Kerroin aikaisemmin, kuinka minusta todella hienoa, miten riittämättömyyden tunteesta on alettu, etenkin kolmekymppisten naisten keskuudessa, puhua paljon aikaisempaa enemmän. Suuri kiitos tunteen sanoittamisesta menee Eevan Kolun tämänsyksyiselle uutuuskirjalle, Korkeintaan vähän väsynyt, mutta niin ikään teema on noussut esille monessa muussakin yhteydessä ja kanavassa.
Ajattelin, että jaan tänään, mistä minä koen ja toisaalta en koe riittämättömyyttä. Tekstissä ei ole mitään varsinaista viisautta tai elämänoppia, vaan yksinkertaisesti haluan avoimesti jakaa yhtenä kolmekymppisenä naisena muiden joukossa, minkä kanssa minä kipuilen, ja minkä kanssa toisaalta tunnen tasapainoa.
Minun riittämättömyyden kokemukseni liittyy ennen kaikkea töihin. Olen ollut elämässäni niin tunnollinen, että yhä tänä päivänä minun on vaikea ajatella, että olen tehnyt tarpeeksi.
Omasta elämästäni en koe riittämättömyyttä, vaikka teenkin työtä sosiaalisen median kanavien kautta. En ajattele, että minulla pitäisi olla ihmeellisempi, hulppeampi tai elämyksellisempi elämä saadakseni upeampia kuvia. Tämän asian kanssa olen tasapainossa. Elämäni on, niin hyvässä kuin pahassa, juuri sellaista kuin se on, ja kerron siitä niillä kirjoitus- ja kuvaustaidoilla, jotka minulla on.
Oma elämäni on minulle tarpeeksi, mutta välillä mietin, onko se muille. Mietin usein, riitänkö vastaamaan muiden odotuksiin. Teenkö varmasti tarpeeksi? Voisinko onnistua paremmin? Ovatko muut muuten tyytyväisiä työni jälkeen?
Kun elämäni ja mieleni on tasapainossa, en jää jumiin tunteeseen: annan sen tulla ja mennä niin kuin muidenkin tunteiden. Mutta silloin kun elämäni ja mieleni eivät ole tasapainossa, jään jumiin riittämättömyyden tunteiseen. Syyllistyn vertaamaan itseäni muihin, vaikka aina kehotan toisin, ja katson omaa tekemistäni liian kriittisin silmin, näkemättä isoa kokonaisuutta, takertuen epäoleellisiin, todennäköisesti vain minulle näkyviin ”virheisiin”.
Äitiyden ja yrittäjyyden yhdistelmä on elämäni jin ja jang. Tarvitsen molempia voidakseni hyvin.
Paikoin hoitovapaalla nämä voimat eivät olleet tasapainossa – kun tekee kahta asiaa samaan aikaa, jää molempiin vain puolet resursseista. Arvaattekin jo, kummasta koin huonoa omaatuntoa: töistä, en äitiydestä.
Mietin, johtuuko riittämättömyyden tunteen painottuminen töihin enemmän kuin perheeseen siitä, että töissä olen vastuussa ulkopuolisille, kun taas äitiydessä omille lapsilleni eli tavallaan itselleni. Jälleen: riitän itselleni, mutta mietin, riitänkö muille.
On sanomattakin selvää, että perhe ja lapset on minulle tärkeämpää kuin työ, tärkeämpää kuin mikään koko maailmassa tulee koskaan olemaan. Siksi se oikeastaan onkin niin erikoista, että tunnen riittämättömyyttä juuri siinä asiassa, jolla ei pitäisi olla niin paljon merkitystä.
Äitinä olen alusta asti kokenut olevani riittävä, kaukana täydellisestä, mutta riittävän hyvä. En ole kertaakaan kokenut huonoa omaatuntoa valmisruoista tai päiväkotiin viemisistä. Päinvastoin koen tällaisissa hetkissä mielenrauhaa ja tasapainoa: tunnistan voimavarani ja toimin niiden mukaan. Paradoksaalisesti jos jostain olen kokenut huonoa omaatuntoa niin siitä, etten ole tuntenut huonoa omaatuntoa.
Rehellisesti sanottuna koen jopa hyvin surulliseksi sen, miten pienistä asioista nykyajan vanhemmat kokevat huonoa omaatuntoa. Kuten olen aikaisemminkin kirjoittanut, rakastan hurttia huumoria, mutta huono mutsi -heitot eivät ole minuun koskaan uponneet. Pelkästään Suomessa on niin sydäntäsärkevän paljon vaikeissa olosuhteissa eläviä lapsia, että minusta tuntuu todella kurjalta vitsailla siitä, että valmiit pinaattiletut itse tehtyjen sijaan olisivat huonoa vanhemmuutta. Se on irvokasta kaikkia niitä lapsia kohtaan, jotka antaisivat kaikkensa saadakseen syödä ihan mitä tahansa rakastavassa, lämpimässä ja turvallisessa kodissa.
Suhteellisuudentaju ja perspektiivi onkin varmasti se syy, miksi koen olevani riittävän hyvä vanhempi. Huudan kyllä, välillä liikaakin, mutta myös pyydän anteeksi, juttelen, sovin ja halaan. Ja rakastan niin paljon, että nelivuotiaani mielestä en välillä muusta puhukaan. Joo joo äiti, minäkin sinua.
Ajattelen aidosti sydämessäni, että en edes halua antaa tyttärilleni täydellisen naisen tai äidin mallia. Toki en siihen pystyisikään, mutta että en edes haluaisi sellainen heidän silmissään olla. Haluan, että tyttäreni kokevat voivansa olla inhimillisiä ihmisiä nyt ja tulevaisuudessa, mahdollisesti äiteinä itsekin.
Erilaisista maailmoistaan huolimatta kokemukset taitavat loppujen lopuksi olla hyvin samanlaisia niin perhe- kuin työpuolella. Harvoin kyse on absoluuttisesti huonosta vanhemmuudesta tai huonosta työskentelystä, vaan mielen luomasta päänsisäisestä epätodellisesta mittaristosta.
Kuvat ovat viikonlopulta vuokramökiltä, kun halusimme vielä päivän päätteeksi mennä ihastelemaan hiljaisuuteen laskeutuvaa hattarataivasta
Ihana Laura ❤ Rehellinen kirjoitus aidosta elämästä ja aiheesta, joka tosiaankin varmasti koskettaa meitä monia. Kiitos, kun avaat rohkeasti mieltäsi. Uskaltaisipa itsekin.
Minusta se, että kokee jostain asiasta riittämättömyyttä osoittaa vain sitä, että suhtautuu asiaan tosissaan ja haluaa hoitaa asiat mahdollisimman hyvin – on kunnianhimoinen. Toisaalta jo se, että tiedostaa asian on usein askel oikeaan suuntaan – silloin asiaa voi työstää itsessään. Tunnistan paljon itsessäni tuota samaa, liikaa muihin vertaamista. Jotenkin sitä välillä ihan pelkää sitä mitä muut ajattelevat ja teenkö riittävästi – olisi pitänyt vielä tehdä jotain enemmän.
Tuo, ettet koe paineita äitiydestä tai niistä ajoittaisista valmisruoista, on minusta ihailtavaa. Niin monen kuulee potevan huonoa omaatuntoa juurikin niistä ja ihan turhaan. Ympärillä tapahtuu koko ajan kaikkialla kaikkea, ja on tavallaan niin paljon vertailtavaa, että toisaalta onko ihmekään että kokee paineita tai riittämättömyyttä. Yritän itse ajatella, että kun keskittyy omaan tekemiseen, tekee sillä hetkellä parhaansa mihin kykenee ja panostaa itselle tärkeisiin asioihin ja ihmisiin, niin sen on riitettävä. Mutta kyllä, huonoina hetkinä mikään ei oikein lohduta ja tuntee itsensä joskus ihan luuseriksi.
Mitä työhösi tulee, näin ulkopuolisen silmin, ihailen juuri sitä ammattitaitoasi tehdä omalla, vahvalla tyylilläsi. Työsi jäljestä huomaa, että teet sitä tosi huolellisesti. Toivon, että pääsemme turhasta riittämättömyyden tunteesta pikku hiljaa eroon tai opimme vain hyväksymään sen. ❤
Kiitos paljon Katri, kun luit ja jaoit omia ajatuksiasi. <3 Minustakin tämä on todella tärkeä aihe puhua. Ja hei, olit tosi rohkean avoin itsekin. <3
On myös tilanteita, joissa on absoluuttisesti liian vähän käsiä ja aikaa, niin kuin vaikka minulla oli hoitovapaalla. Kun mitään ei koskaan saanut tehdä keskittyen (pikkusiskokin nukkui vain pikapäikkäreitä jos niitäkään), alkoi omaan päähän puiirtyä sellainen kuva, ettei mitään saa tehtyä tarpeeksi hyvin, kun asioita saa hädin tuskia tehtyä ollenkaan. Kaikesta tuli stressi. Ehdinkö tämän, kykenenkö riittävän hyvin tuohon. Mutta sitten on myös tätä toista kokemusta, päänsisäistä ja ei-todellista. Mutta kyllähän se kokijalleen tuntuu aivan todelliselta sekin.
Huomaan itse, kuinka paljon näihin tuntemuksiin vaikuttaa muu tasapaino elämässä. Jos lapset ovat hoidossa ja työn määrä on sopiva, ja päälle on vielä nukkunutkin normaalisti, olen lungi ja teen kaikkea hyvällä fiiliksellä. Joo, tämä on riittävän hyvä, seuraava, ja sitten kahvitauko! Mutta sitten kun yhtäkkiä tasapaino järkkyy, alkaa kaiken nähdän synkemmässä valossa. Ei tästä tule mitään, miten en nyt onnistu, kuinka olen näin surkea... Muistan, että aina koulussakin luin kokeisiin viimeiseen minuuttiin asti. En vain luottanut siihen, että osaan. En niinkään lähtenyt tavoittelemaan kiitettävää arvosanaa, mutta useimmiten sellainen tuli, koska en vain oppinut luottamaan siihen, että osaan jo riittävästi, vaan luin ja luin vaan.
Tällaiset ajatukset on todella tärkeä tiedostaa ja luulen, että kärsin vaativuuden tunnelukosta, mitä olisi hyvä työstää. Toisaalta samanaikaisesti on hassua, että sitten taas toisissa asioissa ihmettelen, mistä kaikesta nykyihmiset stressaavat. Laita Kokkikartano mikroon ja mene hyvä ihminen sohvalle katsomaan sarjaa -tyyppisesti. :D Varmaan vähän samaan tapaan kuin olen samanaikaisesti vahva ja herkkä, olen vaativa ja leppoisa. Jin ja yang. :)
Kiitos tosiaan, kun jaoit ajatuksiasi! Vertastuki tekee kaikesta helpompaa, ihmillisempää ja lähestyttävämpää. Mikä siinä onkin, että katsomme itseä kriittisesti, mutta sitten muita ihaillen. Toisaalta sitten taas intohimossa oikein kanavoituna on paljon hyvää juuri niin kuin sanoitkin! Vitsi, kuulin tästä yhden hyvän luennonkin, mutta en enää muista termejä. Joka tapauksessa jotenkin siin jaoteltiin myönteinen ja pakkomielteinen intohimo. Tunnistin täysin, että kun elämä on tasapainossa, teen työtä myönteisellä intohimolla, mikä on ihanaa ja merkityksellistä, mutta kun intohimo kääntyy pakkomielteiseksi, silloin aletaan mennä vikaan. Silloin sitä juuri alkaa takertua pieniin yksityiskohtiin sen sijaan, että näkisi ison kokonaisuuden. Onneksi riittämättömyyden tunne on vain yksi tunne muiden joukossa. Mukana on myös paljon intoa, iloa, onnistumisenkokemuksia ja lpeyttä omasta työstä.
"Keskittyy omaan tekemiseen, tekee sillä hetkellä parhaansa mihin kykenee ja panostaa itselle tärkeisiin asioihin ja ihmisiin, niin sen on riitettävä." Asiaon juuri näin, kiitos viisasta lauseestasi! Toivotaan molemmille tasapainoa. Vaikka tunne ei täysin poistuisi, uskon, että sen kanssa oppii vuosi vuodelta paremmin elämään. On tärkeää muistaa huolehtia elämän peruspalikoista, jotta mieli ei turhaan lähde keksimään sellaista, mitä ei ole. Ja samat sanat, ihailen hurjan paljon tekemistäsi, visuaalista kädenjälkeäsi ja esimerkiksi viimeistä projektiasi. Ja ennen kaikkea lämmintä sydäntäsi. Halaus Katri!
Tärkeä, ajatuksiaherättävä ja pysäyttävä teksti. Tunnistin tästä itseni. Olen vuosien mittaan alkanut pohtia yhä useammin erilaisia yhteiskunnan (piilo?)rakenteita ja myös omaa historiaani – ne vääjäämättä vaikuttavat omaan kokemukseeni riittämättömyydestä. Vaikka olenkin oppinut iän ja äitiyden myötä armollisuutta itseäni kohtaan, niin tällä saralla riittää vielä tehtävää. Taidan lukea tekstisi uudelleen vielä myöhemmin. Tämä vaatiin asian pureskelua. Kiitos tästä tekstistä ja erittäin kauniista kuvista, Laura!
Kiitos paljon, kun luit ja kommentoit! Olen tosi otettu, kun jaatte henkilökohtaisia kokemuksianne. Samaistun täysin sinun ajatuksiin niin historiasta kuin yhteiskunnan (piilo)rakenteista. Voi kunpa se olisikin niin helppoa, että yksi aamu vain päättäisi, että nyt en enää suhtaudu näin, mutta kyseessä on paljon syvemmät kerrokset. Ihan sama minulla, että äitiys on opettanut paljon armollisemmaksi ja äitinä olen armollinen, mutta en ole armollinen sellaisissa asioissa, joissa vastaan muille. Niin minäkin ajattelen, että tämä on asia, jota pohtii ja työstää vielä pitkän aikaa. Reflektoin itseäni paljon muutenkin, samalla myös tätä. Toisaalta se lohduttaa, että kaikilla meillä on omat ”taakkamme”. Ajattelen, että jos ei oma olisi tämä, olisi se jotain muuta. :) Mutta toki tätä asiaa haluaa ehdottomasti pohtia ja työstää. Jo pelkästään kirjoittaminen, puhuminen ja jakaminen auttaa aina. Lämmin kiitos vielä, että joit omia ajatuksiasi ja että sain jutella kanssasi. <3
Omassa työssäni työterveydessä näen, kuinka usein uupuva kuvaa itseään sanalla tunnollinen.
Tunnollisuus on hyvä ominaisuus, mutta sillä on kääntöpuolensa, jos kaiken pyrkii tekemään 100% tunnollisuudella/tarkkuudella. Iso työelämän taito on, että oppii hahmottamaan, mikä omassa työssä on keskeistä, joka tehdään 100%priimana, missä hieman vähempikin riittää ja onhan myös jokaisessa työssä osa-alueita, joiden kohdalla pelkkä tehdyksi tuleminen riittää.
Oma insinööri-isä kuvasi joskus tilannetta, ettei saa tehdä ylilaatua :)
Tämä pätee loppuen lopuksi sekä työhön että arkeen. Ylilaadun tavoittelu on se, mikä väsyttää.
Viisas pomo/tiimi osaa tukea siinä, miten asioita painotetaan, eikä kenenkään tarvitse pyrkiä ylilaatuun, ainakaan varalta. Yrittäjä toki käy sitten nämä keskustelut itsensä kanssa :)
Samoin perheessä on tärkeä käydä keskustelua, mihin panostetaan, koska kaikkeen ei vaan voi tai edes kannata satsata. Pitää valita taistelunsa :)
Kiitos sinulle kommentista ja työterveyden näkökulmista! Huomaan, että oma henkilökohtainen kokemus tunnollisuudesta on vähän vaikea selittää. :) Se on kaikille niin omanlainen riippuen taustasta ja alasta. Olen tunnollinen, mutta samanaikaisesti hyvin rajani tiedostava. Sanon työasioille jatkuvasti ei ja elämänmottoni, jonka täälläkin olen monta kertaa kirjoittanut, on juuri ”valitse taistelusi”. Pidän reippaasti vapaata kalenterissa, meillä on tosi rentoa lasten kanssa, ei harrastuksia, Kokkikartanoa pöydässä jne. En vain jaksa ja halua stressata tuollaisissa asioissa turhasta ja puhumme mieheni kanssa siitä, miten käytämme resurssimme, ihan viikoittain. Se on suorastaan perheemme tukiranka, tunnistaa reseurssit ja käyttää ne niin, että kukaan ei väsyisi. Vuokramökki, josta kuvat ovat, on esimerkikki meiltä täysin tietoisesta ratkaisusta. Olemme todenneet, että emme missään nimessä voisi ottaa nyt vastuullemme mökkiä, vaan mieluummin käymme lepäämässä vuokramökillä. Ja niin edelleen. Itse asiassa koen, että tunnistamme perheemme voimavarat niin hyvin kuin ne voi tunnistaa, eikä perhe-elämä meitä väsytäkään.
Mutta työelämässä asia ei ole ihan niin yksinkertainen, kun on yrittäjä, jonka kaikki tekeminen henkilöytyy itseen. Siinä pienikin epäonnistuminen voi saada isot mittasuhteet. Tuntua pelottavalta. Jos en onnistu tarpeeksi hyvin, saanko työtä jatkossa. Työntekijä työskentelee usein ”kasvottamana” yritykselle, yrittäjä on yritys. Juuri kuten sanoit, yrittäjä käy keskustelun itsensä kanssa. Sehän se ongelma on – että käy ne keskustelut, jotka muut käy pomonsa tai tiiminsä kanssa, itsensä kanssa. Voit kuvitella, että se ei aina ole yhtä rakentavaa kuin työelämän malliesimerkeissä. ;) Lopuksi haluan sanoa, että en halua saada tätä kuulostamaan siltä, että piehtaroisin tässä päivät pitkät. Onneksi en suinkaan. :) Mutta riittämättömyyden tunne työlämässä on yksi osa elämääni, siinä missä on myös innostus, intohimo, ilo ja ylpeys työstä, ja siitä haluan olla avoin. Yksinkertaisia päätöksiä nämä asiat eivät ole koskaan, vaan niin kuin aikaisemmassa kommenteissa juttelimme liittyy tällaisiin kokemuksiin paljon henkilökohtaista historiaa, johon ei ole itse voinut vaikuttaa, ja joka on aika syvällä ihmisessä, sekä paljon myös yhteiskunnan ilmapiiriä.
Linkkaan tähän liittyen Hesarin jutun: https://www.hs.fi/elama/art-2000006427968.html
Ote siitä: ”Turun yliopiston tutkija Mona Mannevuo on tutkinut muun muassa työelämän tehostamisen historiaa. Hän suhtautuu kriittisesti self help -oppaista tuttuun puhetapaan, jossa ihmisiä neuvotaan olemaan itselleen armollisia.”Psykologisoivassa puhetavassa ajatellaan, että ihminen asettaa itse itselleen vaatimuksia, koska hän on perfektionisti, ja tilanne paranee olemalla itselleen armollinen.” Silloin unohtuu, millaisessa yhteiskunnassa yksilö elää ja mistä hänen suorituspaineensa kumpuavat. Suorituspaineet eivät ole vain ihmisten päässä. ”Esimerkiksi meidän alallamme on paljon pätkätöitä, ja rahoitusten myöntöprosentit ovat pieniä. Ei ole mahdollista tehdä asioita vähän sinnepäin. Sen sijaan ohjeistetaan, että kilpailu on kovaa ja vain huippututkijat menestyvät täydellisellä rahoitushakemuksella”, Mannevuo sanoo.”