Vähän niin kuin päivät kuluvat hitaasti ja vuodet nopeasti, tuntuu, että en ajattele näinä karanteenipäivinä mitään missä se Pipsa Possun päälle laittava kaukosäädin on -ajatuksia kummempaa. Ja sitten kuitenkin jotenkin taustalla myllertää isommat kysymykset ja ajatukset kuin koskaan.
(Kuvat, ne liittyvät aiheeseen löyhällä aasinsillalla siten, että puhun lopussa työelämästä, ja kaipasin vähintään itse vaihtelua kotoilukuiville. Siksi oli kiva kaivaa nämä Lillin minusta alkuvuodesta Asennemedialla ottavat kuvat. Ikävöin skarppeihin vaatteisiin pukeutumista – siis paitsi karanteenissa noin niin kuin hoitovapaalla olevana muutenkin.)
Niihin kysymyksiin. Mietin, että…
Mitä tästä kaikesta seuraa? Muuttuuko maailma pysyvästi? Onko meillä mahdollisuus tai edes varaa palata entiseen elämään?
Kirkastuvatko arvomme? Alammeko tyytyä vähempään vai vaihtoehtoisesti elää karanteenin päätyttyä kuin viimeistä päivää?
Mitkä toimialat jatkavat, kuolevat ja syntyvät? Mitä uusia ammatteja tästä kehittyy? Muuttuuko työnteko pysyvästi, digitaalisemmaksi mutta myös erilailla jakautuneeksi ja yhä useammalla osa-aikaisemmaksi?
Onko sen seurauksena luontevampaa yhdistää työ ja perhe? Mitä perheenlisäyksestä muutenkaan ajatellaan: että ei nyt ainakaan, vai että nyt jos koskaan?
Miten kodin merkitys muuttuu? Mitä uusia asioita alamme arvostaa asumisessa? Alammeko kaivata väljempiä neliöitä vai onko epävakaassa taloustilanteessa mielenrauhaa antava pieni asuntolaina uusi luksus?
Onko se kaupunki, johon kaipaamme ihmisten pariin? Vai yhä enemmän maalle? Nouseeko omavaraisuus? Suosimmeko jatkossa enemmän lähellä tuotettua, paikallista ja kotimaista?
Miten kulutamme siinä ristiriidassa, jossa taloudellisista syistä kuluttaa pitäisi mutta ilmastollisista ei? Havahdummeko vihdoin siihen, miten sidoksissa hyvinvointimme on luontoon?
Miten suhtaudumme jatkossa toisiimme, inhimillisemmin ja empaattisemmin vai pelkona ja uhkana? Ymmärrämmekö paremmin vaikeissa olosuhteissa olevia, kun opimme itse saavamme paniikin jo vessapaperista?
Miten meitä jatkossa yhteiskunnissa sidotaan ja valvotaan? Eristäydymmekö valtioina vai onko ainoa tapa voittaa tämä kansainvälinen yhteistyö?
Muuttuuko tapamme viettää vapaa-aikaa? Olemmeko pysyvästi omaksumassa hitaamman tahdin elää?
Väheneekö turha liikkuminen pysyvästi? Onko matkustaminen enää koskaan yhtä itsestäänselvää ja huoletonta kuin ennen?
Tuleeko meistä pysyvästi ahdistuneita vai päinvastoin sopeutuvia ja uudistumiskykyisiä? Osaammeko jatkossa arvostaa enemmän tähän asti itsestäänselvinä pitämiämme asioita?
Vastauksia minulla ei tietenkään ole sen enempää kuin kenelläkään muullakaan – on vain kysymyksiä kysymysten perään. Sitä, miten henkilökohtaisesti tunnen, voin kuitenkin yrittää kirjoittaa.
Sen huomaan, että itse en ole kokenut tätä tilannetta samanlaisena yllätyksenä kuin osa ihmisistä. Sen seurauksena, että on avannut jokaisen aamun lukemalla lehdestä ilmastonmuutoksesta, olen alkanut pitää päivänselvänä, että jo omana elinaikanani, lasten puhumattakaan, tapahtuu jotain todella isoa ja mullistavaa.
Minusta onkin kiinnostavaa pohtia, oliko tämä todella musta joutsen, siis täysin yllättävä tapahtuma. Yuval Noah Hararin mukaan ei ollut. ”Superpandemiasta on varoitettu päättäjiä vuosikymmeniä. Mutta kuten ilmastonmuutoksen kohdalla, pandemiaankin on toden teolla havahduttu vasta nyt, kun seisomme siinä kaulaa myöten.”
Ajattelen, että tämä pandemia on jonkinlainen kenraaliharjoitus sille, mitä meillä vielä tulee ilmastonmuutoksen myötä olemaan edessä. Minusta tuntuu todella vieraalta ajatella, että kun karanteeni päättyy, palaisimme entiseen, elämään tavalla niin kuin mitään ei olisi tapahtunut.
Minusta maailma on pandemian jälkeen väistämättä erilainen, mutta miten?
Jos otan esimerkiksi matkustamisen, minusta on pelkästään tervettä havahtua siihen, että ehkä jokaiseen palaveriin ei olekaan pakko lentää, että ehkä viikonlopun Instagrammattavia hupireissuja me ihmiset voisimme tehdä vähän vähemmänkin. Toisaalta ajatus siitä, ettei seuraavalla sukupolvella olisi samanlaista mahdollisuutta tutustua maailmaan kuin meillä on ollut, on tietenkin surullinen.
Turismi on mielestäni ehkä ristiriitaisimpia kysymyksiä tässä kokonaisuudessa. Ajattelen, että me emme voi jatkaa matkustamista entisellä tavalla, mutta toisaalta pandemiaa tai ilmastonmuutosta ei ratkaista yksittäisten maiden toimilla, vaan nimenomaan kansainvälisellä ymmärryksellä ja yhteistyöllä.
Ja miten monen elinkeino on turismin myötä vaakalaudalla. Sen lisäksi, että on herännyt halu pelastaa suomalaisia yrityksiä, en itse hetkeäkään lakkaa miettimästä, miten paljon haluaisin olla nostamassa sitä italialaisenkin pikkukylän ravintoloitsijaa. Yhtä lailla kuin suomalainen tulen aina olemaan sydämeltäni myös eurooppalainen.
Oman elämänkokemukseni myötä en ole koskaan pitänyt itsestäänselvänä sitä, miten asiat ovat tai miten asiat tulevat menemään. Koin suhtautuvani jo ennen pandemiaa nöyrästi elämään, ja nyt nöyryys on kasvanut entisestään, ja sen koen terveeksi ja tervetulleeksi.
Moni sanoo tilanteen myönteisiksi puoliksi sen, että ensimmäistä kertaa vuosiin, ehkä ikinä, elämää on elänyt päivä kerrallaan. Kun ajatukset eivät koko ajan olekaan siinä, mitä pitäisi ja voisi tavoitella ja tehdä seuraavaksi, voi paradoksaalisesti tilanteen epävarmuuteen nähden kokea ihan uudenlaista mielenrauhaa olla vain tässä ja nyt.
Lyhyellä tähtäimellä koen yrittäjänä suurempaa epävarmuutta kuin aikaisempina vuosina, joskaan oma tilanteeni itseni työllistäjänä ei ole missään määrin verrattavissa muita työllistäviin yrittäjiin. Näin on vielä suhteessa helppo hengittää, kun ei ole palkkoja ja toimitiloja maksettavana, etenkin, kun epävarmuuteen on jossain määrin varautunut.
Pitkällä tähtäimellä katson työelämää aikaisempaa laajemmin ja ennakkoluulottomammin. Maailman konkreettinen muuttuminen on, jälleen paradoksaalisesti, omalla tavallaan rauhoittavaa: kun mistään ei voi olla varma, voi mikä tahansa olla mahdollista.
Minulla ei muutenkaan ole ollut uran suhteen viisi- tai muuta vuotissuunnitelmaa, ja siksi kausi kerrallaan eläminen on sopinut minulle hyvin. Jos joskus vielä työhaastattelussa kysytään, missä näen itseni viiden tai kymmenen vuoden päästä, taidan sanoa, ja vielä ylpeydellä: ei muuten harmainta aavistustakaan!
En ajattele, mikä olen pysyvästi tai minusta joskus pysyvästi tulee, vaan mitä teen nyt ja mitä ehkä seuraavaksi. Työskentelen nytkin ammatissa, jota ei vielä reilu vuosikymmen sitten ollut olemassa, ja on hyvin todennäköistä, että jossain nyt vielä utopistiselta kuulostavassa tehtävässä olen myös tulevaisuudessa.
Maailman äkillisen muuttumisen myötä huomaan ajattelevani yhä avoimemmin työelämää: voisinko tai pitäisikö opiskella uusi ammatti? Voisin hyvin kuvitella tekeväni muutakin työtä kuin mitä olen tähän asti tehnyt (millä tarkoitan laajasti viestintää ja markkinointia – bloggaamisen en koskaan ole ajatellutkaan olevan lopunelämän ammatti).
Ajatuksiani työelämästä on laajentunut paitsi pandemia myös karanteenin aikana kuuntelemani Perttu Pölösen kirja Tulevaisuuden lukujärjestys. Ajattelen, että tulevaisuus muuttuu joka tapauksessa paljon enemmän kuin osaamme kuvitella, ja siksi on tärkeää yrittää virittää mieli sellaiseen asentoon, että pysyvää on pelkästään muutos.
Henkilökohtaisesti olen terveyden lisäksi kiitollinen tässä tilanteessa resilienssistä. Tunnun ajattelevan, että tätä varten elämä on minua valmentanut sietämään epävarmuutta. Vaikka moni asia huolettaa, hyväksyn tilanteen rauhallisemmin kuin olisin entisenä murehtijana voinut toivoa.
Niin sydämeni pohjasta kuin toivonkin, että terveydellinen uhka sekä taloudellinen ja sosiaalinen huoli olisivat mahdollisimman pian ja lopullisesti ohi, niin jotain oppeja haluan tästä ajasta ottaa mukaan. Ainakin avoimen, muutoskykyisen, nöyrän ja joustavan mielen. Siitä, miten niin hyvässä kuin pahassa arvaamatonta elämä on, tämä on ollut hyvä käytännönharjoitus.
Se, että olemme sopeutuneet uuteen normaaliin paremmin kuin olisin kuvitellut, on saanut minut ajattelemaan myös esimerkiksi sitä, olenko suhtautunut liian jumiutuneesti siihen, että seuraava kotimme pitäisi löytyä juuri tältä alueelta juuri nykyisen päiväkodin läheisyydestä? Jos olemme sopeutuneet karanteeniin ja tulemme toivottavasti sopeutumaan jollain tavalla uudenlaiseen maailmaan, miksi emme voisi sopeutua myös uuteen postinumeroon?
Tällaisia ajatuksia heräsi tänään, ensi viikolla ja ensi kuussa herää ehkä taas erilaisia. Kiitos, kun saan kirjoittaa teille. Nyt toimistolta takaisin legginssitodellisuuteen ja tortillakoti-illallisen ääreen.
Kuvat: Lilli Salminen
Hyvää pohdintaa, todellakin. Kiitos siitä!
Kiitos Eija, kun luit ja kommentoit. <3 Ilahduin, jos pohdinta kolahti. Mukavaa viikkoa!
Vau Laura, tosi hienosti tiivistit sitä sekamelskaa, jota omassa päässä hetkittäin pyörii! (Muuten siellä pyörii vain loputon ”mitä tänään syötäisiin”.) Ja tuo hetkessä eläminen, en tajunnutkaan aiemmin, mutta näinhän se just on. Pisin konkreettinen ajatus tulevaisuuteen on ensi viikolla oleva syntymäpäiväni, jota jollain lailla tahtoisin ”juhlistaa”. Nyt kun on vedellyt herkkuja muulloinkin kuin viikonloppuisin, pelkkä pullakaffe tuntuu vähän laihalta. Mutta kiitollisena ja nöyränä monesta asiasta, se ja toiveissa oleva auringonpaiste riittävät paremmin kuin hyvin.
Kiitos Tiina! Kirjoittaminen selkiyttää niin paljon omia ajatuksia, että olen tosi kiitollinen, että voin tehdä sitä teille ja sitten vielä jatkaa keskustelua. <3 Ja siis todella: Missä se Pipsa Possun päälle laittava kaukosäädin -ajatusten lisäksi päässä on non-stop Mitä seuraavaksi syötäisiin. :D Sekin menee muuten ainakin minulla ihan aalloissa. Välillä on tosi inspiroitunut olo ja hyvä fiilis kokata, toisinaan ollaan tilattu viimeisillä voimilla laiskuudelta monta ateriaa putkeen (kaikki ne muutamat harvat, mitä meidän alueelta saa).
Ymmärrän niin hyvin! Merkkipäivät ovat kyllä ajankohtia, joissa karanteeni erityisesti korostuu. Tosiaan pelkät pullakahvit kotona eivät oikein tunnu erityisiltä, kun sentyyppistä elämää viettää nyt muutenkin. Mekin olemme herkutelleet vaikka kuinka letuista jäätelöön ja pääsiäisen suklaisiin, niin kyllä nyt suurimman juhlan tunnun antaisi se, että pääsisi kahville vaikka kahvilan terassille! Tai no miksi ei omallekin. :) Meillä myös on tällä viikolla juhlat, kun vauva täyttää vuoden. Aika hassulta tuntuu, kun ei voi ketään kutsua kylään. Oikein paljon onnea sinulle kaikesta huolimatta! Samaa yritän vaalia, kiitollisuutta niistä asioista, jotka onneksi ovat hyvin ja onneksi nyt näyttäisivät lupaavan auringonpaistetta. :)
Olipas paljon samoja kysymyksiä, joita olen itsekin pohtinut! Jotenkin toivoisin, että tämä kriisin jälkeen ei edes yritettäisi palata täysin entiseen. Ihminen on kai kuitenkin aika sopeutuvainen, joten varmaan ainakin joillekin on mahdollista helpostikin mukautua taas entiseen malliin ja unohtaa ”opit”, jotka tästäkin kriisistä olisi mahdollista ottaa pysyvästi käyttöön. Olen miettinyt, että onko tämä tavallaan kärsivän maapallomme tapa reagoida ja ”taistella” ihmisen mieli- ja ylivaltaa vastaan. Toivoisin, että tähän ”hätähuutoon” herättäisiin ja oikeasti alettaisiin toimia eri tavalla monessa isosti maailmaamme vaikuttavassa asiassa. Mutta kuten sinäkin kirjoitat, asiat eivät ole todellakaan yksinkertaisia ja mustavalkoisia vaan usein vaikutussuhteiltaan hyvinkin monimutkaisia. Tälläisen kriisin myötä varmasti monia asioita päättyy, mutta myös keksitään uutta ja se luo jonkinlaista toivoa. Ja toisaalta eihän maailma koskaan ole valmis ja aina on ollut erilaisia kausia erityisine ominaispiirteineen. Henkilökohtaisella tasolla olen näiden viiden eristysviikon aikana oppinut paljon itsestäni ja huomannut tässä rajoitetussa elämässä myös paljon hyvää, jotka pyrin ottamaan ainakin osin pysyvästi osaksi elämääni. Minulle ei ole tuottanut mitään ongelmia olla vain kotona. Olen suorastaan levollinen, kun ei tarvitse miettiä tätä päivää pidemmälle ja kun ei tarvitse potea syyllisyyttä siitä, että ei ole koko ajan menossa ja kamalan aktiivinen. Ja kyllä ihminen tosiaan aika mukautuvainen on; olen huomannut, että nyt esim. sarjoja tmv. katsoessa kättely, halaaminen ym. pistää pahasti silmään! :D
Moi Emilia! Ihana, kun kommentoit ja pahoittelut, että vastaan tässä härdellissä vasta nyt. Jatkoit tosi hyvin ajatuksiani, kiitos siitä. Minustakin ihminen on nopea sopeutumaan – ja myös unohtamaan. Sen takia onkin vaikea ennustaa, jääkö tästä todella jotain pysyvää vai unohdammeko opit tosiaan yhtä nopeasti kuin ne oivalsimmekin.
Nimenomaan niin, että asiat eivät ole, oikeastaan koskaan, yksinkertaisia ja mustavalkoisia vaan usein vaikutussuhteiltaan hyvinkin monimutkaisia, niin tässä asiassa kuin elämässä muutenkin. Olen erityisesti viime aikoina alkanutkin ajatella, miten paljon tärkeämpiä ovat kysymykset kuin vastaukset. Harvassa asiassa on yksi lukittu totuus, vaan paljon tärkeämmältä tuntuu pitää mieli avoinna sille, että asiat ovat näin, mutta toisaalta myös noin, ja huomenna ehkä jollain kolmannella tavalla.
Tämä lause kolahti: ”Olen suorastaan levollinen, kun ei tarvitse miettiä tätä päivää pidemmälle ja kun ei tarvitse potea syyllisyyttä siitä, että ei ole koko ajan menossa ja kamalan aktiivinen.” Minulla on ehkä vähän sama juttu. Kaipaan kyllä hurjasti ihmisiä ja vapautta mennä ihan vaikka vain kahville, mutta noin muuten huomaan, että tämä aika on vapauttanut FOMO-olosta. Kahden pienen lapsen, töiden, yrittäjyyden ja koulun kanssa perheemme on muutenkin aika sidottu, niin nyt ensimmäistä kertaa ei ole sellainen olo, että ne kuuluisat ”kaikki muuut” tekevät koko ajan jotain, kun itse yrittää vain jossain päiväunivälissä selvitä välttämättömyyksistä. :D Ja tämä tunne kyllä tuo levollisuutta!
Tuo on tosi hieno juttu, jos olet saanut oivalluksia itsestäsi! Pidän itsetuntemusta ihan valtavan tärkeänä, oiekastaan tosi aliarvostettuna. Se, että tunnustelee, miten ihan oikeasti haluaa elää, eikä miten ns. kuuluu elää, on tärkeintä mahdollista pohdintaa minun mielestäni.
Ja siis todellakin juuri näin! Juuri eilen sarjassa pisti silmään, että miten nuo saattavat halata kadulla. Niin hassu tunne herätä siihen, että ai niin, kyllä se vielä pari kuukautta sitten oli ihan normaalia. :D
Kiitos vielä ajatustesi jakamisesta! <3
Täällä on tainnut tulla koronakiloja. Sen verran on hässäkkää alle kouluikäisten ja kouluikäisen kanssa. Mutta kirjoitit kyllä asiaa, miasä on paljon pohdittavaa.
Me itse aikanaan vahingossa ajauduttiin nykyiselle alueelle, työkaverin suosituksesta ja juuri sattumalta jouduttiin muuttamaan, kun asuttiin vielä vuokralla ja se meni myyntiin. Ja ollaan oltu tosi tyytyväisiä, todella lapsiystävällinen alue ja hyvä koulu. Muuten ei oltais koskaan tänne katseltu, vaan oltais jääty isompaan kaupunkiin pienempiin neliöihin levottomammalle paikalle lapsia ajatellen. Sama matka silti saman kaupungin keskustaan.
Oon miettiny, että ollaan tosi etuoikeutettuja isolla pihalla ja ympäröivällä luonnolla. Jos miettii jotain suurkaupunkeja tässä pandemiassa.
Moi Pauliina! Tunnistan hässäkän. :) Ainakin meillä aikaa ja energiaa on jäänyt ihan liian vähän liikuntaan ja reippailuun. No onneksi tämä on poikkeustila, vain pieni pätkä pitkällä aikajanalla.
Voi miten kiva kuulla, että löysitte mieluisan alueen! Joskus sattuma on juuri se, mitä elämässä tarvitaan. Me viihdymme täällä todella hyvin ja alue on kaikin puolin meille lapsi- ja koiraperheenä sopiva. Mutta silti välillä mietityttää, kannattaako potentiaalinen alue rajata niin pienellä harpilla kuin olemme tähän asti tehneet. Nyt asunnonetsintä on meillä jäissä muutenkin, mutta tarpeen mukaan myöhemmin punnitaan uudestaan, pitäisikö hakua laajentaa.
En voisi olla enempää samaa mieltä, niin olemme etuoikeutettuja! Niin kuin Madventuresin Riku kirjoitti, en ottaisi tätä epidemiaa mieluummin missään muualla vastaan kuin Suomessa. Yksi syy on juuri se, miten väljästi me elämme jopa täällä pääkaupungissa, ja miten lähellä luonto meitä koko maassa on.
Mukavaa vappuviikkoa!
Nyt pitäisi rakentaa koko elämä uusiksi, se tapa miten elää ja olla, ihan tämä perus arki ja elämä. Mistä se onni ja elämän mielekkyys tulee kun ei voi tavata niitä kaikkien rakkaimpiaan. Minkälainen maailma on tämän jälkeen. Liikkumisen rajoitukset, taloudellinen romahdus, pelko tulevista aalloista, läheisten sairastumisista, jopa kuolemista. Muuttaako tämä meitä ihmisiä parempaan, opimmeko tästä mitään vai tuleeko meistä vielä itsekkäämpiä. Mitä jää näille pienille lapsille ja tuleville siitä maailmasta mitä itse saimme elää.
Kiitos ajatuksistasi, Rachel! Muuttaako tämä meitä ihmisiä parempaan, opimmeko tästä mitään vai tuleeko meistä vielä itsekkäämpiä, on tosi hyvin pohdittu ja minustakin tuhannen taalan kysymys. Se on selvä, että tässä tilanteesta on seurannut ja seuraa hirmuisesti pahaa. Kuitenkin ainakin minusta tuntuu, että entiseenkään tapaan emme olisi voineet jatkaa elämistä, ja siksi toivon niin paljon, että pystyisimme jollain lailla viisastumaan tästä pysyvästi. Ettei tämä kaikki menisi hukkaan, vaan että kriisi, jota ei tekemättömäksi saa, voisi edes opettaa meille jotain välttämätöntä jatkoa ajatellen. Mutta aika näyttää, miten käy. Joka tapauksessa itsekin olen aika nöyränä sen edessä, että jollain tavalla uudestaan elämää pitää rakentaa, jotta sitä on jäljellä vielä seuraaville sukupolville. <3
Kiitos jalleen kerran kiteyttavasta kirjoituksesta. Komppaan montaa pohdintapointtiasi.
Maahanmuuttajana taalla Briteissa toivon, etta maahanmuuttajavastaisuus laskisi. Etenkin kun paaministeri Boriksen pelastaneet sairaanhoitajat olivat Portugalista ja Uudesta Seelannista ja muutenkin takalaisen sairaanhoidon piirissa on paljon Brittein ulkopuolelta tulleita.
Kiitos Elina, kun luit ja kommentoit! Aivan tismalleen sama toive ja ajatus. Juuri tuota olen miettinyt, että voi kunpa tästä seuraisi enemmän inhimillisyyttä ja sen ymmärtämistä, että kaikki me tarvitsemme toisiamme. Me emme Suomessakaan tule mitenkään pärjäämään terveydenhuollossa tulevaisuudessa omin voimin, ja pelkästään siksi maahanmuuttajavastaisuuteen toivoisi uudenlaista näkökulmaa. Toivotaan siis tätä siellä ja täällä!
Olen kuluneiden vuosien aikana oppinut, että ihminen ei oikeastaan koskaan tiedä tulevasta. Nyt vain olemme tilanteessa, jossa tietämättömyys todella on konkretisoitunut. Siksi minulle toisin kuin monelle muulle nämä kuluneet viikot eivät oikeastaan ole opettaneet itsestäni mitään uutta. Olen aina ollut aika lailla kiinni yksinkertaisissa perusasioissa ja kotona on helppo keksiä tekemistä, mutta toisaalta työpäivätkin ovat usein venyneet niin pitkiksi, etten ole jaksanut ryhtyä kovin kummoisiin projekteihin. Voi kestää vuosia, ennen kuin tiedämme, millaiseksi maailma tulee muuttumaan ja muotoutumaan tämän kriisin jälkeen, joten ei oikein voi kuin odottaa ja katsoa. Pitkään jatkuva epävarmuus on raskasta enkä henkilökohtaisesti usko maailman jaksavan sitä kovin pitkään, mutta toisaalta pandemioissa ei ole mitään uutta. Espanjantauti ja ruttoepidemiat mullistivat yhtä lailla ihmisten maailman aikoinaan, joten ehkä tämä on aika ajoin luonnonkärjestykseen kuuluva kehityssykli. Ehkä ihmiset ovat aina ajatelleet oppineensa niistä ja rakentavansa paremman maailman, mutta taidamme tietää aika vähän siitä, mihin ajatukset ovat johtaneet. Tämä pandemia on kova isku ihmisen kontrollintarpeelle ja paljastaa myös ihmisen kuolemanpelon hyvin armottomasti.
Tismalleen näin minustakin! Juuri tuo, että ihminen ei koskaan tiedä tulevasta, mutta nyt on vain konkretisoitunut se, millainen harha on ajatella elämän olevan vain omissa käsissä.
Se on tosi kiinnostavaa, miten erilailla ihmiset ovat tilanteeseen reagoineet. Osalle poikkeustila on ollut varmasti suurtenkin oivallusten aikaa, toisilla on vahvistunut se, mitä on jo aikaisemmin elämässään oppinut. Minäkin luulen, että vähintään jollain tasolla tämä tulee vaikuttamaan elämäämme vuosia, mutta millä tavalla ja kuinka voimakkaasti jää nähtäväksi. Pitkään jatkuva epävarmuus on tosiaan raskasta, samoin kuin arjen pyörittäminen ilman apuja. Se on meillä ehdottomasti isoin juttu. Epävarmuuttakin siedän, mutta arki alkaa painaa pienten lasten kanssa, kun mihinkään ei saa apua ja ainoa työrauha on öisin, ja tämän tunnisti keskustelussa monet lapsiperheet. Ihan totta, mitä opimme vai opimmeko edellisistä pandemioista on vaikea sanoa. Ei tässä muuta voi kuin odottaa ja katsoa, yrittää sopeutua ja olla toiveikas. Kiitos kiinnostvista ajatuksista!
Hyvää pohdintaa! Asiasta pinnallisempaan; mistä tuo upea takki on? 😍
Moi Ida! Kevyt ja pinnallinen on oikein tervetullutta tähän aikaan. :) Trenssi on ihan H&M. Etsin pitkään oikeanlaista, ja heiltä onnisti. Halusin juuri tämän sävyisen vaalean modernin tulkinnan, jossa ei olisi ollenkaan tai paljon nappeja, ja joka olisi juuri tämän pituinen. Ja jonka voisi konepestä! On siis tältä keväältä, jos haluat kurkata, löytyykö takkia vielä. :)
Hyvää pohdintaa taas kerran, kiitos! Toivottavasti tästä kriisistä otetaan opiksemme monella eri tasolla. Omalla kohdalla pandemia on vienyt itseäni ja perhettäni vieläkin enemmän perusasioiden äärelle. Kun kaikki turha karsitaan, jää jäljelle ne oikeasti merkitykselliset asiat. Ikävöin kovasti jo edesmenneitä isovanhempiani, jotka kasvattivat kotipuutarhassaan ja mökillään kaikkea juureksista omenoihin, keräsivät marjoja ja sieniä ja säilöivät kaikkea mahdollista itse kasvattamaansa ja keräämäänsä. Olisi niin paljon kysyttävää! Hävettää ettei ole kiinnittänyt näihin asioihin aikoinaan huomiota, kun olisi ollut mahdollisuus kysyä. Nyt ei auta muuta kuin opetella itse näitä aiempien sukupolvien perustaitoja. Koen saavani niistä sellaista rauhoittavaa hallinnan tunnetta, muuten niin kaoottisessa maailmassa.
Kiitos Linda koskettavasta kommentista! Tunnistan sinun tunteesi tosi hyvin. Miten paljon sitä antaisikaan, että saisi vielä mahdollisuuden nähdä, ja sanoa ja kysyä sellaisia asioita, joita nuorena ei tajunnut. <3 Ehkä tämän(kin) asian oivaltaminen vasta tietyssä vaiheessa elämää kuuluu asiaan, vaikka se jälkikäteen harmittaakin ja jopa hävettää.
Ja eikö vain! Tuntuu, että sana "perusasiat" toistuu nyt koko ajan, eikä mikään ihme. Sama kokemus: puuhastelusta saa rauhoittavaa hallinnantunnetta kaoottisessa maailmassa. Se, että voi kasvattaa jotain pihassa ja leipoa omat sämpylät tuntuu nyt merkityksellisemmältä kuin koskaan. Olen monen kanssa jutellut, miten oikeastaan kummallista se on, mihin olemme tottuneet. Siihen, että jo ennen kouluikää ollaan matkustettu eri mantereilla ja kerätty elämykset, joista ihmiset vielä muutama vuosikymmen sitten eivät osanneet haaveillakaan. Eihän sellaisen elämän jälkeen oikein mikään tunnu miltään tai mikään riitä: koko ajan pitäisi vain olla enemmän ja parempaa. Ei meidän omavaraisiksi tarvitse palata, mutta jokin kohtuullisuus ja maanläheisyys olisi minusta tosi tervetullut suunta tämän aika överiksikin menneen aikakauden jälkeen. Kiitos ajatuksistasi! Teidän kanssa on tosi mielekästä keskustella. :)
Kiitos jälleen kerran kirjoituksestasi! Ja kiitos siitä vertaistuestasi, jota koin tekstiäsi lukiessa. Samoja asioita täällä pohditaan, päivittäin tulee uusia asioita mieleen tai löytää joillekin asioille uuden rytmin tässä elossa. Kuinka paljon tämä aika tulee vaikuttamaan omiin suhtautumisiin pitkässä juoksussa. Mitkä asiat muuttuvat lopullisesti uusille raiteille ja mitkä asiat mahdollisesti putoavat pois kyydistä tai muuttuvat vähemmän tärkeiksi. Elämämme kummallisia aikoja. Tsemppiä meille! Positiivisella suhtaumisella eteenpäin! Ihanaa kevättä kaikesta kummallisuudesta huolimatta, tai juuri siksi.
Ihana palaute, kiitos Pirre paitsi lukemisesta myös kommentoimisesta! Jaan täysin saman kokemuksen, että päivittäin tulee uusia näkökulmia, ajatuksia ja kysymyksiä. Ehkä jokin elämän osa-alue loksahtaa paikoilleen, ja toinen tuntuu tahmeammalta kuin koskaan, yhdestä asiasta löytää suunnatonta mielenrauhaa, toinen painaa painajaisissa. Kummallista aikaa siis toden totta. Ei tässä oikein muuta voi kuin mennä virran mukana. Kaikenlainen kontrollointi ja suunnittelu tuntuu kaukaiselta, vaan lähinnä tässä oppii elämää päivä, tai jopa tunti pari kerrallaan. Se on tosiaan kiinnostavaa nähdä, mitä tästä kaikesta seuraa omassa elämässä ja yleisesti maailmassa. Mutta toivosta pidetään kiinni loppuun asti. Kiitos samoin, kaikesta huolimatta tai juuri siksi, iloista vappua! :)
Kiitos todella hyvästä kirjoituksesta – se todella pisti ajatteleemaan. Varsinkin taas suhteuttamaan asioita. Etenkin tuo nöyryys elämää kohtaan iski – naulankantaan.
Kiitos Ella! Ilahduin palautteesta ja olen todella tyytyväinen, jos kirjoitus sai ajattelemaan. Minulle kirjoittaminen jäsentää aina omat ajatukset, joten kiitos, kun saan kirjoittaa teille. Se helpottaa omaa oloani ja arvostan tosi paljon kanssanne käytyjä keskusteluja. Suhteellisuudentaju ja nöyryys elämää kohtaa ovat minusta tärkeimpiä asioita tiedostaa, ja sellaisia asioita, jotka itse yritän erityisesti muistaa. Aurinkoa sinulle tähän kevääseen!