä taisi tullakin olennaisin.
Elämän tarkoitus on muut ihmiset. Sillä tähän päivään.
Kiitos itsellesi Paula, ihana kun kommentoit! Pysähtyminen tekee hyvää moneen asiaa. Pahoin vain pelkään, ettei mihinkään tyytyväinen ihminen tunnista tarvetta pysähtyä. Muilla on tietysti täysi oikeus elää niin kuin elää. Tärkein oivallus on se, että niin ei halua itse elää. En varmasti miettisi näitä asioita niin paljon, jos olisin eri alalla, mutta tämä ala pakottaa jatkuvasti sen kysymyksen äärelle, mikä on riittävästi.
Artikkeli oli vain yksisivuinen, joten suosittelen ennen kaikkea etsimään käsiin kirjan. Omani on pokkari, joten toimii hyvin kesälukemisena. :) Kirjassa on samat ajatukset kuin arikkelissa, mutta tietysti paljon syvällisemmin ja tarkemmin läpi käytynä. Olen onnellinen, jos sait kirjoituksesta ajateltavaa. <3
Moi, Oliko kirja siis Motivaation käikirja vai mikä?
Moi Sari! Frank Martela on kirjailija ja kirjan nimi: Valonöörit – Sisäisen motivaation käsikirja. Laitan vielä linkin alle. :)
https://www.adlibris.com/fi/kirja/valonoorit-9789512098965
Ihana kirjoitus ja olen täysin samaa mieltä kanssasi. Tähän vielä lisäisin sellaisen näkökulman, että onnen kuvitellaan tulevan toiselta ihmiseltä ja miten näitä ihmisiä sitten napsitaan pitkin matkaa ja jäljelle jää ne hölmistyneet entiset puolisot, lapset jne. Ehkä se on ihan toisen kirjoituksen paikka, jossa voi avata sitä näkökulmaa mikä on tällaisen onnen hakemisen takana ja miten sen voisi tunnistaa itsessään ja hoitaa itseään vielä aikuisenakin ennen kuin tekee hölmöyksiä joita sitten kadutaan karvaasti jälkeenpäin. Oma suoraviivainen päätelmä on, että jos lapsena saa riittävästi huomiota, halauksia, rajoja, hyväksyntää omana itsenään ei ole tarvetta hakea sitä äidin/isänrakkautta en siinä muodossa omalta puolisolta/kumppanilta. Onhan se mahdollista, että tuo riittävä rakkaus ja rajat lapsena antaa suhteellisuudentajua myös ylenpalttisen materiaalin haalimiseen, tiedä häntä.
Kaunis kiitos Riikka, kun luit ja kommentoit! Olen samaa mieltä, että se on vaarallinen ajatus, että onnellisuus oli jonkun toisen ihmisen harteilla. Kukaan ei voi elää kenenkään toisen puolesta eli kyllä jokainen on siinä mielessä vastuussa omasta elämästään. Silti jokainen on oman elämänsä seppä -ajatusta pidän vastenmielisenä, sillä saamme niin erilaiset lähtökohdat elämään, että toisten todella on vaikeampi ponnistaa kuin toisten.
Frank vastaa hyvin kirjassa tähänkin, urheilijoita esimerkkinä pitäen. Hän korjaa lausahduksen muotoon ”Jokainen on oman onnensa keskushyökkääjä. Yksilö on siis edelleen keskimmäisessä roolissa, mutta onnistuakseen hänen pitää ensinnäkin harjoittaa taitojaan ja toiseksi löytää ympärilleen sopiva ja häntä tukeva tiimi”.
Tarkempaan kannan ottamiseen pitäisi olla psykologiaa lukenut, mutta kyllähän lapsuudella sanotaan olevan suurin vaikutus ihan kaikkeen käyttäytymiseen ja suhtautumiseen. Eli varmasti jotain tarvetta materialla tyyytetään. Uskon myös, että seura tekee kaltaisekseen. Jos aikaa viettää sellaisessa seurassa, jossa keskitytään vain seuraavan tavaran saavuttamiseen, alkaa väistämättä ajatella, että itseltäkin puuttuu koko ajan jotain. Ilmiö ikään kuin ruokkii itseään. Suhteellisuudentaju on muuten todella tärkeä sana. Yltäkylläisessä elämässä ei itsessään ole mitään pahaa, mutta jos ei omaa etuoikeutettua asemaansa tunnista, niin silloin on pahasti todellisuudesta vieraantunut, ja sitä minun on vaikea hyväksyä. Kiitos vielä ihanasta palautteesta!
Laura, olipa ihana kirjoitus! Tämä pysäytti minut taas miettimään omaa käyttäytymistäni. Liian usein huomaan odottavani viikonloppua, lomaa, sitä, että olen timmimpi, rikkaampi, edennyt urallani jne. Pitäisi nimenomaan nauttia elämän pienistä iloista, olla enemmän läsnä ja keskittyä juuri tästä hetkestä nauttimiseen. Totuus on, että elämän parhaat asiat ovat joko ilmaisia, tai maksavat hyvin vähän: ystävät, perhe, uni, ruoka, viini, lenkkeily ja kukkaan puhkeava luonto.
Kiitos paljon Heta! Ihana, jos kirjoitus sai ajattelemaan. Elämän kohokohtien, kuten vaikka lomamatkan odottamisessa, ei minusta ole mitään pahaa itsessään. Tietenkin elämässä on tavallista ihanampia asioita, niitä, jotka tekevät elämästä ihan erityisen elämisen arvoisen. Mutta tietysti siinä vaiheessa, jos elämä menee pelkän loman tai viikonlopun odottamiseksi, on hyvä pysähtyä miettimään, miten arjesta, josta elämä kuitenkin suurimmaksi osaksi koostuu, saisi mielekkäämpää. Erityisen haitallinen sitku-ajatusmalli on mielestäni juuri tuossa esimerkiksi, jonka annoit, että sitten kun olen timmimpi/rikkaampi/edennyt urallani, niin sitten olen sitä ja tätä. Siinä antaa itselleen koko ajan sellaisen viestin, että ei vielä ole riittävän hyvä ja että ihan kuin elämä mystisesti parantuisi sillä, että farkkukoko kaksi tuumaa pienenee.
Samaa mieltä! Vaikka esimerkiksi kaksi minut onnelliseksi tekevää asiaa, ulkona syöminen ja matkustaminen, rahaa vaativatkin, niin moni asia on käytännössä ilmainen. Meidän elämästä ehkä kuvaavin esimerkki on se, että katamme kauniisti arkenakin. Niinkin pieni teko kuin kynttilät ja servetit saavat arkisenkin illallisen tuntumaan ei vain tankkaukselta, vaan nautinnolta. Sellaista minulle on elämän arvostaminen. Ihana, kun kerroit omia hyvän elämän elementtejä – allekirjoitan niistä jokaisen. :) Kaunista kesää!
Tämä postaus on niin sitä, miksi palaan kerta toisensa jälkeen sun blogiin. Arvostan suuresti! Kiitos ajatuksen aiheesta. (Kiireessä tällaine tökstökskommentti vaan tällä kertaa. )
Maailman ihanin kommentti Anna, kiitos! Samat sanat arvostuksesta takaisin. En varmastikaan kirjoittaisi tällaisia juttuja, jos en kokisi, että tekin haluatte lukea muustakin kuin vain uusista ostoksista. Olen tosi onnellinen, että saan kirjoittaa teille niin monipuolisesti kaikesta ilman, että ajattelette, että minun pitäisi pitäytyä sisustamisessa. Tökstökskommenttisi oli ilahduttava, kiitos vielä. <3
Voi miten mielenkiintoinen postaus ja sait omaniakin ajatuksia puettua lauseiksi. Näitä materialismin, onnellisuuden ja ihmisten tärkeydestä olen miettinyt minäkin viime aikoina ihan sattumalta <3 Etenkin nuita ihmisiä ympärillämme.
Aurinkoisia päiviä!
Ihanasti sanottu, kaunis kiitos! Ajattelen tällaisia asioita todella paljon, mutta jotenkin lopullinen kirkastuminen tulee aina siinä vaiheessa, kun kirjoitan ajatukset ylös. Päiväkirjaa en ole koskaan osannut kirjoittaa, joten onneksi on blogi. Kiitos siis, kun luet! Minusta hyvään elämään kuuluu ehdottomasti kaunis koti ja sellaisia vaatteita, joissa itsellä on hyvä olla. Mutta paljon olen nähnyt myös sitä, että materia alkaa määrittää elämää ja se tuntuu todella vieraalta. Ihana kuulla, että olet pyöritellyt samanlaisia ajatuksia. Ihmiset lopulta kaikista tärkeimpiä ovat ja heidän kanssaan vietetty aika. Kesäiset terveiset sinne pohjoisemmaksi!
Kiitos ajatuksia herättävästä postauksesta! Työskentelen itse hoitoalalla ja elämän rajallisuus tulee lähes päivittäin töissä vastaa. Ikinä ei tiedä mitä voi tapahtua. Pitäisi osata olla kiitollinen arkisista asioista ja siitä että saa olla terve :) Kivaa kesän alkua!
Kiitos tärkeästä palautteesta ja koskettavasta kommentista! Mietin todella usein, miten te hoitoalalla olevat jaksatte kohdata niin vaikeita asioita. Olen itse todella herkkä ja luulen, että sairastumiset, onnettomuudet ja menehtymiset menisivät minulla todella ihon alle. Arvostan siis työtänne enemmän kuin osaan sanoiksi pukea. Elämän rajallisuutta alalla varmasti oppii ennen kaikkea kunnioittamaan. Täytyy sanoa, että joka ilta erityisesti siinä vaiheessa, kun käyn katsomassa nukkuvaa tytärtäni, tunnen suurta kiitollisuutta, että hänellä on kaikki hyvin ja että saan olla hänen äitinään terve. Samoin kiitos, leppoisaa kohta alkavaa kesäkuuta! :)
Hyvä kirjoitus! Onnellisuuden metsästäminen jutussasi kolahti. Aiemmin ja nuorempana sorruin samaan ajatteluun itsekin. Nykyisin materiaa ei hamua ja sitä ei ajattele asioista ”sitkun” tyyliin vaan pyrkii elämään tässä ja nyt. Haaveita täytyy olla ja olen samaa mieltä, että se on kantava voima tulevaisuuteen. Usein ihmisestä huokuu se miten hän voi. Myös se onko tyytyväinen, onnellinen ja tasapainoinen. Hyvä kirjoitus nykymaailman menoon :)
Kiitos kommentista ja tosi kiva kuulla, että pidit kirjoituksesta! Uskon, että näin se menee meistä suurimmalla osalla. Nuoruuteen minusta kuuluukin tietynlainen epävarmuus ja itsensä etsiminen. Että vielä joku päivä minä olen tuollainen tai tällainen. Kolmekymppisenä taas koen löytäneeni rauhan itseni kanssa, mikä ei tarkoita haaveista ja tavoitteista luopumista, vaan enemmän juuri sen hetkisen elämän arvostamista kaikkine epätäydellisyyksineen. Kauniisti sanottu! Haaveet nimenomaan ovat kantava voima tulevaisuuteen. Minusta on aivan inhimillistä haaveilla myös materiasta, mutta onhan haaveilu paljon muutakin: esimerkiksi toivoa paremmasta tulevaisuudesta. En voisi olla enempää samaa mieltä kanssasi: ihmisestä todella huokuu se, millainen olo hänellä sisäisesti on. Tapaan tällä hetkellä työni puolesta aika paljon uusia ihmisiä ja joistain ihmisistä vain huokuu onnellisuus, tasapaino ja tyytyväisyys erilailla kuin toisista. Olen jälleen kerran tosi iloinen ja kiitollinen, kun vaihdatte ajatuksia kanssani, sillä minustakin erilaiset nykyajan ilmiöt ovat hurjan kiinnostavia ja tärkeitä käsitellä. Teille on niin kiitollista kirjoittaa, kun saan aina lisää persperktiiviä aiheeseen itsekin. :) Onnellista päivää!
Hieno analysoiva kirjoitus. On kyllä ahdistava ajatus, että vaikka periaatteessa kaikkea on tässä ja nyt, niin mikään ei riitä, mutta varmasti aika monelle ainoa oikea tapa elää. Haluta enemmän.
Ja nyt ei saa tulkita väärin. On ihmisiä, joille on jaettu huonommat kortit ja heidän pyrkimyksensä parempaan sisältää sen, että haluaa enemmän. Ja niin pitää ollakin. Siinä eri postauksen aihe.
Eilen illalla sattui telkkari olemaan auki ja ohi kulkiessani pysähdyin katsomaan, että mitäs täältä tulee. Menossa oli ohjelma ’Kenen kotona’ jossa neljä trendikästä ihmistä vierailee toistensa kodeissa ja koittaa arvata kuka missäkin asuu. Ok. Varmaan hauskaa heillä.
Mua askarrutti eniten se, kuinka samanlaisia sisustukset olivat isoista seinäpinnoista kynttilänjalkoihin. Ja mikä karmaisevinta, kolmen pakastimesta löytyi banaania!!!
Ovatko ’trendi’-ihmiset noin homogeenisia, että oikeasti tykkäävät ihan samoista asioista, pakastettuja banaaneja myöten? Vai pitääkö vaan saada samanlainen, koska muillakin on.
Ja kohta taas jokin uusi samanlainen, koska muilla jo on. Syödä hampaat irvessä tarkoituksella palellutettua hedelmää, koska muutkin syövät, vai onko se oikeasti parasta?
Nuoruudessani kaikilla piti olla samanlaiset merkkifarkut, myös minulla tietenkin. Se kuului nuoruuteen ja teini-ikään. Sillä haettiin hyväksyntää ja yhteenkuuluvaisuutta. Ja siihen oli myös sosiaalinen paine. Mutta vieläkö aikuisena ne samat ihmiset OIKEASTI HALUAVAT samanlaiset sohvat/tuolit/kaapinovet? Ja jotta pysytään aallon harjalla, niin seuraava muotivirtaus määrittelee sen, mitä nyt halutaan.. Ja minne ne edelliset hankinnat joutuvat?
Makes me wonder.
Kiitos mainioista huomioista! Ahdistava on nimenomaan oikea sana kuvaamaan minunkin tuntemuksia. Vietin vähän aikaa sitten hetken seurassa, jossa aiheena oli ainoastaan luksustuotteet, seuraavat sellaiset ja nykyiset, jotka eivät enää miellyttäneetkään. Olen harvoin kokenut samanlaista ahdistusta ja tarvetta poistua tilanteesta kuin silloin. Päätin, että vaikka saisin viisitoista lottovoittoa, tuollaiseksi ihmiseksi en halua tulla. Luksustuotteita ostaisin kyllä, mutta ihmisenä en koskaan halua muuttua sellaiseksi, joka suhtautuu niin maanisesti tavaraan, ja joka ei osaa olla tyytyväinen mihinkään.
Luulen, että saan täysin kiinni ajatuksestasi! Se on hurjan inhimillistä, että huonommista oloista ponnistavat haluavat saavuttaa enemmän ja että saavutusten halutaan näkyvän. Se on minustakin jotenkin ihan eri asia kuin tämä, että jo valmiiksi hyväosaiset eivät ymmärrä hyväosaisuuttaan eivätkä pysty tuntemaan tyytyväisyyttä.
Ei vitsi tuo ohjelma! Huomasin sen somessa, mutta en vielä katsonut jaksoa. Pitäisiköhän, jo ihan pelkkien banaanien takia. :D Saan taas täysin ajatuksestasi kiinni. En tiedä, tiedostavatko ihmiset sitä, miten samanlaiset trendit jokaisen elämässä pyörivät. Eihän meilläkään mikään uniikki sisustus ole, päinvastoin, mutta enemmänkin minulle käy niin päin, että en enää halua jotain tavaraa, kun olen sen liian monella nähnyt.
Nimenomaan, on ihan eri asia verrata teinivuosien villityksiä kolmekymppisten villityksiin. Ensinnäkin nuorena kaikki etsivät itseään ja oli tärkeää kuulua ulkoisesti joukkoon, mutta silloin myös saatavilla oli vain murto-osa nykyajan vaatteista ja kalusteista. Nyt meillä on käytännössä koko maailma tarjolla – ja silti kaikilla pyörivät samat asiat. Kuten sanottu, ei minullakaan uniikki tyyli ole, mutta yritän aina itse löytää asiat enemmin kuin kopioida muilta. Esimerkiksi BoConceptin Lugo-sohvapöytää en ollut koskaan nähnyt kenelläkään ja nythän se on jo vaikka kuinka monella. Vaikka se on imartelevaa ja kuuluu työhöni, niin kyllä se tietysti myös turhauttaa, ettei mikään löytö pysy omana löytönä. Paitsi antiikki, jos sitä keräilisi, mutta aina siitäkin löytyisi joku vastaava kappale. :)
Minne edelliset hankinnat joutuvat, siinäpä se. Minua harmittaa aivan armottomasti, jos teen virheostoksen ja suorastaan häpeän hudin laittamista kiertoon. Mutta monesti tuntuu, että sekin on vain trendikästä ”kierrätystä”, mutta siinähän ei ole mitään vihreää, että myy vanhaa vain ostaakseen uutta tilalle. Kiitos, kun ällistelit näitä kysymyksiä kanssani. ;)
Ihana, viisas kirjoitus. :) Itse mietin joskus, jos jokin asia menee pieleen, että millä tässä elämässä on oikeasti merkitystä: läheiset ihmiset. Ja sitten se pieleen mennyt asia menettää merkitystään. Mulla onnellisuuden yksi kulmakivi on että nautin tosi paljon arjesta. Rakastan tavallista perusarkea. Siihen päälle sitten extrana juhlat, matkat, shoppailut, mutta se paras ja onnen tuova on ns. tavallinen elämä; läheiset, koti, työ, kaupassa käynti (rauhassa ;) ). Kahvikuppi töissä ja työkavereiden kanssa juttelu, työmatkalla vaatekaupassa piipahdus omassa rauhassa, työmatkapyöräily (polveni on toisinaan eri mieltä kun sohvaperuna ajaa melkein 40 km päivässä yhtäkkiä). Itselläni tuo luksustuotteiden ostelu menee niin etten meinaa koskaan löytää tarpeeksi kivaa esim. laukkua ja sitten se jää kokonaan ostamatta. Ja vaikka tässä hehkutan arkea niin myönnän että kovasti odotan huomenna starttaavaa tyttöjen reissua Lontooseen, tässä kun vielä saisi tsempattua työt alta pois lintujen laulua kuunnellen, välillä täytyy kyllä mennä riippumattoon ottamaan pieni fiilistelytauko ja laittaa kuulokkeet korville :)
Ihanaa päivää sulle ja kaikille lukijoille!
Kaunis kiitos Hanna! Aivan ihana, perspektiiviä antava ajatustapa. Se on tietysti tosi inhimillistä suivaantua välillä mitättömistäkin jutuista, mutta pahimpien höyryjen päästämisen jälkeen on kyllä hyvä taas muistaa, mikä elämässä on oikeasti tärkeintä. Itse olen joutunut harjoittelemaan juuri tätä. Olen esimerkiksi matkustamisen suhteen vähän kontrollifriikki ja minulta saattaa mennä pasmat sekaisin, jos yhtäkkiä tuleekin mutkia matkaan. Lopulta kuitenkin pieleen mennyt hetki on vain osa matkaa ja niin kauan kuin kaikilla ihmisillä on kaikki hyvin, ei yksi kadonnut matkalaukku tai kariutunut retki ole todellakaan maailmanloppu. :)
Uskon, että usein onnelliset ihmiset rakastavat nimenomaan arkea. Ovat tehneet siitä itselleen merkityksellistä ja osaavat nauttia pienistä asioista. Todella ihana kuulla, että sinulla tuollainen suhtautuminen elämään on! Minäkin olen hurjan onnellinen, että vietän nytkin teidän kanssa työpäivää, kahvikupin kanssa kommentteihin vastaamalla. :)
Minusta on tosi hienoa, että jos ei löydy mitään tarpeeksi ihanaa, jättää ostamatta kokonaan. Siihen minäkin pyrin, mihinkään ihan kivaan ei kannata luksustuotteen verran rahaa laittaa, eikä muutenkaan. Sitten kun jotain omannäköistä löytyy, on ilo moninkertainen. Ehkä Lontoosta? ;) Lontoo on yksi lemppareitani. Viimeksi vein mieheni kaupunkiin jouluna musikaalimatkalle, kun hän täytti 30 vuotta – ja kyllä, musikaalit olivat hänen haaveensa, eivät minun. ;) Seuraavaksi haluaisin Lontooseen juuri näin vehreänä ja kukkivana kautena, keväällä tai alkukesästä. Aivan ihanaa matkaa teille!
”Elämän tarkoitus on muut ihmiset”
En kestä kuinka kaunis tämä lause on! Ja kun se on vielä niin totta. Ihan kaikessa yksinkertaisuudessaan.
Ihanaa lukea ajatuksia onnellisuudesta, sitä kun olen pitkään pohtinut jatkuvasti omassa mietintämyssyssäni. Elämässäni tapahtui vähän ikävä juonenkäänne n. vuosi sitten mikä pisti rattaat asian tiimoilta pyörimään kun elämä ei mennytkään käsikirjoituksen (sen mukamas oikeanlaisen) mukaan, ja onnellisuuden ja kiitollisuuden käsitettä piti tosissaan alkaa miettimään. Mikä minut tekee onnelliseksi? Nykyään ymmärrän että monikin asia, eikä materia ole enää siellä kärkipäässä. Joskus oli, ja se vaivaannuttaa vieläkin. Semmoinen minä tuntui tosi tyhjältä.
Äitinä tietysti onni asuu lapsen ilossa; naurussa, jutuissa ja kosketuksissa. Olkoonkin, että joskus pusut ovat enemmän räästä märkiä ja omasta kädestä ottaa kiinni pieni käsi joka on tonkinut innoissaan maata. Se kaikki on ihanaa.
Noin muuten onni on todellakin muissa ihmisissä. Ihana pieni perheeni, valtavana tukena ollut mieheni josta olen hurjan kiitollinen aina, ystävät. Mitä elämä olisikaan ilman muita ihmisiä? Ja kiitollisuus itse elämästä on tuonut itselleni myös syvää rauhaa ja onnellisuutta kaikkeen olemiseen. Kiitollisuus on myös tuonut valtavasti uutta ja upeaa nyt elämääni vastoinkäymisen jälkeen.
Elämä on siis vallan ihanaa kun sen oikein oivaltaa! <3 Kaunista päivää!
Ja tuon kirjan hankin ehdottomasti käsiini :)
Eikö olekin! <3 Voit uskoa, miten se jäi kerta laakista takaraivooni, vaikka en häähumussa kaikkea muuta brunssimme puheita tarkkaan muistakaan. Asia on helppo konkretisoida niin, että jos tulisi maailmanloppu tai joutuisi autiolle saarelle, ei millään olisi enää mitään väliä, jos ei elämää saisi viettää muiden ihmisten kanssa.
Kiitos, kun kerroit kokemuksiasi! <3 Olen tosi pahoillani ikävästä juonenkäänteestä, mutta samaan tapaan ajattelen, että haastavat elämänvaiheet kasvattavat meitä enemmän kuin mikään. Minusta se on suorastaan jopa pelottava ajatus, että elämässä kaikki menisi aina täydellisen käsikirjoituksen mukaan. Osaisiko silloin enää edes arvostaa mitään? Pitäisikö kaikkea itsestäänselvyytenä?
Ihana kuulla, että perheellä ja läheisillä on sinulle samanlainen merkitys. Vaikka en mitenkään ajattele niin, että lapsi olisi kaikkien avain onneen, niin omallakin kohdalla tytär on kyllä antanut elämälle aivan uuden tarkoituksen ja merkityksen, sellaisen, jota on vaikea sanoin kuvailla. Kliseisesti lapsi kasvattaa joka päivä minua vähintään yhtä paljon kuin minä häntä. Juuri nuo mainitsemasi pienet ilot ja ihmityksen aiheet.
Lauseesi "kiitollisuus itse elämästä on tuonut itselleni myös syvää rauhaa ja onnellisuutta kaikkeen olemiseen" on todella kaunis. Vaikka elämään tulevat aina kuulumaan huonot päivät ja haastavat kaudet, niin niin kauan kuin pohjimmaisena tunteena on se, että on löytänyt rauhan itsensä ja elämänsä kanssa, voi luottaa siihen, että kaikki järjestyy. Rentouttavia ja pohdiskelevia lukuhetkiä, toivottavasti pidät kirjasta. :) Kiitos vielä aivan ihanista ajatuksistasi!
Fiksu kirjoitus. Minulle tämä toinen tyttäremme on opettanut valtavasti hetkessä elämisestä. Edes esikoisemme ei ole pystynyt samaan. Tosin, ei kuopuksen lempinimi suotta ole Baby Buddha.
Nyt meidän elämässä on kuitenkin yksi sitten kun-vaihe, kun työkuviot ovat muuttumassa. Yksi sitten, kun haave on se uusi asunto. Mutta kyllä me silti ajattelimme nauttia rauhassaan tästä kesästä ja tästä lämmöstä.
Lapsilla tosiaan on ihmeellinen taito opettaa hetkessä elämistä! Onpa hauska lempinimi. :) Se on ihan selvä, että elämään väistämättä kuuluu myös sitku-vaiheita. Uuden kodin etsiminen oli meillekin sellaista aikaa, että ajatukset olivat koko ajan seuraavassa siirrossa eivätkä nykyhetkessä. Selkeät elämänmuutokset ovat kuitenkin minusta eri asia kuin jatkuva levottomuus ja kyvyttömyys pysähtyä nauttimaan saavutetuista haaveista edes elämänmuutosten välissä. Jos yksi asia on elämässä varma niin se, että aina maailmasta löytyy jotain parempaa/uudempaa/isompaa/hienompaa, niin siksi kierre on pelottava, eivät muutokset itsessään. Uudesta kodista haaveilu on toki välillä turhauttavaa, mutta onneksi myös ihanaa ja innostavaa. Vielä varmasti saatte juuri teille sopivan uuden kodin!