Aion nyt tarttua aiheeseen, joka on minua todella pitkään mietityttänyt, jopa vaivannut. Taidan kirjoittaa tekstiä enemmän itselleni kuin teille, jäsentääkseni ajatukseni aika vaikean ja monimuotoisen asian ympäriltä. Samalla tietysti toivon, että voin herättää ajatuksia teissäkin.
Aiheena on positiivisuus ja self-help, mitä niistä ajattelen.
Suhtaudun hyvin epäilevästi kaikkivoipaiseen positiivisuuteen. Maailmassa on valtavasti asioita, jotka eivät mistään näkökulmasta katsottuna ole positiivisia. Asioita, jotka ovat vain ja ainoastaan, anteeksi ranskani, perseestä. Parantumattomassa sairaudessa ei ole mitään positiivista, lukuisia uhreja vaatineessa siltaromahduksessa ei ole mitään positiivista, vuosikymmeniä jatkuneissa vainoissa ei ole mitään positiivista, naapurista kantautuvissa kotiväkivallan äänissä ei ole mitään positiivista.
Keskeneräisessä maailmassamme on ja tulee aina olemaan myös negatiivisia asioita – ne kuuluvat elämään. Ja koska elämään kuuluu ikäviä asioita, niin silloin elämään kuuluu myös ikävien asioiden kohtaaminen, hyväksyminen ja tunnistaminen.
Surua, pettymystä, epätoivoa, pelkoa tai ahdistusta ei voi lakaista positiivisuuden alle. Negatiivisten tunteiden kieltäminen on äärimmäisen pelottava tapa, joka ylläpitää epätervettä pärjäämisen kulissia. Kriisin keskellä ei tarvitse jaksaa olla reipas tai positiivinen. Kriisin keskellä saa olla voimaton.
Mutta eihän tämä asia tietenkään näin yksinkertainen ole. Jos olisi, ajattelisin, että myös nenän edestä mennyt bussi riittäisi syyksi viikonmittaiseen äksyilyyn. Ei se riitä, se kun on vain nenän edestä ohi mennyt bussi – ei loppujen lopuksi mitään kymmenen minuutin viivettä enempää. Kaikkihan me tiedämme valittajaihmistyypin, jolle jokainen kaupasta loppunut jugurtti on maailmanloppu. Pidän ihmistyyppiä yhtä raskaana kuin kuka tahansa muukin.
Minulle elämänmyönteisyys on kaikista eniten perspektiiviä ja asennetta. Viisautta erottaa ne asiat, joilla oikeasti on merkitystä niistä, joilla ei ole. Pyrin suhtautumaan myönteisesti ja ratkaisukeskeisesti nenän ohi menneeseen bussiin: sille ei voi mitään, että tällä kertaa myöhästyn vähän tai katson Reittioppaasta toisen. (Sillekään ei voi mitään, jos joku kerta asiasta herpaannun.) Taas kriisiin kohdalla ei tulisi mieleenkään vähätellä tapahtunutta: menetin puolisoni, mutta ei se mitään, katson Tinderistä toisen.
Ajattelen, että positiivisuus voi oikeanlaisena työkaluna olla merkittävä voimavara, vääränlaisena harhaanjohtavaa tosiasioiden kiistämistä. Pekka Hyysalon kuntoutumiseen tahdonvoimalla on varmasti ollut merkittävä vaikutus, mutta se ei tarkoita sitä, että kaikki neliraajahalvaantuneet oppisivat kävelemään pelkällä positiivisella päättäväisyydellä.
Positiivisuus ei missään määrin ole ratkaisu kaikkeen, mutta myönteinen elämänasenne voi edesauttaa haasteista selviytymistä. Myönteisyys voi myös olla liikkeellepaneva voima mennä esimerkiksi kuntoutukseen tai terapiaan – siis nimenomaan kohtaamaan vaikeat ja negatiiviset asiat, koska uskoo mahdollisuuteen päästä niistä yli.
Tästä päästäänkin sujuvasti itseensä uskomiseen.
Paperi T sen sanoi Trendin haastattelussa: “Vaikka uskoisit itseesi, voit silti olla ihan paska”.
Se, että kaikki on mahdollista, kun vain tekee tarpeeksi töitä unelmansa eteen, on suurin huijaus sitten kestävien sukkahousujen. Ei meistä kaikista yksinkertaisesti tule hyviä pituushyppääjiä tai laulajia, vaikka kuinka uskoisimme itseemme. Näkeehän se Idolsin koelauluissakin, usko itseen ei todellakaan yksin riitä.
Toisaalta pitäisikö meidän sitten tyytyä ajattelemaan pelkästään niin, että olemme syntyneet tietynlaiseksi emmekä voi muuksi muuttua.
Self help -kirjallisuutta parjataan koko ajan oman navan kaivelusta. Se toki on myös yksinkertaistavaa miten teen omasta elämästäni mahdollisimman onnellisen -itsekeskeisyyttä, mutta itselleni self-help on nimenomaan koko elämän kirjon kohtaamista ja käsittelyä. Pysähdyn elämäni äärelle – en pelkästään elääkseni itse merkityksellisempää elämää – vaan myös ollakseni tasapainoisempi vanhempi tyttärelleni ja puoliso kumppanilleni, siis ihmisille ympärilläni.
On muutenkin kohtuutonta niputtaa kaikki omaa elämää koskeva ja ajattelua laajentava kirjallisuus samaan self-help -nippuun: mukana on varmasti pöytälaatikkopositiivareita, mutta miksi minusta on paljon todennäköisempää tarttua arvostetun filosofin tai psykiatrin teokseen.
Esimerkiksi (filosofi) Frank Martelan Valonöörit – Sisäisen motivaation käsikirja on self-help -ennakkoluulosta poiketen päinvastoin sitä mieltä, että ihminen ei todellakaan ole oman onnensa seppä, ja että onnellisuus on huono päämäärä, enemmänkin se tulee sivutuotteena. Seuraavaksi aion lukea (filosofi) Sami Pihlströmin teoksen Ota elämä vakavasti – negatiivisen ajattelun opas, joka kannustaa katsomaan asioita kriittisestä näkökulmasta.
Luen siis self-helpinä kirjallisuutta, joka kritisoi self-helpiä – kehittääkseni itseäni ja ajatteluani, mikä on self-helpin tarkoitus.
Suhtaudun äärimmäisen kriittisesti siihen, että elämästä pitäisi siivota tai konmarittaa ihmisiä. Juuri tällä tuetaan sitä ajatusmallia, että vaikeaa elämänvaihetta läpikäyvä ihminen on omaa positiivista elämää häiritsevä taakka.
Mutta totta on sekin, että elämässä on myös siivottavia ihmisiä ja asioita. Jos viisveisaamiseen kannustava kirja rohkaisee yhtäkin ihmistä jättämään väkivaltaisen parisuhteen tai oppimaan tuntemaan oman jaksamisen rajat, on self-help herätellyt oikeanlaiseen, terveeseen, itsekkyyteen.
Mitä yritän tällä köyhännaisenmaaretkalliomaisella tekstillä sanoa on, että positiivisuudessa ja itsensä kehittämisessä on valtavasti eri harmaan sävyjä ja olen kyllästynyt niiden yksinkertaistamiseen.
Self-help ei ole vain self-helpiä, vaan myös science-helpiä: kirjallisuutta, joka ei tarjoa valmiita nopeita ratkaisuja, vaan joka tieteen keinoin auttaa ymmärtämään maailmaa ja laajentamaan ajattelua. Mitä noloa ja halveksuttavaa siinä on, en ole vielä keksinyt.
Mielenkiintoinen ja ajankohtainen aihe.
Jäin miettimään noita self-help-oppaita, muutamia lukeneena, ei minusta niissä tarjota ratkaisuksi ongelmien ja negatiivisten tunteiden painamista taka-alalle, vaan nimenomaan ajatus on asioiden hyväksymisessä. Kukaan meistä ei voi enää mitään sille, että genovalainen silta romahti, ja aiheutti järkyttäviä tuhoja ja tragedioita moniin perheisiin. Ymmärrän että siitä on vaikea keksiä mitään positiivista, mutta monesti ne ihmiset, jotka tuntuvat olevan onnellisimpia ja tyytyväisimpiä elämäänsä, ovat niitä, joita on kohdannut jokin suuri tragedia.
On totta, että on asioita, joissa ei ole mitään positiivista, vaikkapa nyt lapsiin kohdistuva mikä tahansa väkivalta. Itse kuitenkin näen, että moni muu aluksi traagiselta vaikuttava asia voi olla lopulta onni, jos osaa, uskaltaa ja ymmärtää ottaa sen niin. Tähän vaikuttaa ehkä se, että uskon siihen, että asiat jotka on tarkoitettu tapahtuvaksi, tapahtuvat. Kaikella on tarkoituksensa. Siis omasta mielestäni. Tiedän että moni ajattelee toisin, ja se aivan ok minulle.
Jotenkin on kuitenkin itseänikin mietityttänyt tämä yltiöpositiivisuus, ja ajattelinkin myös lukea tuon Pihlströmin kirjan. Omalla kohdallani tosin ei ole vaaraa yltiöpositiivisuudesta muutenkaan.. :D
Kirjavinkkinä muuten, jos et vielä ole lukenut, niin saattaisit pitää Joonas Konstigin kirjasta Vuosi herrasmiehenä. Sivuaa ohuesti tätäkin aihetta, ja on erinomainen luettava kaikille itsensä kehittämisestä kiinnostuneille miehille JA naisille. Pidin todella paljon.
Mukavaa viikonalkua!
Moi Hanna! Kiitos paljon, kun jaoit fiksuja ajatuksiasi. Olemme sitten ihan saman mysteerin edessä: missä ovat ne kaikki yksinkertaistavat self-help -kirjat? Osaammeko me vain tarttua oikeanlaisiin opuksiin vai onko se myytti, että genren kirjoissa aina ratkaistaan kaikki elämän ongelmat jollain yksinkertaisella viiden kohdan for dummies -ohjelmalla.
Olen ihan samaa mieltä tuosta, että kun on kokenut elämässään vaikeita asioita, osaa arvostaa enemmän hyviä asioita, mikä näkyy sellaisena tiettynä sisäisenä rauhana – hyväksyntänä sille, että epätäydellinenkin elämä voi olla onnellista ja hyvää.
Minä myös uskon jollain tavalla kohtaloon ja siihen, että kaikella on tarkoituksensa – tai sanotaanko näin, että kaikella ei-peruuttamattomalla on tarkoituksensa. Jos vaikka tyttärelleni tapahtuisi jotain, siinä en näkisi mitään tarkoitusta, en kertakaikkiaan voisi hyväksyä sitä millään tavalla. Mutta muuten moni tapahtumahetkellä negatiiviselta tuntunut asia on lopulta ollut sysäys parempaan, tai ainakin uuteen. Esimerkiksi itse jäin työttömäksi äitiyslomalla työnantajani tehtyä konkurssin. Lähtökohtaisesti konkurssi on elämään hyvin negatiivisesti vaikuttava asia, mutta ilman sitä en olisi koskaan rohjennut tarttua täyspäiväiseen yrittäjyyteen, mikä taas on tuonut elämääni aivan uudenlaista sisältöä. Kaiken kaikkiaan ajattelen, että mitä laajempi elämänkokemus ihmisellä on, sitä paremmat työkalut hänellä on käsitellä myös vaikeita asioita.
Nimenomaan ehkä se on se ero, että on myönteistä elämänasennetta ja on yltiöpositiivisuutta, ja nimenomaan yltiöpositiivisuus on se, mihin suhtaudun kriittisesti. Paras! Sama tällä realistilla, ei ole vaaraa yötiöpositiivisuuteen muutenkaan. :D
En ole lukenut, enkä edes kuullut, joten kiitos paljon vinkistä! Listalle menee. Kuulostaa googlaamisen perusteella todella mielenkiintoiselta. Samoin sinne ja kiitos vielä avartavasta kommentistasi!
Erittäin hyvä teksti, puit monet ajatukseni sanoiksi. Lyhyesti sanottuna olen sitä mieltä, että myönteisesti elämään suhtautuva ihminen hyväksyy, että elämään kuuluu kaikenlaista eikä kuvittele olevansa kaikkivoipa tai että kaikki on muutettavissa ja muokattavissa.
Konmaritus on sana, jota inhoan, joten en käytä sitä tässä, mutta siinä, saako ihmisten kanssa laittaa välit poikki, en ole ihan samaa mieltä. Joskus siihen on syynsä. On mielestäni eri asia todeta, että jokin ihmissuhde vain kuluttaa loppuun tai on siinä asemassa, että tajuaa olevansa jossain ihmissuhteessa henkisen hyväksikäytön kohde kuin kevyesti katkaista välit, kun toisella menee jostain syystä huonosti. Mietin, että tuskin näitä asioita tarkoititkaan rinnastaa, mutta silti… Nämä ovat vaikeita asioita, ja joskus on vaikeiden päätösten edessä. Olen itse aktiivisesti päättänyt olla olematta tekemisissä tiettyjen ihmisten kanssa, koska en vuosien pahan olon ja pohdintojen jälkeen enää jaksanut olka sylkykuppina. Minulla oli mm opiskelukaveri, joka oli juuri tuota mainitsemaasi maailma kaatuu, jos maito on loppu -tyyppiä. Hän kadehti kaikkia ja jos joku oli iloinen jostain asiasta tai onnistui jossain, tuli myrkkyä niskaan, koska aivan varmasti jokin katastrofi pian iskisi. Hän ei osannut ottaa osaa toisten suruun (tämän sain tuta, kun läheiseni menehtyi tapaturmaisesti), koska sina häntä kohdanneet surut olivat suurempia. Sitä, mitä hyvää omassa elämässä oli, hän ei nähnyt. Sitten oli entinen koulukaveri, joka halusi vain ”lainata” rahaa maksamatta takaisin ja halveksi toisaalta aktiivisesti elämänvalintojani. Kummastakin ihmissuhteesta totesin pitkään pohdittuani, etteivät ne antaneet mitään kenellekään, koska kaikki yritykseni puhua tilanteesta olivat olleet turhia. En halua olka tekemisissä myöskään muutamien sukulaisteni kanssa, joiden mielestä minun pitäisi tukea heidän päihteidenkäyttöään. Ja nimenomaan käyttöä, ei raitistumista. Missään nimessä en ymmärrä, jos joku rakentaa ympärilleen täydellisyyden kuplaa, mutta itseään on osattava myös suojella ihmissuhteissa. Elämä ei ole eikä sen pidä olla täydellistä, mutta uskon terveeseen itsekkyyteen, vaikka sitä moni parjaakin.
Kiitos itsellesi! Taisit sanoa ensimmäisessä kappaleessa sen, mitä minä koko jutussa yritin. :) Samoin ajattelen, että myönteisesti elämään suhtautuva ihminen hyväksyy, että elämään kuuluu kaikenlaista: myös negatiivisia asioita, eikä niitä negatiivisia asioita aina tarvise niin kovasti yrittää uskotella positiiviksi.
Olen itsekin nimenomaan sitä mieltä, että elämässä todella ON siivottavia ihmisiä. Väkivaltainen puoliso, hyväksikäyttävä työnantaja, narsistinen ystävä ja niin edelleen – kuten kommentistasi huomaa, lista voi olla valitettavan pitkä. Mutta välillä puhe vain mene siihen, että elämästä on myös ihan ok heivata läheinen, joka ei vaikka vaikeassa elämäntilanteessa ole tarpeeksi pirtsakkaa ja iloista seuraa. Se tuntuu valtavan epäinhimilliseltä. Mutta senpä takia tämä asia ei suinkaan ole mustavalkoinen, vaan niin harmaansävyinen. Et ole vastuussa kenestäkään toisesta aikuisesta, eikä sinulla tosiaan ole mitään velvollisuutta tukea esimerkiksi sukulaisen päihteidenkäyttöä – varsinkaan, kuten sanoit, kun tukeminen ei edes liity haluun päästä päihteistä irti. Tässä tullaan minusta juuri siihen tärkeimpään: on tärkeää erottaa, mikä on vain itsekkyyttä ja mikä taas tervettä itsekkyyttä. Jälkimmäinen on minustakin oman mielenterveyden kannalta aivan välttämätöntä.
Olen huomannut, että yltiöpäinen positiivisuus voi toimia jollakin myös selvitymiskeinona elämässä, kun ei ole rahkeita kohdata vaikeita tunteita. Positiivisuus on silloin päälleliimattua eikä se ole aitoa.
Olen huomannut myös, että se aidosti ”positiivinen” (käyttäisin mieluummin sanaa elämänmyönteinen) ihminen ei ole useinkaan se äänekkäin ilon ja onnen hehkuttaja vaan hänestä huokuu rauha ja tasapaino, joka antaa tilaa muille ihmisille ja hyväksyy koko tunteiden kirjon.
Elämään kuuluu suru, vaikeudet ja alakuloiset kaudet. Nyky-yhteiskunnassa voi tuntea helposti painetta piilottaa nämä täysin normaalit elämään kuuluvat kaudet. Paradoksaalista kyllä, mitä enemmän taistelee hyväksymättömiä tunteitaan vastaan, sitä isommaksi ne paisuvat. Olen huomannut, että mitä enemmän pystyn tuomaan itseään aidosti esille (suruineen ja iloineen), sitä paremmin voin.
Moi Riikka! Ihan käsittämätöntä, miten samanlailla asioista ajattelet ja miten tarkkanäköisesti jatkoit ajatuksiani. Olen huomannut ihan saman: jotkut ihmiset peittävät oikeat tunteensa positiivisuuden maskilla, samoin kuin moni sisältä epävarma on usein seurassa se itseriittoisin ja äänekkäin. Vaan oikeasti ihmisen, joka on tasapainossa itsensä ja sinut kaikkien tunteidensa ja heikkouksiensa kanssa, ei tarvitse todistella kenellekään muulle mitään.
Ja tässä keskustelussa en nimenomaan viittaa ihmisiin, jotka ovat synnynnäisesti aurinkoisia, mutta joiden elämään mahtuu myös muita tunteita, vaan ihmisiin, jotka pakkomielteisesti kääntävät aina keskustelun siihen, että jokainen negatiivinen tunne on välittömästi ratkottava jollain positiivisella aforismilla. Tiedätkö sen ihmistyypin, joka sanoo vain ”kyllä se siitä”, kun jotain oikeasti hirveää on tapahtunut. Ei kriisin keskellä tarvitse tarjota ratkaisua, eikä ainakaan vähetellä toisen surua, vaan tukea myötätuntoisesti. Ajattelen ihan samalla lailla, että jos tunteita pidättelee, ne jäävät kytemään sisälle, mikä pitkän päälle on todella iso möykky ihmisen sisimmässä. Juuri näin koen itsekin: mitä enemmän olen alkanut päästää tunteita ulos, sitä paremmin olen alkanut voimaan. Siksi on hurjan tärkeää, että elämässä on ihmisiä, joiden seurassa voi olla täysin oma itsensä ilman pärjäämisen kulissia. Kiitos vielä tästä tärkeästä kommentista ja ihanaa syksyä!
Todella hyva postaus – kiitos taas! Elamanmyonteisyys, tasapaino, realismi ovat kaikki sanoja, joiden haluaisin kuvaavan omaa tilannettani. Tottakai joskus on tilanteita, jolloin kaikki harmittaa – esimerkkina parin viikon takainen perjantai-ilta, jolloin olin tulossa toista kotiin monen kantamuksen kanssa ja eikos kaikki kotiani lahella olevalle asemalle menevat junat oltu peruttu. Ei auttanut muu kuin laahustaa toiseen, vahan samaan suuntaan menevaan junaan ja asemalta bussilla kotiin ja sopivasti viela ruuhka-aikaan, jolloin kaikki muutkin olivat liikenteessa. 30min junamatkasta tuli 2.5 tunnin ”seikkailu”. Mahtavaa. Not.
Tassa hieman kulttuurieroja myos. Mieheni on Irlannista ja hanen sukunsa on aina ”fine” tai ”grand”, vaikka ymparilla on sairautta tai tyottomyytta. Jossain maarin tama positiivisuus on hyva juttu – ei anneta huonojen asioiden lannistaa – mutta toisaalta siihen kuuluu ikavampi puoli eli huonoista kuulumisista ei kerrota, varsinkin jos ne ovat sellaisia, etta niita ei voi korjata mita pikimmiten.
Esimerkkina eras visiitti, joka tapahtui melko pian isoisani kuoleman ja hautajaisten jalkeen. Isoisani oli toki jo vanha mutta oli ollut melko hyvassa kunnossa, joten kuolema oli yllatys. Olin siita melko maassa, etenkin kun han oli ollut viimeinen elossa oleva isovanhempi. Irlantilainen sukuni ei halunnut tietaa tata ollenkaan, mutta hossottivat kalyni suhteen, jolla oli yska ja nuha. En epaile, etteiko kalyni olisi ollut huonovointinen eika varmastikaan halunut olla sukulaisten luona kipeana, mutta yska ja nuha olivat kuitenkin melko pikkujuttuja. Heille oli kuitenkin helpompi tarjota apua kalylleni, koska hanen flunssansa oli korjattavissa, kun taas mun asiassa olisi ollut hieman enemman tekemista.
Kiitos Elina omasta fiksusta ja sydämellisestä kommentistasi! On jälleen kerran ilo huomata, miten hyvin te saitte ajatuksistani kiinni ja miten kiinnostavasti te täydennätte keskustelua.
Sehän se onkin, kun elämässä on myös p****ja päiviä ja ajanjaksoja, eikä sitä tarvitse ollenkaan kieltää. :) Minä sovin välillä itseni kanssa niin, että tänään saan ihan rauhassa velloa missä lie itsesäälissä tai surussa tai epätoivossa, ja sitten kun vellominen on alta pois hoidettu, jatkan taas elämääni. Jos ei huonoja päiviä olisi, olisi vaikea myöskään tunnistaa niitä erityisen hyviä. Olen pahoillani kurjasta päivästäsi, ja vielä perjantaina! Kuulostaa sitä, että kaikki mikä saattoi mennä pieleen, todella meni pieleen.
Todella tärkeää ottaa keskusteluun myös kulttuuriero. Uskon, että asia on juuri noin, ehkä suurimassa osassa maailmaa, mutta varmasti ainakin paitsi Irlannissa myös Briteissä ja Jenkeissä. Tapa on sekä ymmärrettävä että ongelmallinen. Totta kai vastaan itsekin täällä puolitutulle kuulumiskysymykseen ”hyvää”, enkä ala vuodattaa henkilökohtaisia asioita. Mutta välillä tuntuu, että jopa läheisille pitää kyseisissä kulttuureissa vastata samoin. Se tuntuu hurjalta kulissilta, että tosiaan sydämellä on vaikka sairautta tai työttömyyttä, eikä asiaa saa sanoa ääneen.
Tiedän tuon ihmistyypin, niitä on muuten Suomessakin. ;) Tuo tarinasi ja esimerkkisi oikeastaan kiteyttää kaiken. Että on tarve esittää kuin näytelmää, jossa kaikilla on kaikki hyvin, vaikka ei ole ole. Jotkut kai eivät vain pysty kohtaamaan ikäviä asioita, mutta kyllä se hirvittävän absurdilta tuntuu aikuisten ihmisten kohdalla. He eivät sitä varmastikaan tee pahalla, joten yritän ajatella empaattisesti myös ihmisiä kohtaan, joille tunteiden kohtaaminen ei ole tullut kasvatusympäristössä tutuksi. Mutta silti tekisi mieli kajahtaa, että haloo aikuiset ihmiset, itken tässä nyt edessänne, halusitte sitä positiivisuutenne keskelle tai ette. Myöhästynyt osanotto isosta menestyksestä!
Kiitos Laura! Tuosta Irlanti-esimerkista on jo monta vuotta, mutta se tuli mieleen postauksesi myota. Jotenkin surullista huomata tuo kulissi jopa suvun sisalla. Oh well.
Nama juna-ongelmat ovat taalla Lontoossa melko yleisia, joten niihin kylla tottuu ja valilla ne tuovat yllatyksia, kuten ex tempore pubi-illan, kun odottaa junien palaavan normaaliksi.
Hieno teksti.
Omassa lähipiirissäni on ihmisiä, joita sanon hiljaa mielessäni pakkopositiivisiksi.
Koen niin kuin kirjoitit, että pakkomielteinen positiivisuus voi olla pakoa vaikeista tunteista ja ajatuksista, joita ei itsessään hyväksy.
Tämän tyylisten ihmisten kanssa realismi leimautuu negatiivisuudeksi.
Itselleni on käynyt niin, että pakkopositiivisia sukulaisia on täytynyt jättää hieman etäämmälle omasta elämästä. Ei heitä konmarittaa voi, mutta en voi elämääni myöskään jakaa kovin läheisesti heidän kanssaan, koska koen, etten tule itse hyväksytyksi kaikkine tunteineni ja ajatuksineni. Ja se alkaa pidemmän päälle ahdistaa.
Jonkin verran toki olen tekemisissä, koska he vaan ovat osa sukua.
Elämässä vaan on erilaisia vaiheita ja asioita, jotka tulevat tilaamatta. Positiivisuuden keskiössä on minusta se, ettei katkeroidu, vaikka elämä paiskoisi. Katkeroitumisen estää parhaiten se, ettei kiellä vaikeita tunteitaan. Ei katkeruutta pelkällä pakkopositiivisuudella peitota pidemmän päälle. Laastari ei auta, jos haavaa ei puhdisteta liasta.
Kiitos sekä palautteesta että ihan mahtavasta kommentista! Pakkopositiivisuus on se sana. Vielä kuvaavampi kuin yltiöpositiivinen, sillä yltiöpositiivinen voi (kai) olla aidostikin, kun taas pakkopositiivisuus on nimenomaan tarkoittamaani pakonomaista tarvetta vääntää kaikki positiiviseksi. Varmasti juuri näin, että realismi nähdään tietyn ihmistyypin silmin negatiivisuutena. Jos kyseenlaistat mahdollisuutta päästä jatkoon tuhansien ihmisten karsinnasta, et usko tarpeeksi itseesi, vaikka matemaattinen todennäköisyys jatkoon pääsylle olisi promille. Vaan kun ei positiivisuudella voi mennä läpi vaikka harmaan kiven, vaikka yrittää toki silti kannattaa.
Minulla on täysin samanlaisia ihmisiä elämässäni ja aivan samanlaisia kokemuksia. Olemme näennäisesti hyvissä väleissä, mutta tiedostan itse (toinen osapuoli ei välttämättä niinkään), että yhteytemme ei ole sellainen, jossa jaettaisiin oikeasti syvällisiä kuulumisia. Se on sääli, mutta toisaalta olen sinut sen kanssa, että osa ihmissuhteista on pinnallisia, mutta kuitenkin sellaisia, joita ei ole mitään syytä juuri esimerkiksi mainitsemasi sukulaissuhteen takia katkaista. Minäkin huomaan ahdistuvani tällaisessa seurassa hyvin nopeasti ja joudun aina tsemppaamaan, että jaksan vetää esityksen läpi, mutta kun tiedän, että suhde ei muuksi muutu, näen parhaaksi tehdä niin.
Vielä ehkä kaikista tärkein täydennys on huomiosi katkeruudesta. Se on minustakin elämässä pahinta mahdollista myrkkyä ja nimenomaan seuraus negatiivisten tunteiden kieltämisestä. Minusta katkeruus on oikea elämän irvikuva: pahinta ei läheskään aina ole se, mitä on tapahtunut, vaan se, ettei tapahtunutta tunnusta ja käsittele. Pahimmillaan katkeruus voi määrittää elämää vuosikymmeniä, mikä kuulostaa aivan hirvittävältä. Laastari ei auta, jos haavaa ei puhdisteta liasta, on hienosti sanottu viisaus muistaa.
Hei, oikein hyvä kirjoitus. En ole asiaa (siis tätä negatiivisten ystävien perkaamista) niin kauheasti miettinyt, mutta sinun avattua asiaa, mietinkin omalta osaltani. Miksi pitäisi perata, jos ja kun he kuitenkin ovat ystäviäni. Olen itsekin joskus negatiivinen, surullinen ja kaikkea muuta epämiellyttävää. En toivoisi, että minut perattaisiin pois, vaikka en aina olisi äitiaurinkoinen. Ihminen, joka kieltää kaiken negatiivisyyden, kieltää minusta tosiasiat. Meissä kaikissa ihmisissä on kaksi puolta, se positiivinen ja negatiivinen, ja sen hyväksyminen ja ymmärtäminen on mielestäni välttämätöntä. Elämässäkin jokainen kohtaa myös negatiivisia ja onneksi positiivisia asioita, joista osa on aina sellaisia, joihin itse emme voi vaikuttaa.
Kiitos Merja, kun tulit jatkamaan tärkeää keskustelua ja jaoit ajatuksiasi! Nimenomaan, miksi pitäisi siivota. Väkivaltaiset, narsistiset, hyväksikäyttävät ja sen sellaiset ihmiset ovat täysin asia erikseen, mutta se tuntuu hurjalta, että elämästä kuuluisi siivota ihminen, joka ei vaikeassa elämäntilanteessa ole tarpeeksi pirtsakkaa seuraa tai joka on esimerkiksi luonteeltaaan kriittisemmin asioihin suhtautuva. Siitähän läheisissä ihmissuhteissa on kyse, että toinen hyväksytään myös heikkona hetkenä, ja että erilaiset ajatukset tuovat perspektiiviä omaan elämään. Minusta se on todella pelottava ajatus, että elämään mahtuisi vain tietynlaisia ihmisiä ylläpitämään omaa kuplaa. Toki elämässä välillä ajaudutaan erilleen, se kuuluu asiaan, mutta sellainen systemaattinen ihmisten siivoaminen ilman painavaa syytä kuulostaa tosi rajulta. Ihminen, joka kieltää kaiken negatiivisyyden, kieltää tosiasiat – tästä olen kanssasi niin samaa mieltä.
Onneksi otteesi on köyhännaisenmaaretkalliota niin tekstisi uppoaa myös minuun. Siskoni kanssa ostimme hänen kirjan ja vaihdoimme kesällä kokemuksia kirjasta. Siskoni oli päässyt sivulle 70 ja lopettanut kirjan lukemisen. Minä olin tuolloin sivulla 73 ja annoin itselleni hyväksynnän lopettaa kirjan lukemisen. Missään vaiheessa en saanut tekstistä otetta ja ajattelin, että se on kirjoitettu fiksummille ihmisille. Tykkään enemmän Voittamisen anatomia- kirjan tyylistä joissa asiat tuodaan esille ihmisten eletyn elämän kautta.
Tähän kesään kuuluu ärsyttäväksi koitunut keittiöremontti, somekirjoitukset läheisestä ja veden loppuminen mökin kaivosta. Kaikki nämä on tuntunut väsyneenä inhottavilta, mutta kun suhteuttaa asiat siihen miten hyvin loppujen lopuksi asiat on niin mikäs tässä. Some-kirjoituksille ei mahda mitään, remontti valmistuu aikanaan ja joka iltaisen vesien kantaminen, padassa lämmittäminen sekä kauhan avulla peseytymisen jälkeen suihku voi tuntua hyvältä ja sitäkin asiaa osaa arvostaa.
Uskon, että positiivisuuden lisäksi on merkitystä sillä mitä asioita ihminen osaa arvostaa. Toisille riittää hyvä kahvi tms ja toiset eivät ole tyytyväisiä mihinkään.
Luulenpa, että vaikeuksista huolimatta meidän kesästä jää mieleen lasten kanssa tehdyt asiat, kahdenkeskiset urheilut mieheni kanssa ja kaikki ihanat ihmiset ympärillä. Niin ja ne lukuisat uskomattoman kauniit auringonlaskut.
Kiitos ajatuksistasi, Marja! Minä taas rakastan Maaret Kalliota tyyppinä. Halusin alleviivata, etten luule olevani minkään sortin asiantuntija, vaan ainoastaan ajatusten jäsentelyä kaipaava maallikko. Minusta taas Maaretin kolumnit ovat ihanan maanläheisiä. Täytyykin vihdoin lukea kirja, niin osaan sanoa siitä omankin mielipiteeni. :) Tosi ilahduttavaa kuulla, että kirjoitukseni upposi – kiitos!
Se on juuri niin, että väsyneenä ihan jokainen pieni vastoinkäyminen tuntuu ylitsepääsemättömältä, kun taas reippaana päivänä sitä kestää yhtä sun toista ilman, että ilme värähtääkään. Se on pelkästään inhimillistä. Olen myös sitä mieltä, että se olisi todella pelottavaa, jos ei omalle kohdalla koskaan osuisi mitään vaikeuksia. Kun on läpikäynyt myös vaikeuksia, osaa paljon paremmin arvostaa hyvää. On tosiaan olemassa ihmisiä, jotka eivät ole tyytyväisiä mihinkään ja jotka aina paisuttelevat omia haasteitaan. ”Juuri niin minun tuuria” -draamaa, jos bussivuoro kerran vuosikymmenessä jää väliin. ;) Aika monelta nimittäin unohtuu oman navan tuijottelussa suhteellisuudentaju.
Varmasti mieleen jää silti paljon hyviä muistoja haasteiden keskeltä ja toivottavasti ensi kesänä saatte nauttia kaikesta vähän kevyemmin mielin. :)
Hieno kirjoitus Laura.
Kaunis kiitos ilahduttavasta kommentista, Olga!
Mahtavaa pohdiskelua ja sydämen sivistystä tämä teksti :)
Tuntuu, että someaikakautta leimaa juuri tämä yltiöpäisen positiivisuuden ja kaikkivoipaisen pystymisen harhakuva. Vähän sama homma, mistä kirjoitin blogissani, kun käsittelin sitä, että kaikki vain EIVÄT voi sijoittaa, vaikka toisin toitotetaankin. Sama pätee muissakin asioissa – eivät kaikki asiat vain ole kaikille mahdollisia, vaikka kuinka haluaisi ja ponnistelisikin asioiden eteen. Toki, on tärkeää ymmärtää, että omilla teoilla pystyy paljonkin vaikuttamaan asioihin, mutta ihan vain jo olosuhteet ja vaikkapa geenit voivat määrittää silti tietyt raamit.
Toisaalta, myös positiivisuutta totta kai tarvitaan ja siitä voi olla hyvä muistutellakin, varsinkin meille suomalaisille, jotka toisaalta olemme myös aika melankolista, vähän pessimististä ja erittäin vaatimatonta kansaa. Ja olen miettinyt sitäkin, että ihan omassa lapsuudessanikin olisin itse voinut tarvita vielä enemmän positiivista kannustusta ja jonkun kertomaan, että osaan ja pärjään kyllä. Ei sellainen 90-luvulla kuulunut vielä kasvatustapoihin sen kummemmin, mutta itse huomioisin sen ehdottomasti oman lapsen kasvatuksessa – sellaisen järkevän, kannustavan mutta samalla myös realistisen optimismin ja positiivisuuden.
Ja kyllä siitä self-help -positiividuudesta voi vaikeissa paikoissa olla apua, toivoa ja lohtuakin. Jokunen vuosi sitten olin vähän vaikeassa paikassa. Olin tullut petetyksi suhteessa ja eronnut, lemmikkini kuoli yllättäen ja vanhempani erosivat täysin odottamatta. Silloin kun olin aivan alamaissa, luin joitain self-help -kirjoja ja sain niistä lohtua siihen tilanteeseen. Ne olivat vähän sellaisia hukkuvan pelastuslauttoja; jotain mihin oli helppoa ja matala kynnys tarrata. Kirjoitin myös liitutauluseinälleni muutamia (vähän pöhköjäkin) mietelauseita, kuten ”The best is yet to come” tai ”This too shall past”. Kun mieli maassa näin joka aamu nuo lauseet, aloin pikku hiljaa uskoa niihin. Toki pelkästään nuo lauseet ei olisi mua sieltä suosta nostaneet, vaan ennen kaikkea tärkeintä oli puhua vaikeista asioista muitten ihmisten kanssa.
Nimimerkki Blue Peony kirjoitti hyvin niistä syistä, miksi joihinkin ihmisiin voi joutua ottamaan etäisyyttä. En todellakaan ole itsekkyyden kannalla millään muotoa, mutta sellaisen pienen terveen, itseä kunnioittavan itsekkyyden tai ehkä ennemminkin itsekunnioituksen kannalla kylläkin. Se on jotain, mitä olen miellyttämishaluisena ja kilttinä ihmisenä joutunut opettelemaan vuosien varrella. Jos elämässä on ihmisiä, jotka vain ja ainoastaan vievät energiaa, ajattelevat vain itseään, hyväksikäyttävät ja kohtelevat huonosti, on siinä tilanteessa itsekunnioitusta ottaa etäisyyttä. Välttämättä silloinkaan ei tietysti tarvitse katkaista välejä kokonaan, mutta täytyy vetää omat rajat. Joskus hankalan ihmisen kanssa voi valitettavasti olla helpompaa lopettaa yhteydenpito kokonaan ihan vain siksi, että hänen läheisyydessään ei voi olla kuin hänen asettamillaan säännöillä.
Sen sijaan en todellakaan ymmärrä mitään ilman hyviä syitä tapahtuvaa ihmisten konmaritusta vain siksi, että toisella olisi vaikea elämäntilanne, hän ei olisi juuri nyt ”hauskaa seuraa”, on pientä kränää jne. Vaan nimenomaan vain ja ainoastaan, jos kyseessä on pitkittynyt, oikeasti hankala tilanne, josta tulee itselle paha olo ja jossa omia rajoja tallotaan jatkuvasti.
Kiitos ajatuksia herättävästä tekstistä! Ja ihanaa uutta viikkoa <3
Kiitos todella merkityksellisistä sanoista! Olen huomannut ihan saman saman, että nyt ”jokainen pystyy ihan mihin tahansa kuin tarpeeksi haluaa” -hurmos on mennyt hieman liian pitkälle. On upeaa, että tänä päivänä kuka tahansa voi teoriassa ponnistaa menestykseen, kuuluisuuteen tai mihin sitten haluaakin esimerkiksi sosiaalisen median kautta, mutta samaan aikaan ilmiö on luonut harhan, että kaikki olisi kaikkien saavutettavissa.
Se oli todella tärkeää ja toivottavasti monelle silmiä avaavaa, kun kirjoitit siitä, että jokainen ei voi sijoittaa, koska jokainen ei voi sijoittaa. Suhteellisuudentajun puute on se, mikä minua kaikista eniten ärsyttää.
Juuri niin kuin sanoit, positiivista kannustamista taas tarvitsee toisilta ihmisiltä ihan jokainen. On valtavan tärkeää luoda vaikka ikänsä juurettomuutta kokeneelle sijoitusperhenuorelle tunne, että hänen elämänsä on haastavista lähtökohdista huolimatta hänen omissa käsissään ja että hän pystyy omilla toimillaan vielä kääntämään elämän suunnan – ainakin onneksi Suomessa, jossa meillä on ilmainen koulutus. Siksi tämä on herkkä aihe: miten kannustaa lämpimästi ja positiivisesti luomatta epärealistisia, lopulta pettymyksiin vieviä odotuksia.
Saan täysin kiinni kokemuksistasi! (Pahoittelut tähän väliin vaikeasta ajanjaksosta.) Minäkin olen keräillyt Pinterestiin paljon mietelauseita ja vaikka ne tiettynä päivänä tuntuvat ihan kornilta hömpältä, niin monessa niissä on oikeasti itselleni tärkeä sanoma. Mikä vaan kortti on sallittu käyttää helpottamaan omaa oloa tuollaisessa tilanteessa. Ehkä tsemppilauseet kääntyvät itseään vastaan vain silloin, kun ihminen ei myönnä pahaa oloaan, vaan viljelee pakkopositiivisuutta huoneentaulujen myötä. Mutta kun pahan olon myöntää ja tiedostaa, antavat viestit voimaa jaksaa: ihan perseestähän tämä on, mutta minä selviän.
Olen teidän molempien kanssa täysin samaa mieltä siitä, miten tärkeää terve itsekkyys on, etenkin juuri kiltille ja miellyttämishaluiselle ihmiselle. Samaa olen opetellut minäkin, nimenomaan rajojen vetämistä. Se on tehnyt valtavan hyvää ja ollut sataprosenttisen tarpeellista. Siksi tämä on niin monisyinen aihe. Ihmisen on aivan ehdottomasti huolehdittava itsestään. Juuri kuten sinäkin, kyseenalaistan ainoastaan se, että ihminen heivataan kuin rätti, jos ei hän koko ajan ole esimerkiksi vaikean elämäntilanteen vuoksi positiivista seuraa. Ajattelemme asiasta täysin samanlailla, puit kaikki omat ajatukseni sanoiksi.
Tekipä hyvää kirjoittaa aiheesta ja käydä jälleen kanssanne niin fiksua ja inhimillistä keskustelua. Kiitos Netta! <3
Kiitos Laura taas ajatuksista. Ehkä self-help kirjallisuuteen liittyy sen takia huono klangi, että kuvitellaan lukijan sitten noudattavan orjallisesti niitä ohjeita, ilman omaa tutkiskelua ja omaa tapaa toteuttaa. Ite koen, että ne on avartanut maailmaa todella paljon ja ei niistä kaikki nyt niin ole ”kolahtanut”, mutta ehkäpä sitä kuitenkin ymmärtää muita paremmin.
Yksi osuvimmista motoista tai aforismeista on, että elämästä 10% on asioita jotka tapahtuvat (bussista myöhästyminen, syöpään sairastuminen tai finnin saaminen otsaan 30 vuotiaana juuri tärkeällä viikolla!) ja 90% sitä miten suhtautuu tapahtuneeseen.
Suositus täältä myös Konstigin vuosio herrasmiehenä kirjalle. Mahtava asenne ja värikästä kerrontaa. Monta asiaa on osattu esimerkein tavoin havainnollistaa siten, että viesti uppoaa.
Kyllä, varmasti juuri näin on! Myönnän se itsekin: minustakin self-help -termissä on huono klangi ja käyttäisin mieluummin jotain muuta termiä. Luulen itsekin, että self-helpin lukijoita ajatellaan vähän yksinkertaisina: siellä ne ottavat kirjaimellisesti jonkun pöytälaatikkopositiivarin elämänohjeet kyseenalaistamatta mitään. Mutta kun nimenomaan ainakin itse otan rusinat self-help -kirjojen pullasta ja jätän monen asian allekirjoittamatta. Sehän vasta itsenäistä ajattelua edistää, että pystyt lukemaan erilaisia näkökantoja, mutta valitsemaan niistä ihan omasi. Minäkin koen, että ne kirjat, jotkat eivät ole kolahtaneet, ovat taas vahvistaneet sitä puolta, miten en ainakaan halua elää, ja se on melkein yhtä tärkeää se.
Totta! Pitää muuten varmasti paikkansa. Toisaalta minun on kauhean vaikea miettiä kaikkia vastoinkäymisiä samassa yhteydessä: syöpä kun on niin eri asia finni. Finnistä tai bussin myöhästymistä voi päästä yli asenteella, syövästä (välttämättä) ei. Mutta arkipäiväisten huolien kohdalla allekirjoitan, että suurimmaksi osaksi kyse on siitä, miten asiaan suhtautuu. Olen onneksi aikuistunut ja löytänyt tasapainoa sen verran, että pystyn aika hyvin pääsemään yli arkisista koettelemuksista, mutta välillä arkinen koettelemus laukaisee muita tunteita. Muistan, kun aloin joskus itkeä (kyllä), kun mieheni toi väärää jugurttia. Luonnollisesti kyse ei ollut väärästä jugurtista, vaan väsymyksestä, stresssistä tai pahasta olosta, jonka vain viaton maitotuote laukaisi. Silloin on tärkeää pysähtyä miettimään, mikä on hätänä.
Kiitos Elisa suosituksesta ja hyvästä ajatusten vaihdosta! Kirja kuulostaa todella mielenkiintoiselta ja makuuni sopivalta. :)
Hyvä postaus jälleen. Itselleni positiivinen ajatusmaailma on ollut opeteltu matka ja olen niin hyvilläni että olen sen opetellut. Se toimii itselleni voimavarana ja minusta tuntuu tosi usein että olen syntynyt huono-onnisten tähtien alla. Siksi olen niin tyytyväinen että voin nykyään miettiä huonon tuurin iskiessä taas että onneksi tämä asia on kuitenkin vielä hyvin, eikä että mikäs v*tuttaa tänään eniten 😏
Olen myös huomannut että ennen niin tekopirteältä tuntuvat aurinkoiset ihmiset ei ärsytä enää yhtään vaan niiden hymy tarttuu. Mutta en missään nimessä kestäisi aiheuta joissa väännetään väkisin positiiviseksi jotain kamalaa (kuten nämä lapsiin yms kohdistuneet)
Toki itselläni on edelleen melkoisia kiukkupäiviä, säälittää niin mies kuin koiratkin ja silloin ei auta mitkään kyllä se siitä ajatukset, mutta kun nämä saa purettua löytää sittenkin tilanteesta vielä jotain positiivista yleensä.
Kiitos paljon, kun luit ja tykkäsit! Matka se nimenomaan on. Suomalaisissa on aika syvällä melankolia ja siksi on erittäin tärkeää, että elämässä harjoittelee näkemään myös valoisan puolen. Uskon, että suhtautuminen niin myönteisiin mahdollisuuksiin kuin negatiivisiin haasteisiinkin kehittyy pitkälti elämänkokemuksen myötä. Minulle musta huumori on todella tärkeä selviytymiskeino: se on samaan aikaan sekä asian pöydälle nostamista että sen huvittavan, myönteisenkin, puolen näkemistä.
Maailma todellakin tarvitsee aurinkoisia ihmisiä! Ainoa minulla karvat pystyyn nostattava ihmistyyppi on sellainen, joka ei suostu näkemään elämän nurjia puolia, joka esimerkiksi vähättelee toisen surua tokaisemalla ”kyllä se siitä”, ettei vain iloinen ilmapiiri kärsi, kun oikeasti läheinen haluaisi tulla kohdatuksi surunsa kanssa.
Kiukkupäiviä on täälläkin! Omalla kohdallani kiukku purkautuu sitten kerralla kun purkautuu: voi sitä draamaa, mutta onneksi se ei yleensä kestä kohtausta pidempään. :D Keskeneräisiähän me olemme kaikki. Mukavaa viikkoa sinne kauniiseen kotiin!
Mulle nämä self-help hommat ovat täysin vierasta maaperää. Mutta tietynlaisen positiivisen ajattelun puolesta liputan. Oltuani kokonaiset kymmenen vuotta enemmän ja vähemmän masentunut, työskentelen melkein joka päivä uuden masennuskauden ennalta ehkäisyyn. Välillä se on niin helppoa ettei sitä edes huomaa, välillä joudun tietoisesti käsittelemään omia ajatuksiani. Silloin aikanaan tarvittiin täydellinen elämänmuutos, terapiajaksoja ja erilaisia lääkityksiä, että tilanne saatiin tähän pisteeseen. Positiivinen ajattelu auttaa pitämään mielenkin positiivisena ja helpottaa niitä hankalampia päiviä. Self-helpistä ei ollut tähän apua, mutta ehkä siitä on jollekin.
Ehdottomasti, samoin! Ihminen tarvitsee positiivisuutta uskoakseen, että hänellä on mahdollisuus päästä vaikeista asioista yli. Kuitenkin varmasti sinunkin tapauksessasi on ollut tärkeää myöntää, että kaikki ei ole hyvin, että kärsit masennuksesta ja että masennusta tarvitsee alkaa hoitaa. Pakkopositiivinen ihminen olisi voinut tuossa kohtaa kieltää kaiken, että ei tässä mitään, hyvin pyyhkii – lopputulos olisi varmaankin ollut vielä syvempi masennus. Siksi pahan olon myöntäminen ja kohtaaminen on niin tärkeää, ja vasta sen jälkeen positiivisuus voi toimia keinona päästä haasteesta yli. Kirjallisuus ei missään nimessä ole verrattavissa terapiaan ja lääkitykseen, mutta voi olla yksi keino pysähtyä omien elämänarvojen äärelle. Muista, että meillä ihan kaikilla on huonoja päiviä. Toivottavasti se ajatus helpottaa suhtautumaan omiin. Onneksi voit paremmin. Takanasi on upea paranemisprosessi ja varmasti elinikäinen työ, mutta olet tehnyt itsellesi (ja perheellesi) parhaan palveluksen jo nyt kohtaamalla masennuksen ja hoitamalla sitä. <3