Äitienpäivän ajatuksia

Toivottavasti teillä oli ihana ja rakkaudentäyteinen äitienpäivä. Ja niille, joille äitienpäivä oli syystä tai toisesta kipeä, haluan lähettää lämpimiä halauksia. Olen onnellinen siitä, miten äitienpäivästä puhutaan vuosi vuodelta inhimillisemmin ja sensitiivisemmin. Pyhä kun on niin paljon muutakin kuin onnellisuutta, se on myös surua, haikeutta, ikävää ja ulkopuolisuutta.

Lapsettomien lauantai muistuttaa hyvin tärkeällä tavalla siitä, miten herkkä aihe on kyseessä. Tahaton lapsettomuus koskettaa noin joka viidettä suomalaista. Sitä ei siis voi tarpeeksi korostaa, miten hienovarainen perheenlisäykseen liittyvissä uteluissa on syytä olla.

Omassa elämässäni lapset ovat kaikista vähiten itsestäänselvä asia. Se on se asia elämässäni, minkä arvon ymmärrän silloinkin, kun en muuten osaa olla rakentava. Kaikista huonoimpinakin päivänä lapset on se asia, jota en pidä, enkä tule koskaan pitämään, itsestäänselvyytenä. Se on suurin rikkaus ja lahja, jonka olen elämältä saanut.

Tiedän, miten moni nykyajan vanhempi kokee suositusten kanssa painetta ja riittämättömyyttä. Jos voin omalta osaltani mitenkään tilannetta helpottaa, niin sen sanon, että itse en ainakaan ole täydellinen äiti. Menetän hermoni, en ole leikkijätyyppi, enkä varmasti harjaa taaperon hampaita kahta minuuttia tai täytä kaikkia liikuntasuosituksia. Olen se äiti, joka käskee lastensa olla huutamatta – huutamalla heille itse.

Mutta tiedättekö mitä, en usko täydellisyyteen vanhemmuuteen. En usko, että kukaan vanhempi missään maassa tai ajassa on ollut täydellinen. Täydellinen vanhempi on kuin keiju, haltija tai maahinen – uskoo ken tahtoo. Tämän tiedostaminen on ollut todella vapauttavaa. Kun mietin omia ystäviäni, he kaikki ovat ihania äitejä – mutta jokainen omalla tavallaan. Kaikki omine vahvuuksineen ja heikkouksineen.

Mitä täydellisyys edes tarkoittaa. Sitäkö, etteikö vaikka koskaan menettäisi malttiaan? Omaan korvaani tällainen kuulostaa ainoastaan pelottavalta ja kaikkea muuta kuin inhimilliseltä. Olen mieluusti lasteni edessä ihminen – ja sillä annan heillekin luvan olla. Jokaisen kärhämän, kohtauksen ja kiukuttelun vastapainoksi on sata suukkoa ja syleilyä.

Uskon vanhemmuudessa perspektiiviin, isoon kuvaan, kokonaisuuteen. En yksittäisiin hermojenmenetyksiin enkä satunnaisiin jäätelöllä korvattuihin lounaisiin. Koen helpottavaksi katsoa omaa vanhemmuuttani ikään kuin ylhäältä päin ulkopuolisena. Se, mikä saattaa tapahtumahetkellä saada kohtuuttomat mittasuhteet, onkin lintuperspektiivistä yksi pieni piste vuosien pitkällä janalla. Niin kauan kuin janalla kulkee rakkaus, turvallisuus ja kommunikointi eivät sitä yksittäiset pisteet heilauta.

Perspektiivi on hyvä vaalittava myös muiden vanhempien kanssa. Se, mitä jostain muusta perheestä leikkipuistossa tai marketin käytävällä pienen hetken verran näkee, kertoo vain sen hetken, ei koskaan koko kokonaisuutta heidän vuosien janallaan.

Välillä ihmettelen syvästi, millaisiin lillukanvarsiin muiden vanhemmuudessa puututaan (ei onneksi omalla kohdallani, mutta muuten keskusteluissa somessa). Kukaan ulkopuolinen voi tietää, millä korteilla toinen vanhempi pelaa. Perhe-elämä, ja elämä ylipäätään, on aina tuhannen muuttujan summa.

Vanhemmuuteen vaikuttaa niin monia asia: se, millainen tausta on, millaiset voimavarat, millaiset tukiverkot, millainen taloudellinen tilanne, millainen ammatti, millainen terveys, millainen kapasiteetti. Tästä yhtälöstä ei näy ulkopuoliselle kuin jäävuoren huippu, joten hienovaraisuutta ei voi tarpeeksi korostaa myöskään siinä, kuinka toisen vanhemmuuteen puuttuu.

Äitiydessä palkitsee onnistumisen kokemukset omien lasten kanssa, mutta myös vanhempien välinen solidaarisuus. Auki pidetyt ovet, empaattiset ymmärtävät hymyt kesken uhmaikäisen kohtauksen. Minun äitiyteeni on peruuttamattomasti vaikuttanut yksi ventovieras, ikäiseni nainen, joka tuli lohduttamaan minua bussissa, kun olin saanut kuulla vanhemmalta rouvalta vastasyntyneen kanssa kunniani. Solidaarisuutta osoittanut ei tiedä, mitä teki: jätti muutamalla sanalla hormoneista herkkään sydämeeni äitinä ikuisen jäljen.

Teen äitinä parhaani niillä korteilla, jotka minulle on jaettu. Olen kiitollinen siitä, että niin monessa asiassa kun olenkin elämässäni kipuillut, äitiys on tuntunut minulle alusta asti maailman luonnollisimmalta asialta: kaikkine sävyineen, tunteineen ja vaiheineen. Koen, että tyttöni toivat minut kotiin.

Kiitos L ja O, että saan olla äiti juuri teille. Kiitos aamiaisesta, askarteluista ja huonoista vitseistä. Kiitos kukista, kutituksista ja korusta, joka jättää kaikki tillanderit varjoonsa.