Kaupallinen yhteistyö, Via ja Asennemedia
Meillä on tällä hetkellä kotona käynnissä melkoiset tsemppiviikot. Ei sen enempää eikä vähempää kuin maailma pitäisi saada valmiiksi ennen vauvan syntymää.
Kuten olen kertonut, mieheni opiskelee tällä hetkellä ylempi AMK -tutkintoa jo valmiiksi aika haastavan työnsä päälle. Hän vieläpä otti alkuvuoteen erityisen paljon kursseja helpottaakseen koulua loppupäästä, kun lapsia on kaksi.
Minä, joka olin aina todella hyvä koulussa, makoilen nyt sohvalla tukka pystyssä, ja mieheni, joka ei koskaan aikaisemmin ollut mikään varsinainen koulunkävijä, on nyt meidän perheen reipas jatko-opiskelija. Kuinka tässä näin kävi, jaksan nauraa.
Tai nauraa ja nauraa. Välillä fiilis on oikeastikin vähän, jos nyt ei itseen pettynyt niin jotain sinnepäin. Niinä hetkinä yritän puhua itselleni niin kuin puhuisin ystävälle: yrittäjyyden, tai minkä tahansa työn, ja perheen yhdistäminen on jo hieno ja riittävä saavutus sinänsä.
Yhtä kaikki miehen koulunkäynti tuo oman lisänsä vielä minun yrittäjyyden, äitiyden ja odottamisen päälle. Oikeastaan tässä kohtaa minun tekee mieli käyttää puheenvuoro meidän kaikkien puolisoiden puolesta. Olen monesti kiinnittänyt huomiota siihen, kuinka miten sinä jaksat -kysymykset osoitetaan pelkästään opiskelevalle tai pitkää työpäivää tekevälle – ei koskaan puolisolle.
Mutta faktahan on se, että mitä enemmän puoliso on toimistolla tai työmatkalla tai koulussa tai päivystyksessä tai missä ikinä, sitä suurempi muu perhevastuu kaatuu kotona olevalle. Tämän tiedän paitsi entisestään ystävieni nyt myös omasta kokemuksesta. Toisin sanoen minulla on sellainen olo, että tavalla tai toisella tässä opiskelee koko perhe (mitäköhän sitä ostaisi itselleen valmistujaislahjaksi?).
Oma yrittäjyyteni onneksi joustaa, ja siksi olen entistä onnellisempi, että pystyn tässä elämäntilanteessa työllistämään itse itseni. Epävarmuutta ja epäsäännöllisyyttä on toki paljon tavallista päivätyötä enemmän, mutta sentään voin itse säädellä sitä, koska teen ja mitä. Ja miten, eli onneksi tässä tilanteessa tarvittaessa vaikka kotisohvalla mahdollisimman mukavaa – tai vähiten epämukavaa – asentoa hakien.
Yrittäjänä äitiyslomalle jääminen tuntuu hyvin erilaiselta, absurdiltakin, että kynä muka tippuisi kokonaan jonain tiettynä päivänä, kun on ensin juotu kakkukahvit. Eihän se niin mene. Vaikka en tekisi laskutettavaa työtäkään, on jatkuvana ylläpidettävänä paljon muuta työhön liittyvää. Yrittäjänä ei voi asettaa yhdeksän kuukauden lomavastaajaa tai delegoida tuuraajaa.
Nämä viimeiset viikot ennen vauvan syntymää olen yrittänyt ottaa tsemppiviikkoina. Jaksan aika hyvin venyä, kunhan vain tiedän, mihin asti venymistä kestää. Vauvan syntymään mennessä, ellei pieni sitten synny etukäteen – skenaario, jonka mahdollisuutta en oikein haluaisi tunnustaa – mieheni on saanut merkittävän osan kursseista päätökseen. Samoin olen todella iloinen, että minä saan paahtaa projekteja vielä, kun käteni ovat päivisin vapaat.
Nimittäin se, mitä oli ennen esikoista ja mitä on edelleen ajan kuullettua muistot vaikea uskoa, tulee aina välillä elävästi mieleen: vastasyntyneen kanssa on saavutus saada ruoka pöytään. Muistan, miten mieheni teki minulle usein leivät valmiiksi jääkaappiin ennen töihin lähtöään. Miten käärö, jonka piti vain nukkua, yhtäkkiä estääkin aikuista ihmistä saamaan valmiiksi viipaloitua juustoa paahtiksen päälle?
Via-valmisruoista pidän todella paljon kotitoimistolaisena ja myös tulevana kädettömänä. On huojentava ajatus saada nopeasti eteen freesi jonkun muun tekemä lämmin ruoka, etenkin asuinalueella, jossa noutoruoasta kotiovelle voi vain haaveilla. Raaka-aineet säilyttävät tuoreutensa ja aidot makunsa, koska ruoka on kypsennetty samassa pakkauksessa, kun se laitetaan mikroonkin. Teknologian ansiosta esimerkiksi kasvikset ja pasta säilyttävät kiinteän olomuotonsa ilman säilytysaineita. Kolmen minuutin päästä pakkaus viheltää valmiina syötäväksi.
Muistan hyvin, miten Via tuli Jyrki Sukulan johdolla markkinoille jo kymmenen vuotta sitten jotenkin hyvin erilaisilla mielikuvilla, kun valmisruokiin oltiin siihen mennessä totuttu liittämään. Nykyään sarjaan kuuluu 11 valmisruokaa ja kaksi salaattia, ja kaikki niistä valmistetaan Suomessa. Korean Beef Bulgogissa on käytetty suomalaista naudanlihaa, Via Risotto Pollo Limonellossa ja Tikka Masalassa molemmissa kotimaista kanaa. Kaikkiruokaisena pidän siitä, että tarjolla on monenlaisia maailmanmakuja. Näistä oma suosikkini on täyteläisenmakuinen Pollo Limonello -risotto – voisinhan suurin piirtein uittaa kaiken lempparissani sitruunassa.
Lisäsitruunan kanssa vielä risoton tarjosinkin, enkä muuten vain kuvia varten. Yhtäkkiä sain flashbackit valmisaterioista ja toimistoajoista. Muistan, kuinka poikkesin tavoillani melkein kaikista kollegoista: en koskaan syönyt valmisruokaa suoraan pakkauksesta, vaan asettelin sen nätisti posliinilautaselle höysteiden kanssa. Se herätti aina ihmettelyä ja yhä tänä päivänä olen samanlainen. Tiettyjä take away -ruokia lukuun ottamatta minusta on turnoff syödä ruoka suoraan rasiasta – lautasella ateria on aina erilainen elämys.
Sen lisäksi, että aion helpottaa elämääni valmiilla aterioilla, olen myös suunnitellut loppukiritsemppausta keittiössä. Ajatukseni olisi vielä ehtiä sulattaa pakastin ja täyttää se sen jälkeen ensimmäisiä viikkoja silmällä pitäen hätävaroilla, kuten itse tehdyillä kasvissosekeitoilla, mutta katsotaan, miten käy. Olo on vähän kuin maailmanlopun odottajilla. Älkää siis ihmetelkö, jos näette tutun naaman hamstraamassa kaupassa aterioita ja säilykkeitä.
Yhtä kaikki välillä rehellisesti sanottuna stressaan yrittäjyyden, vastasyntyneen hoitamisen sekä miehen työn ja opiskelujen yhdistämistä, ehkä etenkin omien rajojen asettamista, mutta toisaalta vähintään yhtä paljon blogi huojentaa: minulle se on se niin sanottu oma juttu, jota kotiäitiyden rinnalle kaipaan. Haluan ja yritän luottaa siihen, että te pysytte matkassa mukana, vaikka postaustahti jossain vaiheessa hidastuu tai aivot hetkeksi pehmenee.
Työniloa ja herkullista lounastaukoa! Samoin tsempit kaikille viimeisillään oleville kanssaodottajille, teitä taitaa olla linjoilla jonkun verran.
Kyllä me mukana pysymme, älä huoli. Aikoinani, kun opiskelin päivätyön ohessa neljänä iltana viikossa 3,5h, tiedän varsin hyvin, mitä se molemmilta osapuolilta vaatii. Hommaa kesti 2,5-3,0 vuotta, riippuen omasta ahkeruudesta. Kun tulin illalla kotiin, sammuin kuin saunalyhty, ja laitoin herätyskellon soittamaan klo 4.00 aamulla, että jaksoin tehtävät tehdä ennen töihin lähtöä. Kyllä meistä moni meinasi kesken lopettaa, mutta opo kävi joskus jopa joidenkin kotona puhumassa aviopuolisoille, että kestäisivät vielä hetken. Minulla ei ollut edes lapsia, mutta joillain oli kolmekin. Joten osaan kyllä arvostaa sekä kotona olevaa, että opiskelevaa osapuolta. Molemmat ansaitsevat palkinnon, kun homma on maalissa.
Ihana kuulla, kiitos!
Ja kiitos muutenkin vertaistuesta ja kokemusten jakamisesta vastaavassa tilanteessa. Arvostan kyllä huikean paljon teitä aikuisena opiskelleita, ja ihana, miten ymmärrät myös puolison roolia. Kaikki kertomasi kuulostaa hyvin tutulta: milloin mieheni on tullut nukkumaan vasta kahdelta tai herännyt viideltä keskellä työviikkoa. Ja tietenkin ollut pois iltoja koulussa ja viikonloppuja tehtävien parissa.
Ihanko totta! Aika kiinnostavaa, että opo on jopa käynyt puhumassa kotona. Mieheni taisikin mainita, että kaikki eivät tosiaan varmasti valmistu ja osalla kestää ymmärrettävästi pitkään. Hänellä, vai pitäisikö taas sanoa meillä, tämän pitäisi olla ohi ”jo” reilun vuoden päästä, kiitos ensimmäisen vuoden erityisen ahkeran tsemppauksen. Tosin sitähän ei koskaan tiedä, mitä tahtia opinnäytetyö sitten vauvan kanssa edistyy. Se on ainakin varma, että valmistumisen johdosta mennään sitten erityisen ihanalle pitkän kaavan mukaiselle ravintolaillalliselle. :) Vaikka saavutuksesta olisi aikaa, toivotan silti myöhässä sinulle hurjasti onnea paljon sitkeyttä ja tsemppautta vaatineesta saavutuksesta! <3
Tsempit loppumetreille!
Näin kahden kuukauden kokemuksella kahden tyttären äitinä voin todeta, että kaksi on ihan eri asia kuin yksi. Toisaalta sitä on kokeneempi, eikä enää hätkähdä pienistä. Muistan, että esikoisen pikkuvauva-aikana oli enemmänkin normi, etten saanut mitään järkevää ruokaa päivän aikana itseeni. Nyt malttaa antaa vauvan vaikka kiljua sen aikaa, että saa juuston leivän päälle – ei se siihen hajoa, mutta hajonneeseen äitiin kylläkin.
Ja sitten toisaalta on niitä päiviä, kun joutuu selviytymään kotona vatsatautia potevan kolmivuotiaan ja pikkuvauvan kanssa. Kuten tässä tällä viikolla. Jäin henkiin, mutta mielenterveyteni ja jaksamiseni sekä yöuneni ovat taas kyseenalaisella tolalla. Ja meillä ainakin se viimeinen kuumeeton päivä on kaikkein veemäisin, kun naperossa on sairastelun patouttamaa energiaa, mutta vielä pitäisi malttaa yksi päivä, ettei tauti leviä muihin. Ja sen yhdistäminen non-stop syövään vauvaan. Kiitos, Yle, loistavasta tarjonnasta YleAreenassa, olet kaikkien väsyneiden äitien pelastaja!
P.s. Tästä arjesta on kyllä välillä yrityselämä ja jakkupukumeininki todella kaukana, mutta en silti vaihtaisi päivääkään pois. On ihanaa nähdä, kuinka pian sisarukset jo alkavat bondailemaan.
Kiitos tuhannesti tsempeistä, vertaistuesta ja kokemuksista! <3 Näin viisaat ja kokeneet kertovat, että kaksi ei aivan mene siinä kuin yksi. ;)
Sitä minä nimenomaan ihmettelen, että miten muka koin haasteita aamupalan teossa, koska olen alusta asti ajatellut, että lapsi ei mene sekunnin huudosta rikki. Esimerkiksi siihen en koskaan suostunut, etten olisi päässyt suihkuun. Menin joka tapauksessa, vaikka vauva sen aikaa huusi sitterissä. Ehkä tuo voileipämuisto liittyy siihen, että, kuten pari postausta sitten kirjoitin, tarvitsen heti heräämisen jälkeen ruokaa ja imetysyön jälkeen vasta tarvitsenkin. Kai se oli vain mieheltä, joka vaimonsa hyvin tuntee, kiva auttava ele. :)
Esikoisemme oli myös todella vaativa läheisyyden suhteen ja vaikka kuinka yritin häntä, pitkän huudonkin uhalla, omaan sänkyyn päiväunilla nukuttaa, ei hän nukkunut koskaan muualla kun minun sylissä tai liikkuvissa vaunuissa. Jos vain sisko olisi tässä mielessä vähän helpompi, niin kaikkihan olisi yhtä juhlaa. :D
Muuten minulla on oikein kivat muistot alkuajoista ja siitä, miten luontevasti vauva solahti meidän elämäämme. Emme edes ensimmäisenä iltana, kun kotiuduimme lauantaina sairaalasta, luopuneet siitä, että söimme nätisti viikonloppuillallisen – take away -sushia pitkän odotuksen jälkeen tietenkin – kynttilänvalossa. Silloin ensin söi vain toinen, sitten vauvan sylivaihto ja toinen. Minulla on vahvasti sellainen perusluottamus, että tavalla tai toisella asiat järjestyvät aina, vaikka yrittäjänä järjestelyjä pitäisikin vähän enemmän tehdä. Siksikin minulla on nyt sellainen maailma valmiiksi -tunnelma, että saisin mahdollisimman paljon tulevia töitä tehtyä ja ajastettua etukäteen varastoon. Se helpottaisi myöhempää ja antaisi mielenrauhaa. :)
Eikä mikä yhdistelmä, voin vain kuvitella! Valtavasti tsemppiä sinnekin, toivottavasti näkyy jo paljon valoa tunnelin päässä! Siis nimenomaan tuo. Tiedän tasan tarkkaan, mistä puhut, kun kolmevuotias on edelleen kipeä mutta jo täynnä energiaa. :D Ja non-stop syövä vauva, senkin tiedän vähän liian hyvin. Muistelen, että jos ei lyhyitä vessataukoja lasketa, esikoinen söi joskus KUUSI tuntia putkeen. Ja juuri näin vauvan, joka söi neljässä minuutissa. Anteeksi, mutta minne voimme reklamoida. :D
Sepä se, vanhempien ikuinen virsi, mutta niin totta: mitään tätä ei siltikään vaihtaisi pois. Ennen kaikkea meilläkin on jo malttamaton fiilis nähdä uusi rakas perheenjäsen. Isosisko kysyy joka päivä, onko pikkusisko jo syntynyt. "Rakas, lupaan, että se ei jää sinulta huomaamatta", vastaan kerta toisensa jälkeen. :D Tosi ihana, että siellä on jo näkyvissä ensimmäisiä bondailun merkkejä. Voin kuvitella, miten siitä sydän sulaa. Aurinkoista viikonloppua koko teidän tyttötriolle!
Tuohon nukkumisasiaan voin vain sanoa: sama! Esikoinen ei nukkunut koskaan päiväunia kuin sylissä tai vaunuissa. Tulihan kilometrejä, olisipa ollut askelmittari!
Tämän pikkusiskon olen päättänyt alipalvella siltä osin, jos hän vaikka sitten oppisi nukahtamaan sisälle päiväunille.
Ehkä kaksi menee myöhemmin siinä kuin yksi. Olen itse ainoa lapsi ja muistan, kuinka tylsäö esim. sukulaiskyläilyillä välillä oli. Äitini onkin muistuttanut minua siitä, kun kinusin pikkusisarusta: ”Mulla on tyyylsääää! Olisi edes joku, jonka kanssa tapella!” 😀
Juuri näin, posin kautta: tulipahan askeleita ja läheisyyttä. :D Sama ajatus! Vaikka tosiaan mielestäni tein viimeksi kaikkeni huudattamistakaan pelkäämättä, nyt aion yrittää vielä enemmän ja pyytää tarvittaessa ammattilaisen apuja. Moni käyttää unikonsulttia yöuniin, mutta miksi ei myös päiväuniin. Ihaninta tietysti olisi, että päiväunet sujuisivat kakkosen kohdalla omalla painollaan. Täydellisesti ei tämänkään asian tarvitse mennä, mutta sellaiseen normaalitasoon pyrin, että edes yhdet päiväunet päivässä hän nukkuisi ihan omillaan sisällä korisängyssä. Tai missä tahansa, vaikka sohvalla, mutta itsenäisesti. Tein nimittäin sitä, että kun esikoinen nukahti syliin, hivutin hänet hyyyyvin hitaasti ja vaivihkaa sylistä sohvalle, mutta silti joka ikinen kerta hän heräsi, että ”hei, mihis sä lähdet, tules takaisin sieltä”. :D
Juuri näin, kyllä sisaruksista varmasti paljon myös synergiaetuja tulee. :) Reilun kolmen vuoden ikäerolla leikit ovat varmasti vähän erilaiset, mutta eiköhän yhteistäkin löydy ja toisaalta sisaruksille voi tulla myös ihana isosisko-pikkusisko-hoivasuhde. Sama täällä, ainoa lapsi ja miehenikin on. Siksi on entistä ainutlaatuisempaa päästä näkemään sisarusten suhteen muodostuminen, juuri molempine bondauksineen ja tappeluineen. :D
Tunnistan fiilikset – meillä esikoinen oli täysin kannettavaa mallia ja todella itkuinen (refluksia, oksentelua, ripulia & paaaaljon ruoka-aineyliherkkyyksiä, jotka vaikuttivat myös imetyksen kautta, eikä markkinoilla ollut sopivaa korviketta) joten täällä todellakin valmistaudutaan maailmanloppuun. Toiveena / haaveena / unelmana on ettei tämä toistuisi, mutta silti siihen koittaa henkisesti valmistautua.
Lisänä vielä nyt tuo kotihoidossa oleva 2,5vuotias, jolle on jokatapauksessa saatava se ruoka pöytään useamman kerran päivässä. Thank god, hän syö valmisruuista edes nakkeja & ikean lihapullia, niin ja sushia mutta täälläkään ei mikään kotiinkuljetus toimi. Tarkoitus tehdä pakkanen täyteen makaronilaatikkoa ja toivoa lämmintä kesää – voin sitten kantaa tuota mahdollisesti koko ajan itkevää vauvaa edes puistossa, niin sisko saa leikkiä. Ja iskä pitäköön ensin kunnon isyysloman & myöhemmin pitkän kesäloman pitkien työpäivien vastapainoksi niin ei koko kesää tarvitse kolmistaan selvitä. Esikoisen kohdalla isyysloma jäi vauva-aikana viikkoon ja töitä teki sen 60-70h viikossa, mutta nyt tuo ei enää kyllä onnistu. (Koko perheen mielipide)
Heippa Maya! Ei vitsi, kaikki sympatia sinne. <3 En edes voi kuvitella, minkä lisän refluksi ja muut toivat korostuneeseen läheisyyden tarpeeseen. Juuri mietin sitä, että millä todennäköisyydellä sisarukset ovat samanlaisia. Ehkä yleisemmältä tuntuu se, että vanhemmat kertovat, miten suuria eroja sisaruksissa on heti syntymästä eteenpäin. Toivon sydämeni pohjasta, että teillä esikoisen tilanne ei ennusta mitenkään seuraavaa. Niin ymmärrän, että ymmärrät tuon maailmanlopun odottamisen.
Toden totta kotihoidossa oleva sisar tuo palettiin vielä oman lisänsä. Jos voin johonkin kannustaa, niin nimenomaan riman laskemiseen. Kaikki helpotukset vain käyttöön, valmisruoat ja muut. Pakkanen täyteen makaronilaatikkoa ja lämmin kesä – tähän kimppatilaukseen yhdyn täysin. :) Ja myös iso peukku isyyslomasuunnitelmille! Edellinen tilanne kuulostaa todella rankalta, joten ihana, jos saatte nyt isästä enemmän iloa ja apua. Sama täällä, suunnitelmissa on 2-3 viikon isyysloma ja pitkä 4-5 viikon kesäloma. Onneksi meillä Suomessa on mahdollisuuksia tällaisiin. Mukavaa viikonloppua teidän perheelle!
Hei! Ihanan valoisat kuvat!
Minä vaan utelisin noiden tossujesi perään, mistä löytäisin? 🌸 Aurinkoa kevötpäiviin, yst. Pauliina
Moikka Pauliina ja lämmin kiitos kuvakehuista! Tossut ovat Shepherd-merkin Lovisa, nämä: https://www.footway.fi/lovisa-creme.html.
Kokoja taitaa enää olla huonosti jäljellä, mutta voit vielä koittaa googlata muualta. Edelliset Shepherdit kestivät minulla hyvänä tosi monta vuotta, joten lämmin suositus laadulle. Luonnonmateriaalien takia tossut eivät myöskään hiosta. :) Ihanaa viikonloppua!
Katson tyhjän Pringles-purkin ja korotan käytetyllä hiomapaperilla! Kyllä vain, sitä myytiin eräällä kirpputorilla. En ostanut :D
Kiitos vinkistä, tiedänkin siis minne suunnata seuraavan remontin alla! Hyi olkoon, keksin monta muutakin käytettyä asiaa, jotka voisivat olla myynnissä kirppiksellä. :D
Tsemppiä loppurutistukseen, hyvin valmistautuneena handlaa paremmin kaiken!
Pidän peukkuja, että teidän beibi olisi lungi ja nukkuvainen. Meidän vauva (tai mikä lie taapero jo) ei ole käyttänyt vieläkään hänelle varattuja unisaldoja, siirrän ne teidän vauvan saldoihin, jos unet maittaisivat siellä! En toivo kyllä kellekään näin surkeaa nukkujaa, ihan karseaa, kun vielä soppaan yhdistetään, ettei kukaan muu kuin äiti tai isä kelpaa hoitajaksi ja mies työmatkoilla joka viikko.
Aurinkoista alkavaa viikkoa teille!
Kiitos paljon tsempeistä, Meri! No juuri näin. Hyvin valmistautuneena kaikenlaiset jutut on helpompi vastaanottaa. Synnytystä tai vauvanhoidon sujumista ei voi kontrolloida, mutta omaa mielenrauhaa ja hallinnantunnetta onneksi voi. :)
Ihana, kun pidät peukkuja. Ja sinne takaisin kaikki sama sympatia. <3 Meillä oli ihan sama juttu. Sen lisäksi, että tytär ei nukkunut päiväunia, hän ei suostunut syömään pullosta. Muuten kyllä kelpasi muut hoitajat, mutta maitosyistä minä en koskaan voinut olla kuin hetken pois. Kaikesta huolimatta edellinen vauva-aika jäi tosi onnellisena mieleen ja kaikesta selvittiin, mutta tosiaan silti toivon, että nämä asiat menisivät toisella kierroksella hitusen helpommin. Voi kumpa sielläkin tilanne pian helpottaisi, jos miehesi on vielä työmatkalla joka viikko. Ei voi taas muuta todeta kuin onneksi on kevät ja kohta kesä. Päivänvalossa ja lämmössä jaksaa kaiken vähän paremmin. :) Lämpimät terkut sinne!
Tsemppiä sinne. Tiedän mistä kirjoitat. Meillä on molemmat opiskelleet lapsiperhevaiheessa (mies jatkanut opintoja ja minä vaihtanut alaa kokonaan). Ja hyvin se on loppuen lopuksi sujunut. Opiskeluun on perheellisellä aikuisella ihan eri tatsi kuin nuorella. Mitään ei roikuteta, kaikki tehdään jämptisti heti, koska joka nurkan takana voi kurkkia joku kaaostava tekijä, kuten oksennustauti tms. joka romuttaa kaikki aikataulut :D
Eli kaikki sujuu siihen asti, kun perhe pysyy terveenä.
Nyt kyllä huvitti. Sain mieheltäni lahjaksi käsilaukun, kun hän valmistui :)
No, ei se siihen jäänyt. Hän jatkoi vielä myöhemmin toisen vuoden ajan opintojaan. Ja nämä molemmat opinnot siis tarkoittivat arkiviikkoa aina pois kotoa. Tämän toisen vuoden jälkeen sain lahjaksi etelänreissun :D
Eli kyllä sinäkin tarvitset valmistujaislahjan.
Itse vaihdoin alaa kotiäitivuosien jälkeen. Vanha ammatti ei enää houkutellut. Opiskelin yhteensä neljä vuotta täyspäiväisesti. Lopputyön tein vauva kainalossa (perheessä useampi lapsi).
Nautin tosi paljon opiskelusta kotiäitiyden jälkeen. Oli ihana rassata päätä uudenlaisilla asioilla. Opinnot sujuivat hyvin ja nyt olen ollut 2v työelämässä, saanut tehdä mielenkiintoisia töitä. Ja suunnittelen taas opiskelun jatkamista :D :D
Uskon, että sinä päädyt vielä jatkamaan myös…
Kaunis kiitos vertaistuesta! Ihana, kun jaat omia kokemuksia samanlaisesta tilanteesta. <3
Siis juuri näin, aivan eri tatsi! Ei voi puhua edes samana päivänä kuin parikymppisenä opiskelijana. Tässä iässä aikaa käyttää aivan eri tehokkuudella, pystyy aivan erilailla erottamaan oleellisen epäoleellisesta ja tunnistamaan itselle parhaat opiskelumetodit. Onkin tosi upeaa seurata mieheni opiskelua vierestä, koska se on niin määrätietoista ja tehokasta. Aikaa se toki silti vie ja järjestelyjä vaatii, mutta tekemisen meiningistä ei jää mikään kiinni.
Ja jälleen aamen: kaikki todella sujuu hyvin niin kauan kuin perhe on terve! Siis tämä. Tyttäreni alkoi eilen yskiä ja niistää, ja sain samantien paniikin. Etenkin minuun tarttuu niin helposti kaikki, että sairastuessani olen helposti viikon, parikin, pois pelistä. Juuri nämä ovat syitä, miksi yritän saada maailman valmiiksi – kun ei koskaan tiedä, koska tauti tarttuu tai synnytys alkaa, ja näin elämä kiepsahtaa parissa tunnissa täysin uusille urilleen.
Eikä, saitko, ihana! Sano miehellesi terveisiä, että nyt irtosi paljon pisteitä. Ja vielä etelänreissu. Mitä mahtavia referenssejä, nämä pidän mielessä. ;) Sitä ei välttämättä tosiaan tule ilman omakohtaista kokemusta ajatelleeksi, miten perheessä yhden jäsenen tilanne koskettaa ihan kaikkia. Kääntäen myös toisin päin. Mieheni on joustanut ja auttanut tosi paljon minun yrittäjyyteni kanssa, ja ajattelemme siitäkin, että koska olemme perhe, myös elinkeinoni on ikään kuin perheyritys. Myös minä olen tiimiläistäni kiitoksena syömään vienyt, ja vielä enemmänkin voisi. :)
Onnea uudesta ammatista! Minusta on todella mahtavaa, miten moni nykyään vaihtaa ammattia aikuisenakin, jos siltä tuntuu. Ei se ole ihmekään, ettei parikymppisenä varmaksi tiedä, mitä haluaa elämällään tehdä tai vastaako valittu ala lopulta odotuksia. Kaiken kaikkiaan upea suoritus sinulta, saat olla ylpeä! Ja vieläkin vain uutta kouluttautumista kohti, jos siltä tuntuu. ;)
Eikä se tosiaan ole sanottu, ettenkö minäkin vielä opiskelisi. Nyt nyt tässä elämäntilanteessa minulla ei riitä intohimoa, mutta saatan hyvinkin opiskella esimerkiksi siinä vaiheessa, kun lapset ovat kouluiässä. Voisimme tehdä läksyjä yhdessä keittiönpöydällä kaakaon kanssa. :D Ainakin sitä olen tehnyt ja pyrin tekemään jossain vaiheessa vielä lisää, että lukisin hyvää ammattikirjallisuutta. Vaikka ei virallinen tutkintokaan, niin jo niin itsensä ajan hermolla pitäminen tekee tosi hyvää ja pitää mielen virkeänä.
Kiitos vielä kokemuksista ja terkut teidän reippaalle koululaisperheelle! :)