Lupasin näin puolessa välissä vuotta palata siihen, mitä 52 lenkkiä vuodessa -projektilleni kuuluu. Koska en ole juurikaan jakanut projektista väliaikatietoja, sain idean kysyä teiltä Instagram Storiesissa, mitä te veikkaatte, olenko pysynyt haasteessa.
Tosi hauskaa, että vastasitte. Kiitos! Ja painotinkin, että en luonnollisesti pahastu arvauksista, sillä avoimesta mukavuudenhalustani tämä alunperin lähtikin. 40 % teistä äänesti, että viikkolenkki on pitänyt ja 60 % äänesti, että projektissa on tullut väliviikkoja.
Oikea vastaus? Molemmat, mutta vielä enemmän toinen.
Uskokaa tai älkää juoksulenkki viikossa -haaste on pitänyt ihan joka ikisellä viikolla, kun olen ollut terve. Tammi-helmikuussa minulla jäi muutama viikko välistä sitkeän flunssan takia. Ne menevät force majeuren piikkiin: terveenä en ole jättänyt yhtäkään viikkoa väliin. Olen tästä itse asiassa etenkin näin kuormittavana karanteenikeväänä tosi ylpeä – ja yllättynytkin.
Projektin tavoite minulla on alusta asti ollut enemmän psyykkinen kuin fyysinen – toki molemmat, mutta kun voittaa itsensä psyykkisesti, fyysinen puoli seuraa kyllä perästä.
Tavoitteeni on ollut voittaa itseni henkisesti siinä, että sitoudun lähtemään säännöllisesti juoksemaan, vaikka keli olisi mikä ja vaikka kuinka ei huvittaisi ja vaikka kuinka olisi jokin sarja kesken ja vaikka kuinka olisi töitä tai muuta muka parempaa tai tärkeämpää tekemistä. Ja mitä kaikkea näitä nyt on, kyllä te tiedätte.
Ymmärrän, että aktiiviselle liikkujalle kerran viikossa -haaste voi tuntua huvittavalta (kuka nyt ei yhtä kertaa viikossa saisi itseään ylös), mutta liikunnasta lipsuneelle se oikeasti on uudenlainen sitoumus.
(Kerroinkin tämän jo viimeksi, mutta kerrataan vielä, että ristiriitaisesti oma taustani on urheilullinen ja pelasin koko nuoruuteni korista, mutta niin vain polvileikkauksen ja lajin lopettamisen jälkeen erkanin säännöllisestä liikkumisesta. Huvittavaa on sekin, että aidosti pidän juoksemisesta, mutta silti viimeiset vuodet on mennyt siinä, että suunnittelen lähteväni lenkille aina vain huomenna ja huomenna.)
Esimerkiksi lukemisessa en ole halunnut asettaa itselleni numeraalista tavoitetta kirjamäärän suhteen, sillä se vain ahdistaisi minua, mutta juoksemisessa selkeä tavoite on ollut juuri se juttu, millä haaste on pitänyt. Joskus lenkki on jäänyt sunnuntai-iltaankin, mutta aina olen lähtenyt vaikka kiukulla, jotta viikkolenkki tulee täyteen. Eikä tässä ole edes ollut kyse julkisesta lupauksesta. Teille kyllä voisin sanoa, että näinä ja näinä viikkoina laiskuus voitti, mutta itselleni en olisi pystynyt perustelemaan perusteetonta lipsumista.
Henkisesti olen siis voittanut itseni, mutta kunto taas on kohentunut vain hieman. Ajattelin, että ensimmäinen lenkki tulee olemaan raskauden, synnyttämisen ja muutenkin pitkän tauon jälkeen täyttä tuskaa, mutta se sujuikin yllättävän hyvin ja juoksin leppoisasti tammikuussa noin 25 minuuttia. Nykyään lenkkini pituus on noin 35 minuuttia eli sen suhteen ei hirveästi ole kehitystä tullut. Jotta kunto parantuisi, lenkille olisi varmasti hyvä lähteä useammin tai sitten haastaa itseään lopussa vielä enemmän.
Kuten vuodenalussa kerroin, idean haasteeseen sain Helsingin Sanomien kirjoituksesta ”Jo yksi lenkki viikossa pidentää elinikää”. Motivaatio 52 lenkkiä vuodessa -projektiini on siis täysin terveydellinen eikä esimerkiksi kilojen karistaminen.
Vielä lopuksi voisin sanoa sen, että saavutanko 52 lenkkiä vuodessa on minulle epäoleellista, vaikka se projektin nimi onkin. Voisin toki kiriä sairastelun takia väliin jääneet viikot ja ehkä kirinkin, mutta huomattavasti oleellisempaa minulle on, että olen juossut jokaisena terveenä viikkona, tarkoittaa se sitten 48 lenkkiä tai 46 lenkkiä tai mitä ikinä syksynkin mahdolliset sairastelut kokonaismäärästä miinustaen. Henkilökohtaisesti minulle jokaisella terveellä viikolla juokseminen tuntuu ihan hurjalta henkiseltä voitolta! Nyt vaan täytyy pitää sama rutiini seuraavat puoli vuotta yllä.
Toivottavasti tämä esimerkki inspiroi teitä, joille liikkumaan lähteminen tuottaa vaikeuksia, mutta jotka kuitenkin haluaisitte saada liikunnan säännölliseksi osaksi elämää. Niin moneen juttuun kuin olen hyvinvoinnista törmännyt, tämä Pekka Ojan Hesarissa ollut Minä väitän -teksti oli se, mitä itse ylös pääsemisekseni tarvitsin: realistinen kannustava malli siihen, miten jo pienellä päätöksellä voi vaikuttaa elinikään. Tämä näkökulma, etenkin perheeni takia, motivoi minua tavalla, johon yksikään ulkonäköön nojaava liikkumisjuttu ei ole koskaan pystynyt.
Itse aloitin hölkkäämisen juhannuksena, heti alkuun kolmella perättäisellä lenkillä. Itse tykkään lähteä lenkille heti aamusta. Aina se ei onnistu koska vauva ja aamu-uninen mies. Tarkoituksena olisi lenkkeillä ainakin kahdesti viikossa. Ihan oman terveyden ja jaksamisen sekä oman ajan vuoksi. Samalla saa päästeltyä höyryjä ettei miehen tarvitsisi kaikkea kestää :).
Hyvä sinä, hieno startti! Ja hieno tavoite muutenkin kaksi lenkkiä viikossa. Sekään ei totisesti pitäisi olla liikaa vaadittu ja toivoisin myös, että voisin itsekin paitsi jatkossa pitää viikkotahdin myös toisinaan juosta sen toisenkin kerran. Aamulenkki on niin hyvä päivänaloitus! Itsekin lähden toisinaan viikonloppuisin ja lomalla aamupalan jälkeen, mutta aika usein iltaisin. Nimenomaan: terveyden ja jaksamisen vuoksi! Ja myös tuon höyryjen päästelyn. ;)
Minullekin on pikkulapsiarjen kiireissä riittänyt yksi liikuntakerta viikkoon. Se on ollut oman mielenvirkeyden elinehto. Mutta itse liikun joukkueurheilussa ja koronan vuoksi koko kevään treenit peruttiin. En ole saanut motivoitua itseäni lenkkipoluille ja pitkä liikkumattomuus alkaa nyt tuntua. Olo on raskas ja vetämätön. Onneksi lasten kanssa arki on melko aktiivista, mutta suurella innolla odotan jo syksyn treenien alkua ja paluuta urheilun pariin!
Moi Tiia! No sepä se. Tässäkin asiassa kannattaa pitää rima sopivalla korkeudella. Ennen sorruin ajattelemaan, että jos en kuitenkaan voi liikkua aktiivisesti, miksi liikkua ollenkaan. Tämän ajatustavan tuo Hesarin juttu muutti ja siitä olen kiitollinen. Aina voisi tietenkin liikkua enemmän ja lisäksi tehdä lihaskuntoa ja ja… Mutta tärkeintä on tehdä pikkulapsiarjessakin jotain. Tosi kiva, että olet löytänyt itsellesi sopiva joukkueurheiluporukan, vaikka treenit ovat nyt tauolla olleetkin. Uskon, että odotat paluuta kovasti ja onneksi se tulee pian! Ja ihan niin kuin sanoit, liikkumisen roolia ei voi liikaa mielenkään näkökulmasta korostaa. Tunnistan täysin tuon raskaan ja vetämättömän tunteen, sellaisen yleisen tunkkaisuuden olossa. Arki lasten kanssa on aktiivista ja hyötyliikuntaa siinä tulee, mutta kunnon hikoulu joko omana aikana tai muiden aikuisten kanssa antaa kyllä ihan erilaisen ulottuvuuden jaksamiseen ja hyvinvointiin. :)
Hienostihan se on sujunut! Ei varmaan olisi realistista ajatellakaan, että menisi vuosi ilman ainuttakaan flunssaa. Ja, jokainen lenkki on tehty lenkki ja kaikki on plussaa.
Kiitos kannustuksesta, Elina! Samaa mieltä. Flunssaviikot kuuluvat elämään, eikä niillä ole mitään tekemistä sen kanssa, että liikuntaa elämään lisäävä haaste onnistuu. :) Itseni tuntien jotain sairastelua tulee syksyllekin ja olen erityisen tarkka siitä, että sairaana en urheile vaan maltan levätä taudit pois. Nimenomaan tuo, että jokainen lenkki on kotiinpäin! Sen takia Hesarin juttu oli minulle niin mullistava, kun aikaisemmin ajattelin, että mitä sitä urheilla ollenkaan, jos ei ehdi urheilla aktiivisesti, mutta nyt ajattelen, että jo lenkki viikossa voi olla terveydelle se käänteentekevä.
Itse hankin koiran oman liikkumattomuuden vuoksi eikä ihme, että Suomen Latu on palkinnut Vuoden liikuttaja -tunnustuksella koiran, tuon ihmisen parhaan ystävän tänä vuonna.
Kun sinulla on koira, sen kanssa täytyy lähteä lenkille -joka ikinen päivä, ei kerran viikossa ja jopa monta kertaa päivässä; satoi tai paistoi.
Kummasti on askelmittariin tullut askeleita koiran hankittuani.
Iso peukku siis koiralle, vuoden liikuttajalle.
Moi Nina! Ihana, onnea parhaasta hankinnasta. :) Koirat antavat niin paljon, seuraa ja sitten vielä pakottavat uloskin. Meillä nimenomaan on koira, rakas 9-vuotias cottoni Onni. Mutta hänestä ei valitettavasti saa juoksulenkkiseuraa. :D Onni on ihan paras kaveri mennä leppoisasti haukkaamaan happea ja kuuntelemaan äänikirjaa, mutta tosiaan pitkään hengästyttävään juoksemiseen meidän Onnista ei ole, hän kun on sellainen haaveilija. Mutta olen niin samaa mieltä siitä, että ylipäätään liikuttajana koira on mainio. Joka päivä tulee huonollakin säällä lähdettyä edes kävelylle, mistä saa tosiaankin hyvää tekeviä askeleita ja hyvälle ololle tärkeää raitista ilmaa. Mukavia lenkkejä sinulle ja koirakaverille!