Kaupallinen yhteistyö, Albali
Ihanaa, että puutarhamummo pääsee taas lempiaiheensa pariin: tänään saan kirjoittaa pihaterapiasta kaupallisessa yhteistyössä Albalin kanssa. Niin, pihaterapiasta enemmän kuin pihatöistä.
Pihasta puhuttaessa pihatyöt tuntuvat todella olevan hallitseva termi, mikä omaan korvaani kalskahtaa väärältä. Toki on totta, että sesongin alussa ja lopussa on tarpeen ottaa talkoomainen rutistus, mutta sekin käy enemmän hyötyliikunnasta kuin työstä. Pihatöistä voidaan puhua silloin, kun pihaan kurvaa maansiirtokone: rikkaruohojen nyppinen auringonpaisteessa taas on kaltaiselleni ihmiselle täyttä terapiaa.
Vaikka nyt ei mikään istutusaika olekaan, kurvasimme Toscanan-matkan jälkeen puutarhamyymälän kautta ja mitä muutakaan olisin Välimeri-päissäni valinnut kuin muotoonleikatun puksipuun oven eteen (pystyyn kuolleen tilalle, tarkennettakoon, ettei tässä mitään ammattilaisia olla, enemmänkin innokkaita amatöörejä).
Kesäkukaksi ostin valkoista laventelia muistuttavan lehtosalvian. Myös yrittimaa kaipasi pientä täydennystä.
Ennen kaikkea olen tämän puolentoista vuoden rivitaloasumisen aikana jännittänyt, miten kasvien käy: juurtuuko pensasmustikka, nousevatko ripsureunaiset tulppaanit maasta, tekeekö omenapuu tänä vuonna satoa ja koska valkokukkaiset pensaat alkavat ilahduttaa kukkaloistollaan?
Se, että pihalla mennään puutarhan, ei puutarhurin ehdoilla, on sekin omanlaistaan terapiaa: tärkeää vastapainoa meille nykyajan kaikki mulle heti nyt -ihmisille. Mielestäni se osoitti pioneilta loistavaa ironiantaitoa, että istuttamiemme pensaiden ensimmäinen ja ainoa pioni kukki tänä kesänä viikon – tietenkin juuri sen viikon, kun istuttajat olivat Italiassa. Ei muuta kuin vuoden päästä uudestaan.
Kameliajasmikkeet ovat sentään tarjoilleet orastavaa kukkaloistoa, ja onnistuneen tulppaanikokeilun jälkeen luvassa on taas syksyllä sipulien istutusta. Pensasmustikoita joudumme vielä odottamaan, mutta ensimmäiset mustaherukat pääsevät aamujugurttiin jo tänä vuonna, samoin karviaispensas näyttää tuottavan hyvän sadon. Välivuoden jälkeen luvassa on meille ensimmäinen omena- ja kirsikkasato. Kirsikoita ajattelin kokeilla ainakin homejuustopitsaan, omenoita menee tietysti piirakkaan. Eikö ole huvittavaa, että odotan omenoiden saamista piirakkaan kuin kuuta nousevaa. Ihan kun en voisi ostaa muutamaa omenaa kaupastakin.
Kaiken kaikkiaan puutarhassa palkitsee tekemisen konkreettisuus: toisin kuin tietotyössä, kuopiessa todella näkee kättensä jäljen. Meillä puuhastelu on jakautunut luontevasti niin, että mies hoitaa nurmikon ajamisen ja terassien pesut, minä taas pihan kastelun, rikkaruohojen kitkemisen ja istutusten suunnittelun.
Minulle oma piha on kuin köyhän naisen Välimeri. Paikka, jossa pääsen hetkeksi lähelle kaikista mieluisinta elämäntapaa: yrttien tuoksua, raikasta ilmaa, tuulessa havisevien lehtien ääntä ja hyvän viinilasillisen siivittämiä al fresco -päivällisiä. Maan kanssa kun tekemisessä ollaan, ei ollenkaan haittaa, että lasissa on nimenomaan luomuviiniä.
Espanjalainen Viña Albali Verdejo Organic 2017 tulee Madridin pohjoispuolelta sijaitsevalta alueelta. Kuivassa ja keskihapokkaassa valkoviinissä on kesäisen hunajamelonisia, hedelmäisiä ja limettisiä vivahteita. Raikas luomuvalkoviini sopii esimerkiksi voissa paistetun kalan tai paahdetun vuohenjuuston kanssa.
Saman viiniperheen Viña Albali Tempranillo Organic 2016 on mutkaton ja helposti lähestyttävä luomupunaviini, joka sopii rentojen puutarhajuhlien noutopöytään. Keskitäyteläinen ja tasapainoinen viini on marjaisan ja hillomaisen pehmeä sekä yhden ihanan kuvauksen mukaan mehevän multainen. Molemmat luomuviinit ovat saatavilla pulloina ja hanapakkauksina.
Puistoissa olen aina viihtynyt matkaillessa, mutta nykyään matkaan mieluusti puutarhoihin ihan varta vasten. Toscanan maaseudun myötä toteutui yksi sypressipuinen unelma. Vielä haaveilen muun muassa Englannin romanttisista ja Kioton ikivanhoista puutarhoista.
Toisaalta tiedostan nauttivani puutarhanhoidosta juuri siksi, että piha on oven avauksen päässä. Pitkän mökkimatkan jälkeen tuskin tarttuisin samalla innolla multasäkkiin, vaan silloin haluaisin vain nostaa jalat ylös. Oma filosofiani on, etten koskaan kalenteroi pihanhoitoa etukäteen, vaan puutarhuroin fiiliksen mukaan. Yleensä en koskaan päätä mennä pihatöihin, vaan ykskaks löydän itseni vain kyykkimästä voikukan varresta. Toisaalta tällä taktiikalla olen puutarhurina vähän huithapeli, en esimerkiksi koskaan muista lannottaa mitään. Yritänkin oppia muistamaan, että kasvit tarvitsevat muitakin ravinteita kuin rakkautta.
Valviran ohjeistuksen mukaan alkoholia koskeva kommentointi on kielletty, mutta muu keskustelu on tavalliseen tapaan tervetullutta.
Kohta on ihan paras istutusaika käsillä, jos haluaa lisätä esim pensaita tai perennoja! Äitini toivoi kesäpaikkamme takapihalle ”pientä väripilkkua” perennapenikn muodossa, ja ajattelin, että siinäpä sopiva syntymäpäivälahja hänelle… ja tuli sitten tilattua 18 eri perennalajiketta… ne mokomat tosin saapuivat perjantaina niin, etten ehtinyt hakea niitä, kun olin jo matkalla viikonlopun viettoon, joten nyt toivon, että ovat vielä hengissä, kun huomenna töiden jälkeen ryntään Matkahuoltoon. Onneksi toimipiste on ilmastoidussa marketissa ja kasvit uitetaan aina läpimäräksi ennen lähetystä, joten toivoa on. Tilasin myös säkin luujauhoa pioneille, että kukkisivat ensi kesänä hyvin. Puutarhahommista (minä puhun hommista, koska se on jotenkin leikkisä ja kevyt verbi) on ollut ihan hurjasti iloa koko kevään ja kesän, mutta haaveilen jo ensi kesästä. Oli pakko perustaa ihan haavemuistikirja kaikille suunnitelmille, ettei mitään vain unohda. Haaveilen isommasta retiisipenkistä, sipulimaasta sekä uusien perennojen kasvattamisesta siemenistä, koska edelliset kokeiluni sormustinkukka ja harjaneilikka onnistuivat niin hyvin. Mutta kun olen raksinut siemenluettelosta tusinan kiinnostavaa vaihtoehtoa, pitäisi pystyä valitsemaan muutama…
Onko! Päätin jo kerran, että olivatko istutukset tulppaaneja lukuun ottamatta tässä, mutta silmäni hapuilee koko ajan pariin vähän tyhjempään kulmaan. Näin hyvän sadon vuodesta innostuneena haluaisin erityisesti lisää hyötykasveja, kenties punaviinimarjapensaan mustaherukoiden ja pensasmustikoiden jatkoksi. Ja ehkä jotain puolivarjoisalle pohjoispuolen aidanreunustalle, mutta sopivan kasvin löytäminen sinne tuntuu olevan tosi vaikeaa. Taidan kokeilla sipulilla istutettavaa liljaa! Se kukkisi vielä heinä-elokuussa, mikä menisi kivasti ristiin huhti-toukokuun tulppaanien kanssa. En tiedä, olisiko meidän alunperin pitänyt ottaa pihaan joku ammattilainen käymään, eikä vain alkaa istuttaa pensasta sinne, toista tänne. Mutta nyt on myöhäistä itkeä, joten tällä kotikutoisella tavalla, jossa innostusta on enemmän kuin osaamista, mennään. :D
Sinä jos joku taidat tosiaan tietää, ettei istuttamisesta välttämättä tule loppua koskaan. ;) 18 perennalajiketta, mahtavaa! Toivottavasti tilaamasi kasvit säilyivät hengissä! Retiisipenkki ja sipulimaa kuulostaa upealta. Jos tilaa on, niin ilman muuta istutat. Se on mieletön tunne saada syötävää omasta maasta.
Perennat tulivat onnellisesti perille ja nyt ne on istutettukin. Mutta kukkapenkin kaivaminen on tällä säällä hullun hommaa, sanon minä… Aloitin aamuvarhain lauantaina ajatellen, että tulee nopeasti valmista, mutta kummasti homma venyi keskipäivän kuumimpaan paahteeseen asti. Ei silti, lopputulos palkitsee kyllä :-). Eipä tästä kuopimisesta taida koskaan tulla loppua, ja samoin on käynyt monelle ystävällenikin. Yksi totesi viime viikolla lounaalla yhtäkkiä, että on tajunnut haluavansa puutarhan, vaikka tuskin erottaa koivun persiljasta. Ehkä se on se kaipuu perusasioiden ääreen, joka jossain elämänvaiheessa iskee? Hyötyviljelyssä varmaan sekin, että olemme entistä kiinnostuneempia siitä, mistä ruoka tulee. Mutta kyllä pihahommista saa ihan eri lailla tyydytystä kuin monesta muusta asiasta, jota tekee, se palkinto on niin konkreettinen, kun maasta jotain nousee. Minulla on jo muistikirja täynnä ideoita ensi kesäksi. Tämän kesän rohkaisemana haaveilen jo omista munakoisoistakin!
Liljat ovat kestäviä ja kauniita sipulikukkia, ja niitä voi istuttaa sekä keväällä että syksyllä. Itse olen tehnyt kumpaakin, ja liljat ovat kukkineet innokkaasti jo useamman vuoden istutusajankohdasta riippumatta. Eli liljaideasi saa täältä äänekkään puoltoäänen ;-). Enemmän intoa kuin taitoa -filosofialla minäkin pitkälti menen, mutta siitä huolimatta suurin osa yritelmistäni on selvinnyt hengissä. Luulen, että parhaat neuvot antoi aikoinaan yksi vanha puutarhuri, joka totesi, että puutarhastaan on luotava sellainen, että siitä on iloa eikä stressiä. Nyt loppukesällä on muuten oikein hyvä aika istuttaa se miettimäsi punainen viinimarja, pensas ehtii hyvin kasvattaa kunnon juuret talvea varten ja on ensi kesänä jo valmis tuottamaan marjoja :-).
Se on juuri näin: kaipuu perusasioiden äärelle ja konkreettiset kättensä jäljet. Ihana filosofia tuo ”puutarhastaan on luotava sellainen, että siitä on iloa eikä stressiä”. Juuri noin itsekin ajattelen ja juuri tuollaiselta pihanhoito tällä hetkellä tuntuu. Kiitos paljon taas, kun autoit! Liljat menevät ehdottomasti tilaukseen ja istutukseen, samoin jään miettimään punaherukkaa. :)
Ihana tuo lehtosalvia! Minulla kukkapöydällä mm. pelargonia ja tähtisilmiä :) Sekä uutuutena myös kukkia taideprintin muodossa seinällä!
xxx
E
http://helsinkidragonfly.blogspot.com/
EIkö olekin! Jotenkin niin välimerellinen, mutta myös suomalaiseen pihaan sopiva. Pelargonia on aina yhtä sympaattinen sekin. :) Kukkia ei kyllä voi olla liikaa, joten ihana, kun teema jatkuu seinällä. Taideprintti ilahduttaa kivasti ympäri vuoden.
Hei, teidän pieni piha on kyllä ihanan kutsuva. Isommassa pihassa meinaa iskeä uupumus kun ei jok nurkkaa ehdi kuopsuttaa nätiksi. Mikä on tuo teidän sohvan tarkka mallinimi? Olen yrittänyt etsiä sitä. :)
Kiitos Juuli! Me viihdymme kyllä pihalla tosi hyvin. Varsinkin, kun puolet siitä on terassia, jolle ei tarvitse tehdä mitään, niin loppua pihamaata jaksaakin sitten vähän kuopia. ;) Itse asiassa pihamme on tähän Helsingin kaupunginosaan ja rivitaloasuntomme kokoon nähden poikkeuksellisen iso. Mutta toki pieni verrattuna omakotitaloihin, jossa piha kiertää koko tonttia. Sellaisessa minullakin voisi loppua into, jos ei kitkeminen loppuisi koskaan. ;) Se voi olla, ettei samaa sohvaa enää myydä, mutta merkki on joka tapauksessa Brafab, olisiko malli Weston? Valitettavasti en itsekään löytänyt varmaa tietoa. Mutta jos laitat Brafab-ulkokalustefirmalle kyselyä, niin toivottavasti he auttavat. Ostimme sohvan viime keväänä Vepsäläiseltä eli heiltäkin voisi kysyä, onko vastaavaa vielä valikoimassa tai tulossa. Pidän peukkuja, että sohva löytyy!
No mutta eihän se piirakka ole yhtään sama, jos se on kaupan omenoista! Itse kerätyistä marjoista tehdyt eväätkin maistuvat paremmalta. Ehkä siinä maistuu se vaivannäkö, jolloin sitä arvostaa enemmän?
No ei olekaan! Mutta siltä minua huvittaa, että en muka ole voinut vuoden aikana tehdä yhtäkään piirakkaa kaupan omenoista, kun omenapiirakkaa on kuitenkin tehnyt mieli. :D Tässä on vielä se puoli, että minulla ei vielä ole omaa luottopiirakkareseptiä, vaan aion kehittää sellaisen. Siksi olisin hyvin voinut tehdä harjoituspiirakat kaupan omenoista, mutta teen nyt sitten nekin omasta sadosta. Mutkat suoriksi -leipoja kun olen, ajattelin kokeilla valmista murotaikinaa ja mascarponetäytettä. Totta, kyllä vain itse kerätyt marjatkin maistuvat parhaalta. Varmasti vaivannäön takia ja siksi, kun sen tuoreempaa saalista saa hakea. :)
Minulle tulee kaikesta itse kerätystä jokin pienenpieni illuusio, että mukamas pärjäisin jossain entisajan luonnonmukaisessa elämässä, kun saan salaatin kasvamaan ja löydän metsästä kupillisen mustikoita, ja itsekin tiedän, että sehän on täyttä itsepetosta. Jokunen viikko sitten äitini oli viemässä venevajassamme ikiajat majaillutta, varmasti 50-vuotiasta katiskaa kaatopaikalle, kun ryntäsin väliin ja sanoin, että mieleni pohjalla oikeasti itää pieni ajatuksenpoikanen, että haluaisin joskus oppia kalastamaan (suvussani on ollut ammattikalastajia, joten ehkä tämä on geneettistä…). Kokemukseni kalastuksesta rajoittuu lapsena mato-ongella saamaani desimetrin mittaiseen särkeen, mutta äitini palautti kiltisti katiskan nurkkaansa ja totesi, että saan vapaasti yrittää, jos siltä tuntuu… Joten ehkä seuraavan viisivuotisjakson aikana opettelen mäskäämään ja saan sen katiskan järveen asti.
Juuri näin! Sama illuusio jo siitä, että kerään kourallisen karviaisia aamujugurttiin. :D Mutta se illuusio meille nykyajan ihmisille sallittakoon! Juuri kesälomalla maalla puhuimme mieheni kanssa, että olisipa ihana mennä kalaan. Sen jälkeen totesimme, että mennään vaan soutuveneellä lipumaan, mutta ei kummastakaan meistä olisi perkaamaan kalaa. Sama oli minulla jo lapsena: vaikka rakastin syödä kalaa, en pystynyt katsomaan, kun se omin käsin tapettiin, kun aloin heti pohtia, kenen lapsi tai vanhempi kala on. Taitaa olla joku nykyajan itsepetos minulla sekin, etteivätkö muka tiskillä myytävät kalat olisi kokeneet samaa kohtaloa. Toivotan onnea matkaan, ehkä pitkällä tähtäimellä pystyn joskus samaan!