Kaupallinen yhteistyö (sisältää etukoodin), ifolor ja Asennemedia
En tiedä, olenko koskaan ollut niin iloinen mistään yhteistyöstä kuin tästä. Olen nimittäin kertonut teille, että mieltäni on painanut viisi vuotta se, että en ole kehittänyt lapsista yhtäkään kuvaa.
Mainitsin Kaunis järjestys -podcastin jaksossa digitaalinen järjestys, että ainoa minulle täysin korvaamaton esine, on valokuvat. Ja mikä asia minulla on elämässä retuperällä: valokuvat.
Miten olenkin laiminlyönyt järjestämisessä juuri sitä itselleni tärkeintä osa-aluetta. On sitten johdot ja vaipat siististi laatikoissa, mutta ei muistot elämän tärkeimmästä asiasta.
Syy, miksi tilanne on mikä on, liittyy pitkälti työhöni. Koska olen työpäivät tekemisissä kuvaamisen ja kuvankäsittelyn kanssa, en jaksa tarttua hommaan enää työpäivän päätteeksi. Bloggaamisen takia minulla on tavallista suurempi kuvien arkisto – puhutaan varmaan kymmenistä tuhansista. Suurin osa arkistosta on työkuvia, ja siinä se haaste onkin, että se on tuntunut ylitsepääsemättömältä erotella kehitettäväksi tärkeät perhekuvat kaiken maailman kukkakimppu- ja tiskirättikuvien joukosta.
Lisäksi minulla on kuvia liian monessa paikassa ja muodossa: läppärillä, puhelimella, miehen puhelimella, Lightroom-käsiteltyinä, ei-käsiteltyinä, alkuperäiskokoisina, liian pieniresoluutioisena kehittämiseen…
Tästä syystä minulle on tuntunut mahdottomalta tehdä aikajärjestyksessä olevaa kuvakirjaa, kun kuvia on siellä täällä, eikä kootusti yhdessä paikassa ja muodossa. Ja sitä olen kuitenkin pitänyt niin sanotusti standardina, että kuvat lapsista kehitetään kuvakirjoiksi, joka alkaa synnäriltä ja etenee vuoden kierron mukaan perhejouluun.
Sitten aloin kyseenalaistaa tätä standardia. Että pitääkö juuri minun rimani olla tuolla korkeudella. Enhän ole vauvakirjatyyppiikään. En ole kirjannut tytöistä ylös, kuinka vanhana he oppivat kääntymään tai kävelemään, enkä ole sellaisia tietoja kaivannut itsestänikään. Ymmärrän täysin, miksi monelle vanhemmalle on tärkeää kirjata ylös rakkaita yksityiskohtia, mutta itse olen tässä asiassa hyvin suurpiirteinen. Konttaa kun konttaa!
Näin ollen pitkään asiaa harkittuani totesin, että minulle oikea ratkaisu on alkaa teettää lapsista ihan tavallisia kuvia, jotka säilön laatikkoon. Vielä, kun vakiolaatikkosarjastani löytyi juuri sopivan kokoinen laatikko, johon mahtuu kaksi valokuvapinoa vierekkäin.
Tällä tavalla pääsin omassa projektissa alkuun – laskemalla rimaa. Tällä tavalla minun ei tarvitse ajatella aikajärjestystä, vaan voin vain ensin kehittää puhelimesta tärkeimmät kuvat, sitten läppäriltä, ja kerätä pikkuhiljaa niitä laatikkoon murehtimatta oikeaa järjestystä.
Kategorisointia voi kuitenkin tehdä nimeämällä kuvalaatikko vuosien mukaan, vaikka 2016-2021. Varsinaiset valokuvat talteen laatikkoon teetän normaaleina valokuvina, mutta esille, vaikka muistitauluun, sopivat tosi kivasti valkoreunaiset neliökuvat.
Vaikka itse päädyin perinteisiin valokuviin, ovat kuvakirjat tietenkin tosi kivoja, ja ifolorin valikoimassa on paljon erilaisia kuvakirjoja. Päätin teettää isovanhemmille lahjaksi Spiral-kuvakirjan ihan muuten vain piristykseksi ikävään poikkeusaikana. Kun en välittänyt aikajärjestyksestä, tähän lahjakirjaan meni ehkä vartti, kun pistin vaan lataillen sivuille puhelimella olevia kuvia tytöistä.
Lisäksi tein siskoksille oman Kuvakirjasen. Nimittäin siitä olen tarkka, että kun vihdoin nyt alan saada valokuvia talteen, niillä en anna taaperon leikkiä. Kehitetyt valokuvat haluan säilyttää hyvänä koko loppuelämän, joten niitä ei saa repiä ja tahmata.
Lasten oma Kuvakirjanen syntyi nopeasti puhelimella ifolor-applikaatiolla. Kuvakirjanen on myös hyvä kuvamuisto antaa, koska se tulee lahjapakkauksessa. Samoin ifolorin sisustustuotteet, taulut ja julisteet omista kuvista, on kiva vaihtoehto lastenhuoneeseen tai lahjaksi.
Nyt kun tein päätöksen kehittää perheemme valokuvat tavallisina laatikkoon, ajauduin vielä yhden päätöksen eteen ajattelemaan lapsia pitkällä tähtäimellä. Haluaisin jättää heille omat muistolaatikot lapsuuden valokuvista. Teinkin sellaisen suoraviivaisen päätöksen, että ne valokuvat, jotka kehitän meille, kehitän kertaa kolme. Minulle ja miehelleni sekä omat kappaleet molemmille lapsille muistoiksi.
Hyvä kysymys valokuvien järjestämisessä on se, kuinka paljon valokuvia tarvitsee olla.
Noora Hoo sanoi kerran, että hän päätti alkaa teettää lapsista 20 kuvaa vuodessa. Tämä kolahti minuun ja pysäytti. Että todella, onko niitä kuvia oltava se monta sataa vuodesta, sisältä ja ulkoa ja edestä ja takaa ja joka juhannuksesta ja joulusta. Ymmärrän jälleen täysin, että joku muu haluaa ikuistaa kaiken, mutta itselleni ajatus maltillisesta määrästä oli vapauttava ja käänteentekevä. En laske kuvien määrää per vuosi, koska en teetä kuvia aikajärjestyksessä, mutta pidän mielessä sen, että kohtuullinen määrä riittää.
Samalla, kun tein päätöksen tavasta kehittää kuvat, tarkistin sen, että valokuvat varmasti menevät pilveen. Koinkin jo välillä aikamoisia sydämentykytyksiä vanhan jumittavan läppärini kanssa. Ehdin jo luvata, että jos vain perhekuvat ovat tallessa, en enää koskaan kiukuttele ja valita mistään. (Jep, niinpä niin.)
Jos olet hoitanut valokuvien kehittämisen järjestelmällisesti ja ajallaan – oikeasti kiitä ja arvosta itseäsi! Jos taas olet kuin minä, että olet lykännyt projektia vuosia ja kasvattanut siitä mielessäsi mörköä, toivottavasti saat tästä toivoa ryhtyä vihdoin toimeen.
Tämä on myös puheenvuoro inhimillisyyden puolesta muistuttamaan, että kaikilla meillä on omat kompastuskivemme. Valokuvien järjestämisessä olen toiminut vastoin periaatteitani, en ole priorisoinut enkä keskittynyt oleelliseen. Mutta nyt kun olen päässyt alkuun ja tiedän mitä teen, on vain uskottava myönteisin mielin siihen, että projekti ennen pitkää valmistuu.
Minulle valokuvat on muistoina kaikki kaikessa. Meillä ei juurikaan ole muistoesineitä, mutta valokuvissa on minusta kaikki. Muistot ihmisistä, tiloista ja hetkistä, ajankuva kaikkineen, ikkuna menneisyyteen, juuriin ja historiaan. Ja vielä kompaktissa muodossa, mitä tietenkin järjestelijänä arvostan. Olen pelastanut myös sukumme kuvia ja kuville tulen aina löytämään kodista paikan. Onneksi tallessa on pian myös meidän perheen muistoja – ei kronologisena tarinana, mutta tarinana kuitenkin.
Tässä vielä kiteytettynä omat ajatukseni valokuvien järjestämiseen
Aseta rima itsellesi sopivalle korkeudelle. Aikajärjestyksessä olevat, huolellisesti kaikki tapahtumat raportoivat kuvakirjat on ihana, mutta ei ainoa vaihtoehto. Muistoja voi ikuistaa myös perinteisinä valokuvina ja joskus kuvat puhuvat puolestaan ilman tekstejäkin.
Pohdi kehitettävien kuvien määrää miettimällä, voisiko vähemmän olla enemmän. Tässä ajassa nopeita räpsyjä tulee loputtomasti, mutta mikään ei estä suhtautumaan kehittämiseen ja järjestämiseen niin kuin vanhaan aikaan, kun kuvia oli hyvin harkiten.
Pilko urakkaa varsinkin jos se tuntuu ylitsepääsemättömältä. Tavallisia valokuvia voi tilata pienissäkin erissä ja myös kuvakirjoista voi tehdä paitsi paksuja myös kerralla vain kevyen ohuita.
Varmista edes tärkeimpien kuvien tallentuminen pilveen, jos koneelle yhtäkkiä kävisi jotain.
Hyödynnä tarvittaessa valokuvien järjestämiseen erikoistunutta ammattijärjestäjää, joka auttaa myös kuvien kehittämisessä. Tällaista palvelua tarjoaa esimerkiksi Sonja Saloriutta.
Etu omien lempikuviesi kehittämiseen: saat 30 % alennuksen ifolorin kaikista kuvatuotteista 31.5.2021 asti koodilla Laura30. Etukoodia ei voi yhdistää muihin tarjouksiin. Mukavia ikuistamisia teille! Jatkan täällä myös oman projektini parissa.
Mulla taas on aivan päinvastainen ongelma eli liian vähän kuvia, vaikka itsekin rakastan katsella niitä. Kun digikamerat alkoivat vaihtumaan puhelimiin, loppui myös mun valokuvaaminen. Otan toki vieläkin jonkin verran kuvia, mutta lähinnä viestinnällisessä tarkoituksessa (”tein tällaista ruokaa”, ”kauhea siivo olohuoneessa” jne.). Ystävien kokoontumisista yms. mulla ei ole kuvia kuin ehkä 2010-luvun ekoilta vuosilta? Tässä asiassa haluaisin skarpata, mutta eihän mulle tule enää edes kuvaaminen mieleen muuta kuin ehkä kaksi viikkoa tapahtuman jälkeen!
En oikein edes osaa sanoa, mikä aikoinaan vei kuvausinnon. Jotenkin kuvaamiseen kuluva aika alkoi tuntua nololta. En kehdannut hakea hyvää kuvakulmaa ajan kanssa ja huonot räpsyt eivät motivoineet jatkamaan. Kaikesta sitä voikin tuntea huonommuutta!
Kiitos jakamisesta! Tämä oli tosi tärkeä huomio myös, että voi todella käydä päinvastoinkin. Tunnistan tämän sikäli, että olen myös yllättävän huono kuvaamaan esimerkiksi ystävien kokoontumisia. Siis todella huono! Ajattelen varmaan kuvaamista niin työnä, että vapaalla haluan olla vapaalla. Perheestä on onneksi ihan hyvin kuvia vapaa-ajalta, mutta liian vähän muista ihmisistä viimeisen 5-10 vuoden ajalta. Nuorena kun tuli kuvattua ihan perus illanistujaisiakin. Se on kyllä sääli, että se on jäänyt!
Pystyn samaistumaan fiiliksiisi! En ajattele, että kaikkien kuvien pitäisi suinkaan olla ”Pinterest perfect”, mutta minullakin kuvaaminen jää, jos olosuhteet eivät ole kunnossa. Ei vain tule mieleenkään alkaa kuvata vaikka pimeällä keinovalossa, kun olen tottunut kuvaamaan blogiin luonnonvalossa. Niin se todella on juuri näin, että vaikka ei tavoittelisi täydellisiä kuvia, niin edes jotenkin hyvät olosuhteet pitää olla minullekin, jotta tartun kameraan. Valoa tai hetki aikaa. Kiirentuntu on myös itselleni hyvin epäinspiroiva tunne, niin sekin syö kuvausintoa ja -motivaatio. Kiitos, kun pohdiskelit tätä kanssani! Kaikkia tunteita voi tosiaan tähänkin liittyä.
Taitaapa tulla tuo alekoodi käyttöön. Vaikka itellä ei oo läheskään niin paljon kuvia kuin sulla, on kuvia kyllä tietsikalla ihan riittävästi, sanotaanko näin. Itelläkin on ollut ikuisuusprojektina valokuvien kehittäminen. Siinä on kyl urakkaa käydä läpi kuvia, jostain v. 2010 alkaen….
Luin muuten just kirjan: Pieni kirja paremmista valinnoista (suosittelen kaikille, helppolukuinen :)) ja siinä oli miten esim. digitaalinen jalanjälki saastuttaa. No, sehän rupes ahdistamaan, et sekin! Mut toisaalta innostuin siivoamaan sähköpostikansioitani. Ah, mikä tunne, kun ei oo siellä(kään) turhaa ”tavaraa”. Siinäkin siivoamisessa riittää kyllä kans hommaa… Se kirja kyl havahdutti, et pieni digitaalinen jalanjälki = ekoteko.
Heippa! Ihana, jos koodista on iloa. :)
Jep! Ihan varmasti on hurjasti kuvia ilman, että kuvaaminen on osa töitä. On niin helppoa olla jälkiviisas, mutta voi kunpa tätä olisi tehnyt pikkuhiljaa koko ajan. Mutta pääasia, että kuvat ovat yhä tallessa, niin tilanne ei ole menetetty. :) Minua on ainakin huojentanut teidän muiden tilanteet, että en ole ainoa, jolla tämä on jäänyt. Inhimillistä kaiken kaikkiaan!
Joo! Olen lukenut tuon Karitan kirjan, se on tosi hyvä! Mutta todella, eihän sitä tule ajatelleeksi, että sekin. Olipa hyvä, kun muistutit tuostakin näkökulmasta. Kiitos!
Minä olen niitä, joiden vanhemmilla ei ollut lapsuudessani kameraa ja joilla ei ole mitään vauvakirjaakaan, ja edelleen hieman suren sitä, että kukaan ei ole oikein osannut kertoa minulle lapsuudestani asioita tai että tietäisin, minkä näköinen olen jossain elämänvaiheessa lapsena ollut. Vanhempani eivät yksinkertaisesti muista, ovat myöntäneet, että luulivat aikoinaan, etteivät asiat unohdu, mutta niin vain ovat unohtuneet ja meidän tyttärien jututkin menneet muistoissa hieman sekaisin. Olen siksi tehnyt omalle tyttärelleni paljon valokuvakirjoja ja kirjannut muistiin hänen kehitysvaiheitaan, ja nyt hän on siinä iässä, että oma varhaislapsuus kiinnostaa kovasti ja kaikki talletettu on ollut todella mieluista. Enhän toki voinut etukäteen tietää, että tulisivat olemaan näin tärkeitä ja mieluisia, mutta olen ollut todella iloinen, että tässä tuli tehtyä hänelle mieluisella tavalla. Erityisen mieluisia ovat olleet muistiin kirjaamani hassut lausahdukset ja niille hän on kavereidensa kanssa moneen kertaan jaksanut nauraa.
Moikka! Ymmärrän todella hyvin harmituksesi. Voi olla, että minunkin tyttöni tulevat kaipaamaan noita tietoja, enkä varmastikaan tule myöhemmin niitä muistamaan – kun en muista enää nytkään!
Itse en kaipaa itsestäni tietoa eri kehitysvaiheista, mutta sen kokisin valtavaksi sääliksi, jos ei valokuvia olisi. Ihana, kun olet koonnut omalle tyttärelle tuollaista kirjaa. Se on suuri rikkaus ja hän varmasti arvostaa sitä nyt ja vielä enemmän myöhemmin. <3
Aina tällaisia kuullessa tuleekin vähän huono omatunto siitä, ettei ole kyennyt samaan. Ehkä on vain pakko ajatella, että done is better than perfect, että tässä asiassa en vain yllä ideaaliin. Toivon, että tyttöjä silti ilahduttaa valokuvalaatikot, vaikka niissä ei olekaan tarkempia tietoja eikä lausahduksia. Ehkä toki joskus voisin kirjoittaa muuten muistoja näiltä vuosilta ylös, vaikka muistot eivät tulisi olemaankaan päiväntarkkoja. Mutta että missä asuttiin, millaisia tytöt olivat, mitä tykkäsivät tehdä ja niin edelleen. Ehkä se voisi olla jokin erillinen dokumentti? Mietin tässä nyt vain itsekseni ääneen... :)
Arvostan tosi paljon kaikkia teitä, jotka olette saaneet muistokirjat perinteisellä tavalla kronologisesti tehtyä!
Samaistun niin tähän. Niin tärkeitä muistoja kun ne valokuvat onkaan niin jostain syystä niitä ei saa aikaiseksi järjestettyä, ja varmaankin juuri yksi syy on se että niitä on niin monessa paikassa ja monessa eri muodossa. Puhelimen kuvista kun teettää valokuvat niin nehän tulee pienempi kokoisena eikä ns. ”normaalin” valokuvan kokoisena ellei muuta kuvasuhdetta. Kuinka olet tämän ratkaissut? Muutatko jokaisen kuvan kohdalla kuva-aiheen vai tyydytkö näihin hieman pienempiin kuviin?
Kiitos! Lohduttaa puolin ja toisin. <3 Ihana, kun ymmärsit, mitä ajoin takaa. Juuri se, että on liian monessa paikassa ja muodossa. Projektista ei siksi ole saanut otetta.
Tuotakin mietin! Itse asiassa tilasin nyt ensimmäisiä puhelinkuvia alkuperäisessä koossa. Ne ovat siis tosiaan hieman eri kokoisia kuin kameralla otetut. Voisihan kuvakoon vaihtaa, mutta luulen, että en aina muistaisi, niin taidan oikaista pysymällä alkuperäisissä mitoissa. Onneksi ero ei ole niin suuri, etteivätkö kamera- ja kännykkäkuvat sopisi hyvin samaan laatikkoon. Ainakin ensimmäisen satsin perustella minusta menee hyvin sekaisin, vaikka toiset ovat hitusen pienempiä. :)