En ikimaailmassa halua olla muita neuvova viisastelija tai meillä ei sitten koskaan -periaatteiden julistaja, koska minusta on silkka mahdottomuus elää täydellisesti ylipäätään (ottakaa huomioon, että täällä kirjoittaa paaston kanssa alle kolmen tunnin jälkeen luovuttanut ihminen), saati elää täydellisesti vielä tunteiden säätelyä vasta opettelevan pikkuväen kesken.
Kuitenkin koen, että tietyistä käytännöistä on ollut hyötyä, kun tässä on viimeiset vuodet saanut (joutunut, saanut, mitä näitä nyt on) saatella neljää vuotta lähestyvää esikoista tahtoiän läpi. Ajattelin, että kirjoitan teille toivottavasti vertaistueksi kuusi meillä hyväksi havaittua käytäntöä, joilla minusta pääsee jo aika pitkälle – ainakin eteisen puoliväliin asti.
Valitsen taisteluni
Valitse taistelusi on elämänohjeeni ihan kaikkeen ja se pätee myös perhe-elämään. Ainakin minua helpottaa tunnistaa kaikista tärkeimmät asiat vähemmän tärkeistä. Monesta asiasta on pakko pitää kiinni, mutta jos ihan kaikesta alkaa tahtoikäisen kanssa vääntää, katoaa perhe-elämästä nopeasti ilo ja yhteishenki. Esimerkiksi tietyistä turvallisuusasioista en jousta, mutta ketsupin lusikoiminen suoraan suuhun ruoasta, johon se ei edes ”kuulu”, on minulle se ja sama, jos vain ruokahetki on kaikille mukava. Annan myös tyttäreni vaihtaa vapaasti päiväkodin jälkeen haluamansa glitterimekon, vaikka niin sanotusti järkevämpää olisi mennä samoilla pyykeillä, koska se selvästi tekee hänet onnelliseksi. Ja siksi minut myös.
Päätän vanhempana suuret linjat mutta annan lapsellekin mahdollisuuden vaikuttaa
Koen tärkeäksi sen, että vanhemmat määrittelevät perheeseen turvallisuudentunnetta luovat rajat ja raamit nukkumaanmenoajasta ruutuaikaan (joka kylläkin vaihtelee meillä tilanteen mukaan, mutta joka on joka tapauksessa vanhempien vastuulla eikä lapsen). Se ei haittaa minua, että päätökset eivät aina lapsia miellytä, jos vain tiedän niiden olevan heidän parhaakseen. (Päinvastoin oikeastaan, pidän kykyä oppia sietämään pettymyksiä ja turhautumista yhtenä tärkeimmistä.) Mielivaltaista päätöksentekoa en kuitenkaan tarkoita, vaan minusta on todella tärkeää antaa myös lapsen tulla kuulluksi. Usein yhteistyö sujuukin paremmin, kun lapsi saa päättää jostain hänen ikätasolleen sopivasta: vaikka kahdesta vaihtoehtoisesta paidasta toisen.
Kehun ja kiitän hyvästä käytöksestä
Kehujen ja kiitosten viljeleminen sekä myönteisen ilmapiirin vaaliminen arjessa on minusta todella tärkeää. En todellakaan onnistu aina täydellisesti (kumma, että yhä äitinäkin sitä on sama epätäydellinen ihminen). Tokaisen toi oli tosi tyhmää, johon lapsi sä sanoit muaaa tyhmäääksi äääähh, ja kahden temperamenttisen naisen draama, jota mies katsoo sivusta kuin tennisottelua, on valmis. Tätäkin siis lapsen ja aikuisen välinen viestintä ainakin meillä on, mutta sitä suuremmalla syyllä haluan päivittäin kertoa myös sen, miten ihana lapsi on, miten hienosti hän jossain tilanteessa käyttäytyi, miten ylpeä hänestä olen ja miten päivän aikana häntä ikävöin. Koska yhteenotoista ei kokonaan pääse, minusta se riittää, että yhtä yhteenottoa kohtaan on monta myönteistä kohtaamista, että isossa kuvassa olemme enemmän samalla puolella emmekä toisiamme vastaan.
Myönnän virheeni ja pyydän itsekin anteeksi
Jos vaadin, että lapseni pyytää tyhmän teon jälkeen anteeksi, on se myös minun velvollisuuteni yhtä lailla. Se, että myönnän virheeni ja pyydän anteeksi, on yleisesti tärkeää esimerkin näyttämistä, mutta etenkin se tuntuu itse tapahtumahetkellä merkitsevän lapselle paljon. Anteeksi pyytäminen ja anteeksi antaminen, ovat osapuolet kummin päin tahansa, puhdistaa aina ilmaa, lisää inhimillisyyttä ja parantaa tunnelmaa.
Osoitan empatiaa ja kunnioitusta lasta kohtaan
Minusta tunteiden no älä nyt viitsi -vähättely on ikään katsomatta epäkunnioittavaa. Siksi yritän parhaani mukaan käyttäytyä niin, että osoitan empatiaa lapsen sellaisillekin murheille, jotka minusta tuntuvat merkityksettömiltä. Koen, että sitä parempi meidän suhteemme on, mitä enemmän lasta kuuntelen, ja mitä kiinnostuneempi olen sekä hänen huolistaan että ilonaiheistaan. Pyrin myös kunnioittamaan lasta sanoittamalla hänelle tekemiseni ja kohtelemalla häntä niin kuin haluaisin itseäni kohdeltavan. Sen sijaan, että menisin vain sulkemaan television kesken Pipsa Possun (en todellakaan halua, että kukaan sulkee minulta Successionia ilman varoitusta), kerron lapselle, että hän saa katsoa jakson loppuun, mutta sen jälkeen on aika vaihtaa vaatteet, jotta ehdimme kauppaan, tai mitä ikinä. Yllättävän usein reilu ennakkovaroitus, selitys ja sanoittaminen edesauttaa yhteistyötä.
Ohjaan epätoivotun käytöksen muualle
Edellistä jatkaen: vaikka sympatiseeraaminen on minusta tärkeää, tärkeää on myös eteenpäin kannustaminen ja uuden näkökulman ottaminen. Harmituksen hetkellä on usein toiminut se, että sanotaan nyt vaikka rikkoutunutta pinniä suree hetken, mutta sen jälkeen ajatukset ohjaa muualle. Hei rakas mitä sanoisit, jos kokeiltaisiin nyt niitä uusia värikyniä, ja hymy palautuu välittömästi. Huomion suuntaaminen muualle toimii kokemukseni mukaan myös epätoivotussa käytöksessä. Olen usein huomannut, että kieltämiseni ja nalkutukseni ei välttämättä johda mihinkään – paitsi kiristää tilannetta entisestään – mutta se, että keksin epätoivotun käytöksen tilalle jotain muuta, joka on toivottua tai sallittua, ratkaiseekin tilanteen kaikkia osapuolia miellyttävällä tavalla.
Tosi hyviä pointteja. Itsekin toimin kutakuinkin samoin. Paitsi silloin, kun itse tekisi mieli vetää eteisessä yhdet itkupotkuraivarit. Huoh.
Melko tasaisen esikoisen jälkeen alaihtelevampi pikkusisko tuli meille vanhemmille shokkina. Universumilla oli meille ilmeisesti sananen sa ottavana kaikkien niiden ”no, ei tässä uhmassa mitään. Helpottaa kun tietää, että se kuuluu asiaan.” kuopuksen kanssa voin sanoa että ei aina helpota. 🙈 Välillä itkee äiti ja lapsi, kun tunteet tulee yli.
Moi Jenni! No siis todella! Jos ei tullut disclamereissa tarpeeksi esille, niin minä olen tosiaan alentunut käytökselläni lapsen tasolle noin tuhat kertaa. Siksi on helppo kertoa, että nämä periaatteet toimivat hyvin, koska minulla todellakin on kokemusta siitä, mikä sen sijaan ei toimi. :D
Itse en myöskään missään nimessä pysty täydelliseen suoritukseen, enkä tiedä, onko siihen tarpeen pyrkiäkään, mutta sanotaan, että jos kahdeksan tai yhdeksän kertaa kymmenestä jaksaa olla lähtemättä tahtoikäisen taistoihin mukaan, niin ollaan jo minun mielestäni todella hyvissä lukemissa. :) Tänään päiväkodista tullessa sain käännettyä kiukuttelun voitoksi, mutta on ollut monta iltapäivää, kun on todellakin myöskin tehnyt alentua samaan itkupotkuraivarimeininkiin. Ja hei, meillä todellakin myös itkee väsyneenä kaikki, mukaan lukien äiti. :D Sekin kuuluu elämään, nauru seuraa kuitenkin onneksi yleensä perästä. :)
Saat kaikki sympatiat! Jos on ns. tavallisenkin uhmiksen kanssa tekemistä niin miten onkaan ailahtelevamman. Paljon voimia ja vertaistukea!
Glittermekkoon vaihtamisessa on hyvätkin puolensa! Meillä vaihdetaan nykyään päiväkotivaatteet päivän jälkeen kotivaatteisiin. Käytäntö alkoi erään päiväkodissa olleen ”ruttovaaran” (örk) jälkeen ja jäi päälle. Eipähän tuotu – ainakaan sillä kertaa – ei-toivottuja tuliaisia päiväkodista pikkusiskolle.
On! Montakin hyvää puolta. Vähän niin kuin olisi pikkujoulujuhlat joka ilta. ;) En olekaan ajatellut vaatteidenvaihto tuolta kantilta, mutta hyvä huomio. Tyttärelläni ainakin on päiväkotivaatteet usein myös siinä kunnossa, että ne on oikeastikin perusteltua vaihtaa, niin miksi ei sitten niihin mekkoihin, joille muuten tulisi ihan liian vähän käyttökertoja. :)
Mulle on jäänyt omasta lapsuudestani (noh, myös nuoruudesta) mieleen se, että olisin halunnut, että multakin joskus pyydettäisiin kotona anteeksi. Sen takia koin erityisen lämpimän läikähdyksen, kun kirjoitit anteeksi pyytämisen tärkeydestä. Kärsin lapsenakin helposti huonosta omatunnosta ja sen takia olisin kaivannut muiden anteeksipyyntöjä ikään kuin todisteeksi siitä, etten ainoastaan mä ollut aina se huonotapainen.
Koin siis velvollisuudekseni pyytää anteeksi kiukustumisiani ja vastaavia, mutta samalla mulle jäi tunne, että munkin olisi joskus pitänyt saada olla anteeksipyynnön kohteena. Ei kai mun muut perheenjäsenet voineet olla niin täydellisiä, etteivät ikinä mokanneet mitään…? Tämmönen tunne, huonommuuden kokemus siis, kalvoi mua paljon lapsuudessa.
Kiitos paljon, kun jaoit oman kokemuksesi. <3 Olen hurjan pahoillani kokemuksistasi, siitä millainen haava perheen käytöksestä (oikeutetusti) jäi. Totta kai tuollainen jättää ihmiseen jäljen ja niin kuin hyvin huomautit, vaikuttaa ihan varmasti itsetuntoon. Koska tietenkään perheessäsi muut eivät voineet olla täydellisiä, koska ei kukaan ole. Kaikkien pitäisi saada mokata ja kaikkien pitäisi saada kuulla toisilta anteeksipyyntö. Tuntuu, että kommenttisi myötä tästä tuli minullekin entistä tärkeämpi teema. Kiitos siis vielä jakamisesta!
Minusta se on tosi positiivista, että tunnistat sinua painamaan jääneen käytöksen ja sen, miten malli on sinuun vaikuttanut. Itsereflektion ansiosta samaa ei tule siirrettyä automaattisesti eteenpäin, ja haavoja voi yrittää käsitellä. Toivon todella paljon, että huonommuuden tunteesi voisi vielä muiden asioiden myötä aikuisiällä helpottaa. <3
Nyt on pakko vielä lisätä, ettei tästä nyt anteeksipyytämättömyydestä varsinaisesti haavaa jäänyt, ehkä tuli hieman ylidraamaattisesti kirjoitettua :) Mutta muistan sen fiiliksen todellakin! Luin tosin lapsena paljon myös Tiina-kirjoja, ehkä sekin vaikutti omantuntoni liian tarkaksi kehittymiseen. Kirjoissahan omatunto aina voimakkaasti soimasi Tiiana ties mistä.
Mutta oikeassa olet siinä, että on hyvä pystyä tunnistamaan lapsuuden kokemusten vaikutuksia. Itsensäkin kanssa on helpompi elää, kun tietää, mistä omat oudot puolet juontavat juurensa. Kokonaan erilaisia käyttäytymismalleja tuskin saa itsestään ravistettua pois, mutta jos saisi, niin silloinhan me oltaisiin kaikki saman täydellisen ihmisen klooneja :)
Aivan! No niinpä, ei se välttämättä haavaakaan tarkoita, mutta kuitenkin jotain sellaista, mikä on kuitenkin vaikuttanut omaan elämään ja omaan itsetuntoon. :) Tosi mielenkiintoinen on myös havaintosi Tiina-kirjoista. Itse en lukenut Tiina-kirjoja, mutta kylläkin monia muita lasten- ja nuoren kirjasarjoja, joihin oikein uppouduin ja samaistuin. Siinä mielessä en yhtään ihmettele, että silläkin on ollut vaikutus.
Mutta todella, on kokemus lievempi tai syvempi, niin koen tunnistamisen ja tiedostamisen tosi tärkeäksi. Sehän ei tosiaan tarkoita, että olisi sen jälkeen jotenkin täydellinen ja valmis, ei kukaan ole. Eikä itse voi koskaan on sellainen muille. Mutta jotenkin luontevampaa elämä minusta on, kun tosiaan tunnistaa, mistä mikäkin omalla kohdalla johtuu sen sijaan, että kaikki lakaisisi maton alle. Juuri niin kuin mainiosti sanoit: silloin itsensä kanssa on helpompi elää. :) Ihanaa kohta lähestyvää viikonloppua!
Omalla kokemuksellani jo aikuisuutta lähestyvien lasten kasvattamisesta voin kertoa, että näillä periaatteella pääsee pitkälle teinienkin kanssa. Ok, ykköskohdan tärkeys korostuu ja kuutoskohta käy entistä hankalammaksi, mutta silti. Pitää muistaa olla inhimillinen, myös itselleen.
Meinasin tulla kirjoittamaan ihan samanlaisen kommentin! :D Pitkälle pääsee näitä neuvoja noudattamalla myös teinien kanssa. Syvää tuskaa tuntien ajattelen joskus niitä uhmakohtauksia, kun kaikki huusivat toistensa päälle ja minä poljin jalkaa… Mutta jossain välissä näistäkin kasvoi kohteliaita ja rauhallisia teinejä. Lasten reviirin kunnioittaminen ja ”rauhaan jättäminen” on sitä tärkeämpää, mitä isommaksi lapsi kasvaa. (Tämä liittyy tuohon ensimmäiseen. Ei kannata mennä jankuttamaan jostain nuoren huoneeseen, jos hän laittaa oven kiinni. Säästyy siltäkin riidalta.) Toinen oivallus on, että vaikka kotitöihin osallistuminen on pakollista, niin kannattaa silti esittää kehotukset pyyntöjen muodossa ja kiittää tehdystä työstä.
Moi Anna ja Tiina! Kiitos niin hyvästä näkökulmasta! Vaikka minulla ei vielä ole kokemusta teinin kasvattamisesta, näin olen ymmärtänyt, että tosiaankin uhmiksen ja murrosikäisen kanssa elämisessä on hyvin paljon samaa. Nämä käytännöt on siis syytä yrittää pitää mielessä ihan läpi koko kasvamisen. :)
Todella hyviä myös nuo konkreettiset esimerkit. Oma tila on silloin todella tärkeää. Ja sepä se, että sillä MITEN asiat sanoo, on oikeastaan aina enemmän merkitystä kuin sillä, mitä sanoo. Kunnioituksella, kiittämisellä ja yhteistyöhenkisellä käytöksellä pääsee pitkälle. Ja sitten jos tulee rimanalituspäiviä, että vajoaa itse sinne uhmisen tai teinin kiukuttelutasolle, niin c’est la vie. Annan tärkeä huomio täytyy muistaa yhtä lailla pitää mielessä: jos on hyvä suhtautua inhimillisesti uhmikseen ja teiniinkin, niin on myös itseensä. Kiitos vertaistuesta!
Aika monesti samoja periaatteita käytetään myös kouluikäisen kanssa.
Ja vaatteet todellakin vaihdetaan koulu- ja iltapäiväkerhon jälkeen, en halua niitä lähelle sohviani tai sänkyä :) Ne päällä voi hyvin mennä seuraavana päivänä taas kouluun.
Tosin, pienet lapset – pienet murheet. Isommat lapset -isommat murheet. Hyvä niin, koska vuosi vuodelta asiat mutkistuvat, joten on hienoa, että tässä harjoitellaan asioita asteittain. En millään olisi vielä valmis teini-ikäisen ”syvään veteen”, sinne on onneksi vielä muutama vuosi aikaa.
Heippa! Kiva kuulla kokemuksia, että nämä kannattaa yrittää pitää mielessä jatkossakin. :)
Niinpä! Onneksi tosiaan asioita saa harjoitella pikkuhiljaa. Sitten kun perusjutut tuntuvat luontevilta, on valmiimpi vastaanottamaan vaikeampia haasteita. Tuohon pienet lapset, pienet murheet -näkökulmaan on varmasti hyvä on henkisesti valmistautua, joskaan liikaa ei varmasti kannata tulevaa murehtia. :) Mukavaa joulunodotusta sinulle ja kouluikäisille!