Kaupallinen yhteistyö, Valio ja Asennemedia
Tunnelmallista sadesunnuntaita meiltä! Kuten olen kertonut, koen tietynlaiset elementit ranskalaisesta elämäntavasta omaksi. Se ei kyllä tilanne (todellakaan) ole, että valikoiva kolmevuotiaamme söisi ranskalaisihanteen mukaisesti kaikkea purjosta parsakaaliin hymysuin – itse asiassa päinvastoin ja siksi tapoja opettelemmekin. Kuitenkin tietynlaista ranskalaistatyyppistä henkeä suomalaisittain sovellettuna yritämme perheessämme vaalia.
Tärkeintä syömisessä on yhdessäolo
Se, ettei ruokapöytään tuoda ruokailun aikana puhelimia ja pädejä, on perheessämme niin itsestäänselvä linja, ettei kukaan edes protestoi vastaan. Yhteisellä aterialla keskitytään syömiseen ja seurustelemiseen (ja aamuisin sanomalehteen). Vaan tietenkin tähänkin sääntöön on poikkeus. Ravintolassa joustamme periaatteesta, jos tilanne lapsen lopetettua oman ruokansa sitä vaatii, sillä ulkona syöminen on poikkeustilanne, jolloin tärkeintä on, että kaikilla, niin meillä kuin muillakin ruokailijoilla, on kivaa.
Kannustan mutta en pakota
Kannustan lasta aina maistamaan uusia makuja, vaikka edes kielenpäällään, koska jostain on aloitettava, mutta minkäänlaista painostavaa pakkoa en halua syömiseen liittää (kokemukseni mukaan siitä ei seuraa kuin traumoja). Tosin jos annos ei maistu, eri ruokaa saa vasta seuraavalla aterialla. Minusta yksiä vaikeimpia kysymyksiä ruokakasvatuksessa onkin ollut se, missä menee kannustamisen ja painostamisen raja. Teiltä seuraajilta sain mainion vinkin: pääsemme nykyään yleensä lapsen kanssa hyvään kompromissiin sillä, että jos ruoka ei ole oikein maistunut, hän syö vielä ikänsä mukaiset kolme haarukallista tai lusikallista. (Tuoreiden sämpylöiden ja juuston kanssa ei tarvitse neuvotella.)
En tee numeroa syömisistä tai syömättä jättämisistä
Perään voisi vielä jatkaa ainakin meillä toimivasta periaatteesta: en tee liian isoa numeroa sen enempää syömisestä kuin syömättä jättämisestä. Kiitän kyllä kauniisti, mutta en ylitsevuotavasti hehkuta lapselle sitä, jos hän syö nirsoilematta – senhän pitäisi olla ihan normaalia. Samoin en anna nirsoilulle yhtään enempää huomiota kuin on pakko.
Näytän omalla toiminnalla esimerkkiä
Niin kuin ihan oikeutetusti sanotaan, lapset oppivat esimerkistä paremmin kuin neuvosta. Ajattelenkin, että ruokakasvatusta on kaikki se, mitä me perheenä ruoan parissa teemme: mitä ruokaa kaupasta ostamme, miten ruoasta puhumme ja miten me ruokaa kunnioitamme. Vaikka en saisi vielä kolmevuotiasta syömään ruusukaalia, syön sitä itse samanlaisella ruokahalulla kuin söin ennen lastakin. Ajattelen siis myös sitä ruokakasvatuksena, mitä lapsi näkee meidän syövän, vaikka ei (vielä) söisikään perässä.
Kokkaan edelleen myös aikuisten ehdoilla
Edellistä kohtaa jatkaen, vaikka pinaattiletuista ja makaronilaatikosta pidänkin, en halua syödä pelkästään lapsen ehdoilla, vaan nauttia erilaisista keittiöistä niin kuin nautin ennen lastakin. Lähtökohtaisesti pyrimme totta kai syömään samaa ruokaa, mutta paljon on myös hetkiä, jolloin sovellamme ja tulemme toinen toisiamme kultaisella keskitiellä vastaan. Joskus lapsi syö hieman eri versiota meidän ruoasta tai sitten laitan lapselle maistiaisen aikuisten makuun tehtyä ruokaa ja lisäksi jotain sellaista, jota hän ainakin syö, esimerkiksi meidän perheen pelastaneen napostelulautasen henkeen.
Sallin kaikkea kohtuudella
Tässä tulee ehkä ranskalaisuuden tärkein ydin: en kiellä itseltäni enkä lapseltani mitään. Niin kauan kuin arjen perusta on kunnossa ja kaikkea syödään kohtuudella, en koe yksittäisten ruokien tai juomien kieltämiseen tarvetta. Tärkeintä on kokonaisuus ja lapsen viikonlopun kahvilalounas voi hyvin olla, ja usein onkin, croissant.
Aikuisena vastaan hyvinvoinnista
Herkutteluhetki voi tosiaan olla se croissant tai kesän ihanimpana päivän lounas jäätelö tai välipala pakollisella huoltsikkapysähdyksellä mitä onkin – sehän on vain elämää! Sen sijaan siinä olen aika suomalainen, että perustan, sanotaan sen klassisen 80 prosentin, toivon olevan ravitsevaa kauroineen, rukiineen ja marjoineen (siksi myös piilotan porkkanaa sämpylään, toki porkkanasämpylät ovat ihan parhaita muutenkin).
Yksi asia, jota erityisesti pienten lasten äitinä mietin, on suolan saanti. Itse tehdyssä ruoassa suolaa on vielä helpohko säädellä ja meillä onkin usein pöydässä laadukas suola annoksen viimeistelyyn sen sijaan, että suolaisimme ruokaa liikaa ruoanlaittovaiheessa. Sen sijaan petollinen on piilosuola, josta suurimman osan suolasta saamme.
Tutkimusten mukaan vauvavuoden me vanhemmat hanskaamme hienosti, mutta siinä vaiheessa, kun lapsi alkaa syödä samaa ruokaa muun perheen kanssa, suolan käyttö repsahtaa. Tässä on minullakin peiliin katsomisen ja tärkeän muistutuksen paikka: vaikka yleisessä keskustelussa ollaan äänekkäämmin huolestuneita sokerista, on fakta, että me suomalaiset syömme liikaa nimenomaan suolaa. Kuitenkaan valmistajat eivät ole onnistuneet vähentämään elintarvikkeiden suolapitoisuutta ilman, että maku kärsisi, ja mausta harva meistä on valmis tinkimään – emme myöskään me.
Vuosien kehitystyön tuloksena syntyi Valio ValSa, maitosuola. Maitosuola koostuu maidon luontaisista mineraaleista: kaliumista, jodista, magnesiumista, kalsiumista sekä natriumista, ja se pystytään erottelemaan juuston valmistuksen yhteydessä syntyneestä herasta hävikkihenkeen. Tärkeää jodia maitosuola sisältää tavallista enemmän, mutta taas lähes 80 % vähemmän natriumia kuin tavallinen ruokasuola.
Vähempisuolaiseen ValSa-perheeseen kuuluu suomalaisten tutut jokapäiväiset juustot: Oltermanni, Polar ja Salaneuvos sekä paloina että viipaleina. Goudat, joihin Salaneuvoskin kuuluu, ovat pääsääntöisesti voimakassuolaisia juustoja, joten 40 % vähemmän suolaa sisältävä mutta silti maukas gouda on erinomainen vaihtoehto suolansaantia tarkkaileville.
ValSana saa juustojen lisäksi elämäni rakkautta, Oivariinia, joka muuten maistuu ihan tismalleen yhtä (liian) hyvältä vähempisuolaisena, joten jatkossa valitsen aina meille ValSan. ValSa-tuotteet on helppo napata kokeiluun tunnistamalla ne vihreästä tunnuksesta.
Ennen kaikkea: ruoka on suurin elämänilo
Tärkein loppuhuomio on, että ennen kaikkea ruoka on elämän suurimpia iloja ja nautintoja. En koe hysteriaa tai liian tarkkaa syynäämistä omaksi, mutta minusta asiat on hyvä etenkin päivittäisissä elintarvikkeissa tiedostaa. Puhun näistä asioista äitinä teidän ja ystävieni kanssa, mutta lasteni kuulle en koskaan analysoi ravintoarvoja, vaan keskityn herkulliseen makuun, ja teen parhaani mukaan syömisestä luontevan ja rennon yhteisen hetken. Itse olen onnellisimmillani nimenomaan hyvän ruoan äärellä läheisten kesken, ja siksi tasapainoisen ruokavalion lisäksi nauttiminen on se hyvän elämän perintö, jonka toivon tyttärilleni siirtävän.
PS. Tarjoiluehdotus: viikonloppuihin löytyy Spotifysta tunnelmallista musiikkia esimerkiksi French jazz– ja French morning -hauilla.
Tärkeimmät ensin; Mistä on tuo vuoka, johon voirasian saa piiloon ja mistä myös sämpylöiden kulho? Ihan täydelliset, haluan samanlaiset. 😂💕
Toisekseen, luen ihan valtavan mielellään näitä postauksi, joissa puhut ruuasta ja ruokailusta. Ajattelen monesta asiasta samalla tavalla, mutta hyvin suomalaisessa perheessä kasvaneena, se oma kulttuuri puskee läpi. Toki meillä ei omat lapset istu pöydässä niin kauan, kuin lautanen on tyhjä. Minä, nirsona lapsena, tein pöydässä nököttämisestä yhden sortin taitolajin. Meillä on käytössä myös kolmen lusikallisen taktiikka, mutta viikonlopun lounascroisantista ei tosiaan tarvitse neuvotella.
Pari uutta vinkkiä otan myös tästä postauksesta talteen. Kiitos taas hyvistä neuvoista ja vertaituesta. Nimimerkillä; Taas-meni-lounas-roskiin-89
Moi Jenni! No tietenkin first things first. :D Odotas, kun kaivelen.
Voirasia on tämä https://www.chezmarius.fi/keittiotarvikkeet.php?k=10074&tuotenro=JFY208
Ja puukulho tämä: https://shop.eesome.fi/Oak-Bowl-1
Ihana kuulla, kiitos kivasta palautteesta! Olen saanut teiltä muilta niin paljon vertaistukea, että kiva, jos voi vastaavasti välillä selventää omia ajatuksia teillekin. Tosin mitään yhtä ainoaa totuutta näissä ei minusta koskaan ole: kaikki oikeudet muutoksiin pidätetään. :D Lapset ovat erilaisia, perheet ovat erilaisia, elämäntilanteet ovat erilaisia, vaiheet vasta erilaisia ovatkin. Minusta tärkeintä on omien suuntalinjojen löytäminen ja tarvittaessa niiden kanssa joustaminen ja soveltaminen. Että on sujut sen kanssa, miten itse suurin piirtein toimii. Minulta ei ainakaan irtoa aivokapasiteettia keksiä joka päivä päiväkodin jälkeen pyörää uudestaan. :D Siksi suuntalinjojen määrittäminen tuntuu luontevalta.
Siitäkin oli aikaisemmin hyvää keskustelua, että kuinka monta kertaa perheissä illalla syödään: suomalaisittain erikseen päivällinen ja sitten iltapala, vai ranskalaisittain kerran kunnolla pitkän kaavan mukaan. Meillä esimerkiksi tämä vaihtelee nykyään päivän mukaan, vähän mikä on aikataulu, ateria ja muukin fiilis. :)
Meillä saa aamupalalla katsoa lastenohjelmaa, koska me vanhemmat luetaan sitä hesaria – ja vielä digiversioina. Ravintoloissa ollaan yleensä selvitty ihan ruuan ja muiden ihmisten seurailun & joskus jonkun pikku lelun avulla, mutta nyt kesällä Porvoossa tehtiin poikkeus ja otettiin lastenohjelma avuksi – helteen ja huonojen unien hepuliin asti väsyttämä pikkutyttö, hikiset ja väsyneet vanhemmat & karjuva vauva oli liikaa – näin saatiin kaikki syötyä ja 3veekin istui paikoillaan. Meidän tyttö on aika pienikokoinen, joten usein otan hänelle vielä syöttiksen ravintolassa, varsinkin jos olen liikenteessä kolmisteen lasten kanssa. Uhma on meinaan tällä hetkellä niin hurja, että se vähän rauhottaa tilannetta, eikä tarvitse sitten juosta vauva kainalossa tytön perässä. Vielä juuri ennen vauvan syntymää meillä oli tosi kivoja ravintolahetkiä yhdessä – huomasin välillä miettiväni et nyt mulla on oikeasti juttuseuraa myös ruokapöydässä. Ja neiti jaksoi istua ja syödä vaikka kuinka pitkään. Mutta nyt – pää räjähtää 🤦♀️ – toki syy seuraus-suhde on aika ilmeinen kun uhma nousi potenssiin sata samalla ovenavauksella kun vauva tuli kotiin.
Heippa! Saat KAIKEN sympatian. Ymmärrän niin täysin ja kuulostaa niin tutulta.
Juuri viime viikonloppuna mietin, että olisipa tosiaan kiva lukea Hesaria edes sekunti ajatuksella. Meillä yleensä viikonloppuaamuisin kolmevuotias syö suht nopeasti ja menee sitten katsomaan telkkaria – suunnitelma, jota en siinä kohtaa koskaan kiellä. (Ja tähän kohtaan myös yksi ylistys päiväkodin arkiaamiaisille.) Yhtä kaikki todella hyvä, kun helpotat tilannetta juuri teille sopivalla tavalla! Se on pakko, jos meinaa uhmiksen kanssa pysyä täysjärkisenä ja hoitaa vielä vauvakin.
Kuulostaa muutenkin erittäin tutulta. Välillä sitä oikein positiivisesti yllättyy, miten tosi kivoja pöytäkeskusteluja kolme veen kanssa saa aikaan – kunnes seuraavaksi vuorossa on se uhmakohtaus. Meillä, ihme kyllä, pahin vaihe ei ollut välittömästi vauvan syntymisen jälkeen, vaan nyt elokuussa tiiviin yhdessä vietetyn kesäloman jälkeen. Silloin elimme kyllä sellaisia hetkiä, että huh huh syömisestä pukemiseen ja peseytymisestä lähtemiseen. Lähetän siis tuhannesti tsemppiä ja vertaistukea! <3
Kiitos Laura taas hyvästä kirjoituksesta ja hyvistä vinkeistä! Minä puolestaan iskin silmäni juustotarjottimeen, viitsisitkö vielä kertoa mistä se on?
Kiitos Sini kivasta kommentista!
Tottahan toki, leikkuulautaankin löytyi linkki: https://www.makujakauppa.fi/a-simple-mess-sven-leikkuulauta-30-cm-puu
Kiva, kun saa pienesineillä helpotettua puun kaipuuta ja pyöreät muodot tuntuvat nyt suorien vastapainoksi ihanan pehmeiltä ruokapöydässäkin. :)