Elämäni muuttuneet identiteetit

Homevialaura, identiteetti, elämäni muuttuneet identiteetit

Ilman, että kokisin läpikäyväni tällä hetkellä ikä- tai muutakaan kriisiä, aloin pohtia identitettiä ja etenkin sen muuttumista elämän varrella. Ja ihan hyvä, että aloin: aihe on mielestäni tärkeä ja kiinnostava.

Millaiseksi itsemme koemme? Tulevatko odotukset itseltämme vai rakentuvatko ne muiden odotusten varaan? Mitkä arvot ja kiinnostuksen kohteet ovat pysyneet samoina ja mitkä taas ovat muuttuneet? Missä ajattelemme olevamme hyviä, missä huonoja? Perustuvatko ajatukset meihin itseemme vai siihen, mitä meille on esimerkiksi lapsesta asti uskoteltu?

Kiinnostavaa identiteetissä on minusta se, miten ylipäätään muutumme ihmisinä elämän varrella, koska muutummehan me. Me kasvamme, kehitymme ja oivallamme asioita koko ajan.

Toisaalta minua kiinnostaa, miten jokin meistä riippumaton äkkinäinen olosuhteen muutos voi identiteettiämme muuttaa, esimerkiksi loukkaantuminen, työttömyys tai yhtä lailla jokin positiivinen käänne. Äkkiseltään negatiivisista tuntuvista käänteistä voi myös poikia rohkeamman uudistumisen myötä jotain ihan uudenlaista hyvää, mitä ei olisi osannut ennustaakaan.

Homevialaura, identiteetti, elämäni muuttuneet identiteetit

Kirjotin ajatuksenjuoksua siitä, miten koen oman identiteettini muuttuneen vuosien varrella.

… kiitettävien arvosanojen opiskelijasta siihen, joka ei jatko-opiskelekaan. Olin aina koulussa ala-asteelta ammattikorkeakouluun tunnollinen kiitettävien arvosanojen oppilas. Hyvä koulussa -identiteetti olisi pitänyt olla varma pohja jatkaa opiskelemaan ylempää ammattikorkeakoulututkintoa niin kuin ystäväni ja mieheni ovat jatkaneet. Viime vuosina olen kuitenkin joutunut myöntämään itselleni, että koulu ei ole enää osa minua, ei ainakaan tällä hetkellä eikä ainakaan uuden kokonaisen tutkinnon vertaa. Uteliaan, ahkeran ja kehittymisestä kiinnostuneen ihmisen identiteetin olen saanut pidettyä (seuraavaksi mainitun) yrittäjyyden myötä. Muuten minä olen nyt se, joka katsoo vierestä puolisolleni, jolle taas on vasta nyt kehittynyt hyvä koulussa -identiteetti, kertyviä opintopisteitä ja kiitettäviä arvosanoja. Kuitenkin sellainen aavistus minulla on, että opiskelen joskus vielä jotain muuta.

… palkkatyöläisestä yrittäjäksi. Identitetti turvallisesta palkkatyöläisestä itsenäiseksi yrittäjäksi muuttui minusta riippumattomista olosuhteista. Ensimmäisen äitiyslomani aikana työnantajani meni konkurssiin ja olin uuden edessä: mitäs nyt? Vaihtoehtoni olivat hakea toista palkkatyötä tai kokeilla yrittäjyyttä. Valitsin jälkimmäisen, koska uskoin, että ajoitus oli merkki minulle kokeilla pärjäämistä omillani, ja olihan jo toiminimen perustanut ja Asennemediaan liittynyt. Siihen nähden, etten koskaan suunnitellut yrittäjyyttä ja olen ihmisenä turvallisuushakuinen, identiteettini on nykyään jopa hämmentävän vahvasti yrittäjä, ei #bosslady-trendikkyyden, vaan ennen kaikkea vapauden ja minulle erinomaisesti sopivan itsenäisyyden takia. On täysin mahdollista, että palaan joskus palkkatyöhön (mieheni ei usko sitä sekuntiakaan), mutta ainakin tällä hetkellä minun on hirveän vaikea kuvitella muuta identitettiä kuin itsenäisen yrittäjän, joka tekee työtä milloin haluaa, missä haluaa ja miten haluaa.

Homevialaura, identiteetti, elämäni muuttuneet identiteetit

… loman odottajasta ei koskaan eläkkeelle haluavaksi. Tämä on itse asiassa kohdallani hyvin tuore oivallus, ja edelliseen kohtaan vahvasti liittyvä. Kun aloimme puhua kesälomasta, huomasin, että minut valtasi miltei ahdistunut ja levoton tunne – siis kesälomasta, kuinka se edes on mahdollista. Palkkatyöläisenä olin tottunut elämään lomille, hyvä, ettei kolmekymppisenä pitäisi jo odottaa eläkeaikaakin. Nyt yrittäjänä kuukauden toimettomuus ja rytmittömyys kuulostaa minusta painajaiselta. Haluan totta kai rentoutua ja viettää leppoisaa vapaa-aikaa, mutta myös tehdä itselleni merkityksellisiä asioita, kesälläkin, ja itse asiassa koko lopun ikää. Oivalsin senkin, että en halua koskaan jäädä eläkkeelle (tai koskaan ja koskaan, mutta en odota sitä, että en tekisi enää mitään). En ole kiinnostunut firettämisestä (sen ensimmäisestä osasta, taloudellisesta itsenäisyydestä kyllä, mutta aikaisin eläkkeelle jäämisestä en). Identiteettini on muuttunut loman odottajasta uusien projektien odottajaksi ja mikrolomien suosijaksi.

… liikunnallisesta pallopelaajasta muiden etäältä fitness-kuvia somessa ihmetteleväksi. Pelasin koko nuoruuteni koripalloa ja rakastin koululiikuntaa. Olin se, joka huudettiin joukkueisiin, se joka valitsi vapaaehtoiset liikankurssit ja se, joka oli aina valmiina pelaamaan, pompottamaan tai potkimaan jotain jokaisessa koulun joukkuessa. Missään nimessä minkään lajin ammattilaista minusta ei olisi koskaan tullut, mutta identiteettini nuoruudessa oli vahvasti urheilullinen. Sitten loukkasin polveni ja pallopelit – ja minun identiteettini urheilullisena – loppuivat kuin seinään. En koskaan, niillä ryhmäliikuntatunneilla kun joskus yritin käydä, enää tavoittanut sitä urheilullisuuden identiteettiä, joka minulla palloilulajeissa oli, vaan olin aina jotenkin vieraalla maalla. Yhä tänä päivänä fitness-kuviin somessa törmätessäni mietin, miten erilaiselta, kaukaiselta ja vieraalta se urheilullisuuden kuvasto omaan aikaisempaani verrattuna tuntuu.

Homevialaura, identiteetti, elämäni muuttuneet identiteetit

… kerrostaloasujasta pientaloalueella viihtyjäksi. Identiteettini oli yli 30 vuoden ajan kaupunkilainen, ratikkakiskojen kirskunaan iltaisin nukahtava kerrostaloasuja, ja kaupunkilainen olen yhä edelleenkin, mutta vahvasti pientaloalueelle juurtunut. Maalle en osaa kuvitella muuttavani, mutta rauhallisuuden kaipuu minussa on voimistunut – mikä nyt ei iän myötä ollenkaan tavatonta olekaan. Matkahaaveenikin suuntautuvat tällä hetkellä enemmän pieniin kyliin ja saariin kuin esimerkiksi suurkaupunkeihin. Edes ilman lapsia en jaksaisi kukkua ulkona myöhään (missä olin nuorempana kunnostautunut), vaan identiteettini on nykyään enemmänkin ylpeästi tylsä. Hyvä elämä nykyään on minulle lasi hyvää viiniä ja aikaisin nukkumaan menemistä.

… tyttärestä äidiksi. Kertaheitolla peruuntumattomasti muuttunut elämä aiheuttaa varmasti jokaiselle vanhemmalle jonkinlaisen identiteetin äärelle pysähtymisen: kuka minä olenkaan. Omalla kohdallani koen, että äitiys teki minusta sen, joka oikeasti olinkin, jollain selittämättömällä tavalla toi minut kotiin. Äitiyden myötä löysin ihan uudella tavalla elämässä tasapainon ja sisäisen rauhan, se karsi elämästä kaiken epäoleellisen ja kirkasti oleellisen. Koska äitiys on tärkein elämäntehtäväni, ajattelen olevani nykyään ensisijaisesti äiti, en kuitenkaan edelleenkään vain äiti. Kenties siksi esimerkiksi yrittäjyys on nykyään niin tärkeä osa minua, koska tarvitsen vahvasti työtä ja muita projekteja vanhemmuuden vastapainoksi, unohtamatta sitä, kuinka tärkeää on olla edelleenkin myös vaimo, tytär ja ystävä.

Miten sinun identiteettisi on muuttunut?

Kuvat: Lilli Salminen

Comments

  1. Ikäkriisi ja työelämä ohitettu, elämässäni parasta on saada olla äiti jo aikuiselle lapselleni, niin parasta ja antoisaa.

    Kirjoitat niin hyvää suomea ja kauniisti kaikesta, ilo on lukea.

    Mikä pusero on jakun alla? Lisäksi pukeudutkin tyylillä.

    Kiitos kaikesta yllä olevasta!

    • Kiva kuulla Eija sinun tilanteestasi, kiitos kun jaoit! Ihanasti sanottu, että on parasta saada olla äiti myös aikuiselle lapselle. Eihän se tosiaan siihen 18 vuoteen pääty, ja myös lapsenlapset voivat aloittaa elämässä ihan uuden erilailla antoisan ja merkityksellisen kauden. :)

      Todella kauniisti sanottu, kiitos paljon palautteesta! Ihana, kun saan kirjoittaa teille. <3 Pusero on COS ja minustakin kaunis vaalean harmaassa sävyssään. :)

  2. Toinen entinen koripalloilija täällä hei! Tunnistan tuon urheilija-identiteetin muutoksen. Itselläni koris- ja muu lajiura katkesi aikuisiällä selän loukkaantumiseen. On edelleen aika kova pala, etten enää voi pelata korista tai muita rakkaita lajeja. Pilates, joka on selän kunnossapidolle tärkeää, tuntui ensimmäiset vuodet tervan juomiselta. Nyt siitäkin on oppinut nauttimaan ja löytämään muita lajeja, jotka eivät kuormita niin paljon. Lenkkeilijöitä kadehdin: olisipa niin vaivatonta kuntoilua vain lähteä lenkille, mutta minun osaltani juoksulenkit on juostu. 😢

      • Mahtavaa, high five! Siis ei tietenkään loukkaantumiselle, vaan korismenneisyydelle, ja etenkin ysäriräpille, kyllä, ne kulkevat käsi kädessä. :D <3

        Ei vitsi, sitten ymmärrät ihan täysin, millainen kolaus lajista ja ylipäätään pallopeleistä luopuminen oli. Olen tosi pahoillani sinunkin puolesta. :( Olisi ihana edelleenkin höntsätä jotain kerran viikossa. Niin harmillista kuulla myös tuosta lenkkeilystä. Olen monesti ollut kiitollinen, että no sentään voin juosta, joka (räpit korvilla, tietenkin) on jollain tapaa lähempänä pelaamista kuin esimerkiksi tanssin koreografiat. Ihana, että olet oppinut nauttimaan pilateksesta ja löytänyt muitakin lajeja. Itse asiassa joogasta tykkään itsekin, pilates on vieraampi, mutta varmasti myös siitä pitäisin. Laitepilatesta kokeilin vähän aikaa sitten ensimmäistä kertaa, ja se oli aika mainiota, raskasta, mutta jotenkin virtaviivaisen miellyttävää. Kyllähän ihminen kaikkeen sopeutuu, vaikka silti saadaankin haikailla rakkaiden pallopelien perään. :)

  3. Kirjoittamaasi suomen kieltä on ihana lukea. Sujuvaa, rikasta ja tässä tekstissä loistavaa pohdintaa.

    Mulla isoin muutos on taas ollut opiskelussa. Kohtalaisesti pärjäävästä (lue laiskasti koulua käynyt) peruskoululaisesta aikuisena opiskelua rakastavaksi hyvin menestyväksi opiskelijaksi.

    Kiitos tästä kirjoituksesta. Laittoi pohtimaan omaa elämää ja identiteettiä.

    Ja kuten ennenkin on ollut puhetta koripallo on aina osa omaa identiteettiä ja olen niin onnellinen, kun aikoinaan päälle kolmekymppisenä uskalsin palata takaisin parketille.

    • Lämmin kiitos! Palautteesi merkitsee todella paljon. <3

      Ihana, kun jaoit tuon oman muutoksesi kohtalaisesti pärjäävästä ja laiskasti koulua käyneestä pärjääväksi ja menestyväksi opiskelijaksi. Jäimme kirjoituksen jälkeen vielä puhumaan tästä mieheni kanssa. Hänelle, ajoittaisesta rankkuudesta kaikkine valvomisineen, aikuisena opiskelu on ollut eheyttävämpi kokemus kuin kumpikaan meistä ennen tätä pohdintaa ymmärsi. Hän eli pitkään siinä identiteetissä, että ei ole hyvä koulussa, vaikka se, että hän ei ollut hyvä koulussa, ei varsinaisesti koskaan johtunut hänestä, vaan enemmänkin ympäristöstä. Tällainen "toinen mahdollisuus" voi olla hurjan voimaannuttava. Nykyään en voi kuin ihailla hänen innokasta asennettaan ja tehokkaita oppimismetodejaan. Ihana kuulla, että olet kokenut saman. Olen iloinen teidän molempien puolesta. :)

      Niin hieno juttu, että palasit! Nautit minunkin puolestani. Se on myös hyvä suhtautuminen, ettei asioiden tarvitse olla joko–tai. Ei sitä tarvitse olla ammattilainen tai tosissaan pelaava nauttiakseen jostain lajista vielä ihan vain huvin vuoksi aikuisenakin. :)

      • Jep, samaistun miehesi kokemukseen. Itse olin aina tunnollisesti koulussa paikalla. Koskaan en ole lintsannut, mutta jotenkin opettajat saivat minut kokemaan, että olen ihan perusjees tyyppi, joka ei kiitettäviä saa. Aikuisena toki olen ymmärtänyt, että taustalla on lievä lukihäiriö, joka olisi vaatinut enemmän huomiota.

        Mutta onnea on suomalainen yhteiskunta, joka mahdollistaa opiskelut myös aikuisiällä ja opiskelijaminäidentiteetin uudelleen rakentamisen. Koen myös, että elämänkokemuksella maisteriopinnoista saa huomattavasti enemmän itselle, vaikka ajankäyttö on kohtalaisen rajallista. :)

  4. Mielenkiintoinen postaus, oli kiva lukea sinun pohdiskeluita muuttuneesta identiteetistä. Olen pohtinut paljon viime aikoina juuri tuota, että “tulevatko odotukset itseltämme vai rakentuvatko ne muiden odotusten varaan?”

    Oma keskinäisen identiteetti taitaa olla nykyään se maahanmuuttaja/ulkosuomalainen. Briteissä olen maahanmuuttaja joka tulee aina olemaan ulkopuolinen, mutta ulkopuolinen olo on Suomessakin, en ole kuitenkaan asunut siellä yli 10 vuoteen.

    • Kiitos Laura, ihana jos tykkäsit! Ja kiinnostavaa kuulla, että olet pohtinut samaa. Tulevatko odotukset itseltämme vai rakentuvatko ne muiden odotusten varaan, on oikeasti kyllä tosi tärkeä kysymys. Usein mietin äitiyteen liittyen sitä, kuinka kauheaa olisi, jos minulla olisi jokin suunnitelma tyttöjen varalle. Että kyllä sitten opiskelette täällä ja pyritte tuohon. Toki on varmasti myös paljon sellaisia odotuksia, joita ei ehkä tiedostakaan tulevan ulkopuolelta, mutta ainakin tuollaiset räikeimmät ovat aika puistattavia.

      Uskon, että juuri tuon kokemuksen varmasti suurin osa ulkomaille muuttaneista jakaa. Juuri juttelin storeissakin yhden ulkomailla asuvan kanssa siitä, miten erilaiseksi itsensä voi kokea muulla maalla. Siis myös hyvällä tavalla! Mutta se on varmasti totta, että tietty ulkopuolisuuden tunne seuraa aina mukana, kun asuu eri maassa kuin missä on syntynyt. Siinä varmasti yhdistyy juurettomuus vapauteen ihan omanlaisellaan tavalla.

      • Kommentoin tata todella myohassa kun luin postauksen yhta myohassa.

        Komppaan Elamanmakuja-Lauran mietteita ulkosuomalaisuudesta / maahanmuuttajuudesta taalla UK:ssa mutta olen myos miettinyt miten erilaista maahanmuuttaja-kokemus oli lapsuusvuosina kun perheeni asui Kanadassa. Tottakai olin silloin lapsi mutta mieleen on jaanyt se, miten kaikki ystavani seka vanhempieni ystavat olivat kahden maan kansalaisia. He olivat toki kanadalaisia mutta myos saksalaisia, irlantilaisia, hollantilaisia, italialaisia, ranskalaisia, jne. sen mukaan mista heidan isovanhempansa tai kaukaisemmat sukulaiset olivat aikojnaan tulleet. Ja he tiesivat sen saksalais/jonkin muunmaalaisen pikkukylan nimen mista mummo tai vaari oli aikoinaan lahtenyt vaikkeivat olleet ikina kayneet siella eivatka tienneet kyseisesta maasta muuta. Niinpa sulauduin joukkoon – perheeni oli vain tullut maahan melko uutena – eika kukaan kysynyt olenko kanadalainen vai jonkinmuunmaalainen – oli itsestaanselvyys etta olin kumpaakin. Jos joskus kerroin jollekulle olevani Suomesta, kanssani keskusteleva henkilo – oli sitten lapsi tai aikuinen – kertoi takuuvarmasti mista Euroopan maasta hanen taustansa oli.

        Taalla UK:ssa nimeni paljastaa taustani vaikka aksenttini sita ei tee. Ja vaikka UK:n ihmiset ovat geneettiselta taustaltaan eri puolelta Eurooppaa, he eivat koe itseaan edes briteiksi, vaan englantilaisiksi, walesilaisiksi, skoteiksi, irlantilaisiksi tai jopa Yorkshiren tai jonkin muun englantilaisen maakunnan kansalaiseksi.

  5. Ah – urheilijaidentiteetti (tai sen muuttuminen) kolahti nyt kunnolla! Omalla kohdallani kyseessä oli aikoinaan kilpailu-uran loppuminen muuton/juniorivuosien päättymisen myötä. Ja herran jestas kesti aikaa, ennen kuin lopetin sanomasta olevani salibandynpelaaja. Teen sitä kyllä välillä edelleen, vaikka lopettamisesta jo kuusi (!!) vuotta. Oma onneni on se, että voin edelleen pelata, lopettamisen taustalla ei ollut loukkaantuminen. Olenkin pahoillani, että sinun kohdalla se meni näin.

    Ymmärrän myös tuon muun urheillullisuuden ja palloilijaidentiteetin, täysin samoja (pomputtelija/palloilija/höntsääjä) piirteitä löytyy myös itsestäni. Tämä taitaakin olla meitä eniten yhdistävä asia, sillä näin parhaita opiskelija-aikoja viettävänä, elämäntilanteemme eivät muuten suurestikaan kohtaa :D Mutta silti pidän kirjoituksistasi todella paljon. Erityisesti aina välillä on ilo huomata, kuinka tuo palloilija/urheilija sinussa herää ja selkeästi olet suhteellisen perillä ns. urheiluscenestä :)

    • Moi Ellie! Tosi kiinnostavaa lukea ajatuksistasi. Kiitos, kun luit jutun ja jaoit kokemuksia. Etenkin, jos on harrastanut jotain lajia tavoitteellisella tavalla, niin identitetti voi tosiaan elää ihan hurjan syvässä. Ehkä se onkin niin, että tulet olemaan, ei vain kuusi vuotta, vaan jollain tapaa lopun ikää salibandyn pelaaja. Ehkä siitä ei pääse täysin irrottautumaan koskaan.

      Kiitos sympatioista! Olen tietysti ennen kaikkea kiitollinen siitä, että olen terve ja että pystyn esimerkiksi juoksemaan, mutta joka kerta, kun näen pallopelejä ja erityisesti omaa lajiani korista, kyllä sydämestäni pieni pala murtuu.

      Ihan mahtavaa, että luet blogiani, vaikka elämme ihan eri elämäntilannetta. :D Se on minulle iso rikkaus, sillä sitä juuri kommenttiboksissa toivon, että saisin uudenlaisia näkökulmia ihan kaikkeen ihan kaikenlaisilta seuraajiltani. :)

      Tosi iso kiitos siis kehuista blogiin liittyen! Ja hauska kuulla, että urheilupuoli tuo minusta jotain uutta. Vaikka nykyään en aktiivisesti seuraa mitään, niin kyllä minussa aina asuu paitsi se ex-koripalloilija myös penkkiurheilija. En tiedä, olenko koskaan täällä sanonut, mutta erityisesti jääkiekolla on elämässäni ollut todella (!) suuri rooli. Asuin pienenä Jokereiden peleissä, eikä mikään määrä terapiaa, ei mikään, tule koskaan parantamaan minua vuoden 2003 MM-kisoista, jolloin olin katsomassa paikan päällä, kun Suomi hävisi Ruotsille 5-6 johdettuaan jo 5-1. :D

      • Naurahdin kyllä todella tuolle viimeiselle lauseelle. :D Se taitaa meille penkkiurheilijoille olla trauma, josta on mahdotonta päästä yli!

        Iloa kevääseen :) (

  6. Asiasta kukkaruukkuun – voisitko esitellä miten olet järjestellyt kaikki kodin tärkeät paperit (vakuutus-, pankki-, yms.)? Oletko ihan kansioon laittanut välilehtineen vai oletko järjestänyt jonkinlaisiin laatikkoihin? :) kiinnostaisi myös sinun kesäkenkäkokoelmasi ja se miten säilytät kaikki asusteesi ja laukkusi. :)

    • Moi Emmi! Kiitos postaustoiveesta, se tuli kreivin aikaan. :) Perjantaina on nimittäin tulossa vastaus juuri tähän, eli miten säilytämme tärkeät paperit. Siinä vilahtaa myös, miten säilytän asusteita, ja siihen liittyen kannattaa myös kurkata vanhempi juttu: http://homevialaura.com/2019/03/toivepostaus-meidan-kodin-vaatesailytys/

      Jos joku vielä perjantain jälkeen jää askarruttamaan, laita ihmeessä viestiä. Ja kirjoitan itselleni ylös tuon juttutoiveen kesäkengistä. :) Kiitos vielä kivoista aiheista ja mukavaa viikkoa!

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *

Instagram

Copyright © 2020 · Theme by 17th Avenue