Vivian Maier – mikä elämys katuvalokuvien maailmaan

Kaupallinen yhteistyö, Suomen valokuvataiteen museo ja Asennemedia

Pääsin työn puolesta vierailemaan Suomen Valokuvataiteen museo K1-näyttelyssä Kämp Galleriassa, ja otan teidät virtuaalikierrokselle mukaan. Kaksi talvella avattua näyttelyä käsittelevät naisiin kohdistuvia stereotypioita ja naisen roolia. Päänäyttely on amerikkalaisen Vivian Maierin odotettu jatkonäyttely. Vaikka koronarajoitukset alkuvuodesta 2020 keskeyttivät Vivian Maierin edellisen Omakuva ja sen varjo -näyttelyn Valokuvataiteen museon Kaapelitehtaan näyttelytilassa lyhyeen, näyttelystä ehti tulla museon kaikkien aikojen suosituin. Tällä kertaa Maier on palannu Helsinkiin yleisön kovasti toivomin katuvalokuvin K1-näyttelytilaan. Toisena näyttelynä nähdään virolaisen Maria Kapajevan taidetta. Hän käsittelee videoteosten kautta naisten kohtaamia stereotypioita, odotuksia ja rooleja.

Postauksessani näkyvät kuvat ovat Vivian Maierin päänäyttelystä, ja tällä amerikkalaisella naisvalokuvaajalla onkin aivan hurjan kiinnostava ja kiehtova tarina taustallaan. Vivian Maier syntyi vuonna 1926 ja vietti elämänsä New Yorkissa ja Chicagossa köyhänä lastenhoitajana. Maier oli itseoppinut valokuvaaja, joka kuvasi intohimoisesti koko aikuiselämänsä tuomatta kuitenkaan koskaan töitään kenellekään esille, ei edes työnantajaperheilleen.

Lopulta Maierin yli sadantuhannen kuvan arkisto löytyi sattumalta vuonna 2007 chicagolaisesta varastosta, jonka vuokrat olivat jääneet maksamatta. (Valokuvia vaalivan järjestelijän huomio: Maier tunnettiin tavaraa hamstraavana, mutta tässä on hyvä esimerkki aarteista, joilla todella oli säilyttämisen arvo.) Näin Vivian Maierista tuli katuvalokuvauksen sensaatio vasta kuolemansa jälkeen.

Työ lastenhoitajana mahdollisti Maierin teokset monella tapaa. Valokuvataiteen museo näkee Maierin ensisijaisesti taiteilijana, joka mahdollisti luovan työnsä ansaitsemalla elantonsa toisessa työssä niin kuten taiteilijat ovat kautta aikain tehneet. Toisaalta työ lastenhoitajana myös mahdollisti kameran kanssa vaeltelun kaupungilla, mitä hän tekikin usein yhdessä lasten kanssa.

Roolissaan hän pääsi niin lähelle ihmistä kuin pääsi, koska hän oli itsekin osa New Yorkin ja Chicagon katujen vilinää. Maierin kameraan tallentui kaupunkielämää, maisemia ja erilaisia ihmisiä aina laitapuolen kulkijoista vauraampaan kansaan ostoksineen, aina rakastavaisista korttelin kirmaaviin lapsiin. Anonyymeistä kaupunkilaisista tuli Maierin linssin läpi ohikiitävien hetkien aikana otosten päähenkilöitä.

“Olen tavallaan vakooja”, on Maier todennut. Tähän jos mihin on helppo pelkästään näyttelyä katselemalla yhtyä. Miten hän pääsikin niin lähelle ihmisiä ikuistaen myös heidän vaatteitaan, ilmeitään ja eleitään. Kuin hän olisi pysäyttänyt ajan juuri siihen dramaattisen kohtaan. Mustavalkoisten valokuvien lisäksi näyttelyssä on värivedoksia vuodesta 1965 eteenpäin sekä kolme Maierin ottamaa kaitafilmiä, jossa niin ikään on ikuistettu kadun vilinää.

Maieria pidetään hyvin taitavana ja tarkkanäköisenä valokuvaajana ja kuten sanottu, mikä kiehtovinta, hän oli kuvaajana itseoppinut. Maier perehtyi valokuvaukseen muun muassa valokuvakirjallisuuden kautta, ja kehitti filmejään ja vedosti valokuvia kylpyhuoneeseensa perustamassaan pimiössä – niin kauan kuin hän kyseisen isäntäperheen luona asui. Myöhemmin, kun tätä mahdollisuutta ei enää ollut, alkoikin hänelle kertyä valtavasti kehittämättömiä otoksia.

Yhdeksi syyksi, miksi Maier jäi elinaikanaan vailla huomiota, on esitetty hänen sukupuolensa: valokuvauksen miehinen maailma vaikutti varmasti yhtenä tekijänä hänen näkymättömäksi jäämiseen.

Itse näen Maierin tarinan samaan aikaan sekä surullisena että voimaannuttavana. Olisiko Maier halunnut esitellä kuviaan jo elinaikanaan, mutta ei köyhänä lastenhoitajana ja naisena kokenut sitä oikeudekseen? Saattoiko hän syvällä sisimmissään arvata, kunnianhimoinen kun kaikesta yksityisyydestään huolimatta oli, millainen merkitys hänen taiteellaan saattaisi joskus katuvalokuvaamiseen olla?

Toisaalta se, miten elämäntyön tulo julkisuuteen muutti postuumisti köyhän lastenhoitajan tarinan, on voimaannuttava. Onkin sanottu, että Maerin tarinalla on monelle taiteentekijälle tai taiteen tekemisestä haaveilevalle suuri merkitys: joskus palo riittää, vaikka olosuhteet eivät olisikaan optimaaliset.

Itselläni näyttely meni vahvasti ihon alle – olisi mennyt varmasti muutenkin, mutta nyt poikkeusaikana vasta menikin. On kiehtovaa huomata, miten erilaisin silmin näyttelyä tässä ajassa katsoo. Miten katse tahtomattaankin kiinnittyy lähellä toisiaan oleviin ihmisiin ja toisaalta pelkästään monimuotoiseen elämään arkisine tilanteineen ylipäätään.

Mitä hitaammaksi oma elämä on tässä ajassa pysähtynyt, sitä voimakkaammalta ja väkevämmältä kokemus katsoa valokuvia, joita ajattelen ikkunoina toisiin todellisuuksiin, tuntuu. Kuvia katsellessa voi miltei tuntea newyorkilaisen vesipostin suihkun, haistaa kaduilla leijailevan savukkeen, kuulla nukahtaneen lehtimyyjän kuorsauksen ja häikäistyä asemahallin auringonsäteistä. Teokset riipaisevat aika syvältäkin sielua paitsi ajattomana näyttelynä myös juuri tässä poikkeuksellisessa ajassa muistuttamaan elämän kirjosta kaduilla ja julkisissa tiloissa, ei omien seinien sisällä.

Poikkeusaika on antanut hyvän mahdollisuuden itsetutkiskeluun pysähtyä miettimään, mitä elämästä oikeasti kaipaa ja mistä vapautumisesta saattaa olla huojentunutkin. Liekö syynä tietynlainen aistiherkkyys, mutta huomaan, että esimerkiksi keikkoja en itse henkilökohtaisesti kaipaa, vaikka muille kävijöille ja tietenkin esiintyjille hyvin pian sen mahdollisuuden soisinkin. Ihmisiä ja ilonpitoa ikävöin hurjasti, mutta en tuhansien ihmisen ryppäissä. Kodin ulkopuolisena tekemisenä rauhalliset ja rikastuttavat näyttelyt ovat minulle erityisen mieltä lataavia paikkoja, joita olen todella huomannut kaipaavani ja tarvitsevani. Vielä kun pian pääsisi museokäynnin yhteydessä syömäänkin, niin siinä on jo täydellinen mikrotauko arjesta.

Valokuvataiten museo K1-näyttelytila Helsingin Kämp Gallerian alakerrassa on ihanteellinen esimerkki siitä, miten aivan ydinkeskustaankin on mahdollista mennä paitsi piristymään myös latautumaan. Soppimaisen suojaisa ja hämyinen näyttely sulkee muun maailman ulkopuolelleen ja antaa katsojalleen täyden rauhan matkata mielessään teosten toisiin todellisuuksiin. K1-näyttelyssä turvallisuus on huomioitu monella tapaa: museon aukioloajat ovat poikkeuksellisen laajat, näyttelyssä on voimassa maskiedellytys ja näyttelytilaan päästetään kerrallaan vain rajoitettu määrä ihmisiä. Yleisöopastuksia, tilattuja opastuksia ja pajoja ei toistaiseksi järjestetä.

Edellisen kerran vierailin Suomen Valokuvataiteen museon silloin vasta avatussa K1-näyttelytilassa katsomassa tyttäreni kanssa Douglas Kirklandin kuvasarjat Marilyn Monroesta ja Coco Chanelista. Tämänhetkinen Vivian Meierin ja Maria Kapajevan näyttely on katsottavissa K1-näyttelytilassa 18.4.2021 asti.

Seuraavaksi K1-näyttelyyn 30.4.2021 alkaen tulee Stanley Kubrickin valokuvia, mikä yhä jatkaa kuin minulle tehtyjen näyttelyiden sarjaa – hän on lempiohjaajiani ja pidän erityisesti Kellopeliappelsiinia kaikessa kiistanalaisuudessaan upeana elokuvana. Stanley Kubrick olikin valokuvaaja ennen kuin hänestä tuli kuuluisa elokuvaohjaaja, joten myös K1-näyttelytilan seuraavaa kokoelmaa odotan kovasti.

Kaunokirjallisuudesta usein sanotaan, että se lisää empatiaa ja auttaa ymmärtämään maailmaa. Sanoisin samaa yleensäkin kulttuurista. Se on kuin matkustamista pienoiskoossa: sen myötä pääsee katsomaan maailmaa niin paljon laajemmasta perspektiivistä kuin oman kokemuksen kautta.

Taiteen rikkaus on sitä, että se haastaa, kyseenalaistaa, ihmetyttää ja joskus järkyttääkin. Haluan altistaa itseni myös teoksille, jota en koskaan ottaisi kotiini. Teoksille, joita on vaikea pukea sanoiksi, joita ei oikein ymmärräkään, jotka häiritsevät. Jotka ovat kuin ihmisiä, joiden kanssa ei löydä samaa aaltopituutta, mutta jotka piti elämässään kohdata.

Taide on minulle näitä teoksia ja sitten se on sommittelultaan kauniita ja kiinnostavia mustavalkoisia valokuvia, jotka voisin kaikki ottaa seinälleni, jotka puhuvat minun kieltäni. Jotka päästävät minun aikaan, jonka olisin halunnut kokea, ihmisten luokse, joiden karisman olisin halunnut aistia, paikkoihin, joissa tunnen olevani kotona.

Niin huojentavaa kuin itselleni onkin ollut pysyä kotona väljässä Suomessa kaipaamatta ruuhkaisia suurkaupunkeja, ei mikään saa tuntemaan olevansa yhtä lailla elossa kuin New York. Voi kunpa pystyisin välittämään Rolleiflex-kamera kaulassa New Yorkin ja Chicagon katuja kulkeneelle naisvalokuvaajalle jälkikäteen hänen merkityksensä paitsi valokuvataiteelle myös yksittäiselle tämän ajan museokävijälle. Salaperäinen lastenhoitaja saattoi olla köyhä, mutta hänen visionsa ja perintönsä on valtavan rikas.

Kuvat: Johanna Rontu