Tilinpäätös vuodesta 2019

No niin, nyt on aika tehdä tilinpäätös vuodesta 2019. Ainakin itselleni tuntuu tärkeältä summata edellisen vuoden kokemuksia ja oppeja ennen seuraavan vuoden toiveiden ja tavoitteiden käsittelemistä. Asetin vuodelle 2019 kolme teemaa, ja kerron myös, mitä niille kävi.

Mikä jäi päällimmäisenä mieleen vuodesta 2019?

Selkeästi kaksi asiaa: onni kasvaneesta perheestä ja toisaalta monesta päällekkäisestä asiasta koostuva elämän intensiivisyys. Luonnollisesti vuoden tärkein tapahtuma oli pikkusiskon syntyminen perheeseen huhtikuussa. Vauvavuosi on jo yksin paljon, ja etenkin se on paljon toisen pienen lapsen kanssa. Kun pikkulapsiarkeen vielä yhdistyi oma yrittäjyys ja miehen opiskelu päivätyön ohella (ja koiraakin jonkun piti muistaa lenkittää ja taloyhtiön asiat hoitaa), niin voin todeta, että perheemme koko kapasiteetti oli vuonna 2019 ääriään myöden käytössä.

Intensiivisyydestä huolimatta päällimmäisenä mieleen jäänyt tunnetila, yksittäisiä hetkiä lukuunottamatta, on kuitenkin hyvin myönteinen johtuen siitä, että kaikki osa-alueet ja haasteet olivat meidän itsemme haluamia ja valitsemia. Vapaaehtoista kuormitusta jaksaa aivan erilailla kuin pakon sanelemaa, ja siksi koen, että vuonna 2019 meillä oli oikeastaan elämässä aika positiivinen can do -draivi. Monessa asiassa ylitimme itsemme, mikä ei ole elämässä itseisarvo sinänsä, mutta mistä voi kuitenkin saada onnistumisenkokemuksia.

Mitä opin vuodesta 2019?

Opin ajattelemaan entistä vahvemmin meitä mieheni kanssa sellaisena tiiminä, että selviydymme ihan mistä tahansa. Kumpikaan meistä ei kuitenkaan halua elämän olevan selviytymistä. Oikeastaan opin sen, minkä jo tiesinkin: me tarvitsemme haasteita, mutta näin intensiivistä elämän toivomme olevan vain hetkittäin, poikkeustapauksissa ja poikkeusvuosina. Opin myös kääntämään paljon parjatun sitku-suhtautumisen myönteiseksi. Vaikka yleisesti ottaen elämää ei kannata elää sitten kun, joinain vuosina juuri se tapa ajatella voi olla käänteentekevää jaksamiselle. Me jaksoimme luottaa siihen, että sitten kun mieheni valmistuu ja sitten kun pikkusiskokin kasvaa, kaikki helpottuu ja löydämme jälleen meidän perheelle tutun ja toimivan tasapainon.

Mistä asioista olen eniten kiitollinen vuonna 2019?

Huhtikuussa terveenä syntyneestä tyttärestä – sille ei luonnollisesti voi mikään vetää vertoja. Muistan, kun keskenmenon jälkeen sain lohduttavan viestin, että se vauva, joka sitten toivottavasti joskus uuden raskauden myötä lopulta syntyy, tulee tuntumaan juuri siltä oikealta. Ja tismalleen niin kävikin: hänestä, ja juuri hänestä, tuli meidän toinen the one. Olen tietysti ennen kaikkea kiitollinen ihan vain vauvan syntymästä ja olemassaolosta, mutta myös siitä, miten hyvin meillä on mennyt, ja miten paljon esikoista helpompi vauva nuorempi on ollut.

Olen myös äärimmäisen kiitollinen siitä, että juuri viime vuonna, kun kaikista eniten tarvitsin jaksamista, sairastin ennätyksellisen vähän. Minulla on ollut vuosia, jolloin koko syksyä on määrittänyt pitkät flunssat ja toistuvat kierteet, joten osaan valtavasti arvostaa sitä, kun en joutunut olemaan viikkoja ”poissa pelistä”.

Millaisia onnistumisia koin vuonna 2019?

Koin suurta onnistumista paitsi ihanan vauvan syntymästä myös koko perhedynamiikan paikoilleen loksahtamisesta. Äitinä olen toki saanut vuoden aikana asiaan kuuluvan osani kolmevuotiaan uhmasta, mutta pikkusiskoon isosisko on suhtautunut alusta asti niin uskomattoman hyvin, että en olisi voinut toivoa parempaa alkua sisarussuhteen syntymiselle. Itse ainoana lapsena seuraan sisarussuhteen kehittymistä vielä tavallistakin hurmioituneemmin: miten voikaan olla jotain niin ainutlaatuista.

Henkilökohtaisia onnistumisia koin siinä, että uskalsin ottaa vastaan uudenlaisia haasteita ja haastaa vanhat tapani tehdä. Se kannatti. Niin ikään ostokäyttäytymisessä koen onnistuneeni loppuvuodesta. Kevät, kesä ja alkusyksykin oli sellaista raskauden jälkeistä kunhan on jotkut trikoot, joihin mahtuu -aikaa, mutta loppuvuodesta listasin huolellisesti tarpeeni ostoslistalle ja toteutin ne – ja vain ne. Hankin esimerkiksi kaksi pitkäaikaista, hyvälaatuista aikuistakkia sekä luottopikkumustan.

Mistä jouduin tinkimään tai luopumaan vuonna 2019?

Valitettavasti jouduin tinkimään ystävien kanssa vietetystä ajasta, sitä vuoteen 2019 mahtui tavallista vähemmän. Siitä, miten vähän pystyin olemaan läsnä ystävälleni, koin ehkä suurimmat riittämättömyyden tunteet. Onneksi ymmärrämme elämäntilanteita puolin ja toisin. Moni on ihan samassa veneessä, ja tässä iässä ystävyyssuhteet jatkuvat tauon – joka saattaa olla pitkä, mutta tuntua silmänräpäykseltä – jälkeen ihan entisenlaisina. Ulkomaanmatkailusta tingimme vuonna 2019 tammikuun Madeiran-matkan jälkeen. Tilalle saimme lähimatkailua ja lopulta aika ikimuistoisen kotimaankesän.

Totuuden nimissä tingimme myös parisuhdeajasta. Sitä en suosittele kenellekään pidemmän päälle, mutta sekin on minusta tärkeää hyväksyä, että elämä ei aina ole optimaalista joka osa-alueella. Näin jälkikäteen voi todeta, että vähäisestä yhteisestä ajasta huolimatta uskon meidän hitsautuneen viime vuonna ihan uudella tavalla yhteen kahden lapsen vanhempana, ja onnistuneen kuitenkin säilyttämään tärkeimmän, keskusteluyhteyden kaikesta.

Mitä pettymyksiä koin vuonna 2019?

Aloitimme vuonna 2019 uuden kodin etsimisen, sillä nykyiset 70 neliötä alkavat käydä pieneksi. Eivät lastenhuoneen suhteen, se riittää mainiosti kahdelle, mutta yleisten tilojen. Voisin siis sanoa, että olen pettynyt siihen, että emme vielä löytäneet asuntoa, mutta oikeasti taidan olla enemmän huojentunut. En nimittäin tiedä, miten ja missä välissä olisimme koordinoineet enää remontteja ja muuttoja. Ehkä pettymys ei niinkään ollut se, ettei kotia vielä löytynyt, vaan se, kuinka vähän sopivia meidän alueeltamme tuli tarjolle. Se aiheutti pientä löydämmekö koskaan sopivaa -harmitusta.

Mitkä asiat palkitsivat vuonna 2019?

Sadat mikrohetket palkitsivat. Kirjoitin kesällä, että elämästä kahden lapsen kanssa on tullut sarja mikrohetkiä. Ei ole enää olemassa onnistunutta tai epäonnistunutta terassilounasta, tai sen puoleen lomaakaan. On vain sarja pieniä peräkkäisiä, hyviä, hermostuttavia ja huvittavia hetkiä. Kaoottisen läheltä piti, ettei lasi lentänyt -tilanteen jälkeen haarukallinen taivaallista, jonkun toisen tekemää ruokaa. Vauvan kaaressa kesämekolle lentäneen puklun jälkeen miehen hellä puristus kädestä. Late Lammas -jakson mahdollistama kahvikupillisen kestävä rauha, vihdoin hetken vaunuissa viihtyvältä vauvalta tuoreen sämpylän voiteluun vapautuneet kädet. Leikkinurkkauksen palapelin kestävä syvällinen keskustelu, uuden perunan pureskelun mittainen onnellisuuden aalto. Kyky löytää tämänkaltainen hyväksyvä suhtautuminen elämään oli palkitsevaa, ja oikeastaan koko onnellisuuden avain.

Samoin palkitsevaa, näin jälkikäteen analysoituna, oli vanhimman lapsen kasvatus. Vuoteen 2019 mahtui tuhat uhmayhteenottoa, eteisessä tapahtunutta itkupotkuraivaria ja syömättä jäänyttä lautasellista. Hetkissä itsessään palkitsevuus oli hyvin kaukana, mutta loppuvuodesta pitkäjänteisyyden hedelmiä sai vihdoin alkaa poimia. Vuoden 2019 aikana esikoisesta kasvoikin ihan mieletön pieni iso tyttö, josta olen niin monella eri tavalla valtavan ylpeä.

Mitkä asiat haluan jättää vuoteen 2019?

Sellaisen loputtoman aikaoptimoimisen ja elämän to do -listaamisen, että joka välissä pitää jonkun perheenjäsenen hoitaa jotain. Tee sinä tuona iltana sinun koulutehtäväsi, niin minä hoidan tuona viikonloppuna oman projektini -läpsystävaihdot miehen kanssa. Loppuvuodesta teimmekin tärkeän päätöksen järkevöittää ajankäyttöä ja edistää molempien jaksamista.

Miten meni vuosi 2019 meni ruoka-teeman osalta?

Penkin alle ja vielä vähän penkkiäkin alemmas! Ellei Kokkikartanon mikrottamista lasketa onnistumiseksi. Minulla oli kaunis ajatus kokata vuonna 2019 paljon uusia reseptejä, oikein fiilistellen kylläs tiedätte viinilasi kädessä ja pellavaessu kaulassa. Ei siksi, että pitäisi, vaan siksi, että minulle hyvä ruoka on keskeisimpiä hyvän elämän elementtejä.

Sen verran realisti olen, että väärän ajoituksen tajusin jo varmasti maaliskuussa – kaikista vuosista juuri 2019 ei todellakaan ollut sopiva ruoan teemavuodeksi. Söimme kyllä ihan riittävän hyvin, mutta kuten edellisistä kohdista tuli jo varmasti selväksi, meillä oli vertauskuvallisesti lautasella liikaa jo kaikesta muusta. Eikä ajanpuute ollut ainoa haaste: vuosi 2019 oli myös esikoisen nirsoiluvuosi. Mitkä lähtökohdat kulinarismille!

Kolmanneksi oma suhtautumiseni oli väärä. Yritin tavoitella jotain ihmeellistä, vaikka kaikista tärkeintä olisi ollut palata keittiössä perusasioiden äärelle. Asennemuutoksen minulle opetti – ironisesti vuoden viimeisinä päivinä – Saku Tuomisen kirja Kaikki mitä olen oppinut hyvästä ruoasta. Jos vain olisin lukenut kirjan vuoden alussa (mitä on sinänsä aivan turha surkutella, koska kirja ilmestyi vasta syksyllä), olisi ruokavuosi varmasti onnistunut edes jossain määrin. Mutta onneksi aina on mahdollisuus aloittaa alusta! Ja kuten jo kerroin, jotain aivan maagista on nyt pienen ajaan sisään tapahtunut neljää vuotta lähestyvän kanssa. Hän suostuu yhtäkkiä maistamaan ihan kaikkea, joten siinäkin mielessä nyt on aivan eri lähtökohdat aloittaa alusta ruokateeman kanssa.

Miten meni vuosi 2019 meni lukeminen-teeman osalta?

Hyvin, todella hyvin! En tarkoituksella halunnut asettaa määrällistä tavoitetta, mutta päätin vain ohjata ajankäyttöäni vuonna 2019 enemmän lukemiseen, ja se onnistui. En koskaan ollut lukemista lopettanutkaan, mutta nyt raivasin sille enemmän aikaa ja ajatusta. Pyristelin irti ajatuksesta, että on oikeanlaista ja vääränlaista lukemista. Hyväksyin sen, että en tällä hetkellä innostu fiktiosta, vaan haluan vain ahmia tietokirjoja. Ja niitä ahmin – lukien ja kuunnellen. Vuonna 2019 löysin äänikirjat, mistä etenkin tässä elämäntilanteessa, kun kädet eivät läheskään aina ole vapaana, tuli minulle tärkeä henkireikä niin vauvaa hoitaessa, kotitöitä tehdessä kuin koiraa lenkittäessä. Jatkoin myös itselleni mielekkäiden lehtien lukemista, kuten päivittäin Hesarin. Listaan myöhemmin minulle mieleenpainuvimmat kirjat.

Miten meni vuosi 2019 meni empatia-teeman osalta?

Hyvin myöskin, joskin tämä oli aika abstrakti teema. Kai halusin vain pysähtyä sellaisen aiheen äärelle, joka on minulle henkilökohtaisesti tärkeä, ja jonka uskon olevan tulevaisuuden voima – onhan empatia muun muassa luovuuden ohella ainoita meidät ihmiset koneista erottavia asioita. Empatia liittyi vahvasti myös esikoisen kasvattamiseen, sillä vuonna 2019 hän alkoi olla siinä iässä, että pystyimme alkaa keskustella asioista, kuten ihmisten erilaisuuksista ja auttamisesta. Uskon, että onnistuin myös entisestään hiomaan omia kulmiani ja laajentamaan ymmärrystäni muita, ja toisaalta myös itseäni, kohtaan. Empatiasta etenkin mieleen vuonna 2019 jäi Bostonissa ja Kaliforniassa opiskelleen, korealaissyntyisen uskontotieteilijän ja munkin, Haemin Sunimin, kirja Asioita jotka huomaa vasta kun hidastaa, josta tuli minulle tärkeä.

Tässä oli vuoden 2019 paketointi. Vuoden 2020 toiveista ja tavoitteista kirjoitan pian erikseen.

Kuvat: Lilli Salminen