Kuljen kotona ja katson huojentuneena viimeisiä, sohvan alla asentamistaan odottavia laattalaatikoita. Kohta keskeneräisyys ei enää kuormita. Avaan kalenterin ja huokaisen sen tyhjistä päivistä. Valvomista en enää kestä, herkkä rytmini menee kerrasta sekaisin. Vetäydyn eri tilaan latautumaan toistensa päälle puhuvien ihmisten melusta. Katson puhelimeni ruutua ja mietin, miksi en saa soitettua takaisin. Kiitän itseäni, ettei kukaan perheestämme harrasta minuuttiaikataulun mukaan. Mietin vitsillä, vaikka tosissani, miten olen koskaan käynyt viittä kertaa viikossa toimistolla.
Olenko laiska, hemmoteltu ja epäkelpo… vai sittenkin introvertti ja erityisherkkä?
Olen jo pitkään pitänyt itsetuntemusta kaiken pohjana. Siis kaiken, vanhemmuudesta järjestämiseen ja sisustamisesta työelämään. Ja silti tarvittiin 37 vuotta ja globaali pandemia, että ymmärsin, miten syvällä minussa on introvertteja ja erityisherkkiä piirteitä.
Vältän lokeroimista, sillä asioissa on aina harmaan sävyjä – ihmisyydessä nyt etenkin. Harva meistä asettuu mihinkään ääripäähän, vaan meissä kaikissa on monia erilaisia piirteitä, jotka muodostavat yksilöllisen kokonaisuuden. Minäkään en halua otsaani mitään leimaa. En varsinkaan sellaista yksipuolista leimaa, joka ei ota huomioon kaikkia sävyjä ja kerroksia.
Minussakin on hurjasti sosiaalista ja myös suurpiirteistä. Koen olevani ihmisläheinen ja helpostilähestyttävä. Elämääni jaan tuhansille ihmisille. Ensimmäisessä työpaikassani tein kylmäsoittoja yritysjohtajille. Menen reippaasti esittäytymään. Lähdin hädin tuskin täysikäisenä au pairiksi vailla minuutinkaan lastenhoitokokemusta. Viihdyin kaikissa opiskelijariennoissa ja nauran kovaa. En tee viisivuotissuunnitelmia. Siedän yrittäjyyden epävarmuutta. Elän kuukausi kerrallaan hyvin intuitiivisesti.
Mutta kaiken tämän lisäksi minussa on ihminen, joka kaipaa tänä päivänä valtavasti rauhaa, palautumista, hiljaisuutta ja väljyyttä.
Näistä piirteistä epäilemättä myös järjestyssisältöni ovat lähteneet: tarpeesta rauhoittaa ympäristö, vähentää kaikki tarpeeton kuormitus. Kaikki Kaunis järjestys -podcastia kuunnelleet tunnistatte tämän varmasti. Puhuin joka jaksossa ärsykkeiden vähentämisestä, oli kyse sitten tavaratulvasta tai sosiaalisen media käytöstä.
Yksi teistä lähetti myös ihanan huomaavaisen viestin: Oletko miettinyt, että olisit erityisherkkä?
Olin jo pitkään pohtinut, mikä minussa on vikana, kun en osaa ylläpitää ystävyyssuhteissa kulttuuria, jossa ”soitellaan” tai ”nähdään hei spontaanisti, eihän sitä aina tarvitse kahta viikkoa aikaisemmin sopia”. Ei niin… kai.
Oikeastaan kaikista oleellisinta tässä oivalluksessa omalla kohdallani onkin vapautua tästä oikeasti aika ikävästäkin mikä minussa on vikana, kun -asetelmasta.
Mikä minussa on vikana, kun minun on vaikea rentoutua keskeneräisessä ympäristössä? Mikä minussa on vikana, kun koen, että joskus muille ihan pienetkin asiat ovat minulle kuormittavia? Mikä minussa on vikana, kun en saa pääni välilehtiä sulkeutumaan? Mikä minussa on vikana, kun eläydyn muiden tunnetiloihin niin paljon? Mikä minussa on vikana, kun en pysty tekemään arjessa niin paljoa kuin osa tekee? Mikä minussa on vikana, kun aistin ärsykkeet niin voimakkaasti? Mikä minussa on vikana, kun en osaa heittäytyä? Mikä minussa on vikana, kun en haluan prosessoida kaikkea rauhassa ennen päätöksentekoa?
Maailma, jossa elämme, on hyvin ekstroverttikeskeinen. Jatkuva meneminen, tekeminen, kiirehtiminen, saavuttaminen, kuuluminen ja näkyminen on normi. Spontaaniutta, elämyshakuisuutta ja vauhtia pidetään arvossa ja ihanteena.
Olenkin ymmärtänyt, miten myös helpottavaa aikaa korona on itselleni ollut. Ei suinkaan pelkästään helpottavaa – pelot, ikävä ja arjen puuroutuminen on ollut läsnä täälläkin – mutta myös helpottavaa. Ensimmäistä kertaa koronan myötä en koe olleeni altavastaajan asemassa, vaan se osapuoli, jonka on ollut luontevampi sopeutua yhteiskunnassa vallitsevaan normaaliin.
Kuten sanoin, minussa on paljon sosiaalisesta enkä tunnista itseäni siitä, ettenkö latautuisi seurassa. Lataudun hurjasti muista ihmisistä, odotan kohtaamisia, keskusteluja ja naurunremakoita. En vain ole se ihminen, joka pystyy olemaan jatkuvasti menossa tai aina tavoitettavissa edes ihmisille, joiden kanssa minun on aidosti hyvä olla. Minun on pakko säännellä kaikkea: menoja, ärsykkeitä, tavaraa. Vain niin voin voida hyvin.
Muistan jo nuorena, miten yksi ihana (spontaani ja ekstrovertti) ystäväni totesi kaikella rakkaudella jotain suunnitelmia ehdottaessaan, että aina sun pitää miettiä. Miten tämä onkin jäänyt mieleeni. Ja nyt vasta miltei kaksikymmentä vuotta sen jälkeen ymmärrän, miksi minun aina pitää miettiä.
Korona ja Kaunis järjestys -keskustelut ovat olleet korvaamattomia oppitunteja siihen, että ymmärrän aikaisempaa paremmin itsestäni tämän puolen, jota en ajattele hyvänä tai huonona, vaan yksinkertaisesti vain olemassa olevana.
Puolen, joka vaatii rauhaa, tilaa, väljyyttä, harkintaa ja palautumista. Joka rakastaa itsenäistä yrittäjyyttä ja omaan tahtiin tehtäviä etätöitä. Ohjelmasta vapaita välipäiviä. Hyvissä ajoin sovittuja menoja. Hiljaisia näyttelyitä enemmän kuin meluisia konsertteja. Aitoa läsnäoloa ja asioiden syvempää käsittelyä. Omin rajojen ja kapasitetin tarkkaa tuntemista. Mutta myös sosiaalisuutta ja menemisiä, vain omalla tahdillaan ja tavallaan.
Sitä minulle, erityisherkkiä piirteitä omaavalle sosiaaliselle introvertille on hyvä elämä. Halusin kirjoittaa tämän, koska toivon, että kirjoituksesta on vertaistukea vastaavia ominaisuuksia tunnistaville, kun tiedän siellä olevan paljon harmoniankaipuisia lukijoita. Puhdistavaltakin tämä tuntuu vapautua ulkopuolelta tulevista odotuksista ja olla taas askeleen lähempänä aitoa itseä kaikkine, joskus ristiriitaisinekin, piirteineen.
Kuvat: Liittyvät ja eivät liity. Ovat vuodelta 2019 Madeiralta The Design Centre Nini Andrade Silva -keskuksesta, kun odotin nuorempaa. Tuossa rauhallisessa auringossa kylpevässä paikassa Atlantin yllä minulla on kaikilla aisteilla poikkeuksellisen hyvä olla.
Ihana ja kiitos, kun kirjoitat aiheesta Laura. Tosi hyvin ja rehellisesti avaat tuntemuksiasi – arvostan niin paljon. Uskon, että moni muukin tunnistaa tästä itsensä, enemmän tai vähemmän. Näitä avauksia tarvitaan. Tältä istumalta haluan myös kommentoida, koska on taas niin tuttuja ja tärkeitä tuntemuksia itsellenikin.
Olen lukenut erityisherkkyydestä paljon sen jälkeen, kun ylipäänsä koko asia & sana tuli eteeni yllättäen muutama vuosi sitten. Muistan miten kyyneleet silmissä luin kuvausta erityisherkästä: se olin täysin minä. Ja miten helpottavaa oli huomata ja ymmärtää, että omat ajatukset & tunteet saivat sellaisen varmistuksen. Että ei minussa olekaan mitään vikaa, vaan olen erityisherkkä ja minä vain koen asiat monia muita ihmisiä voimakkaammin.
Ymmärrän niin hyvin kaiken mistä puhut. Ainakin itselleni se, että oivalsin tämän asian, on auttanut olemaan itselleen lempeämpi ja vahvistanut sitä, että saan (ja pitää) tehdä juuri niin kuin itsestä tuntuu hyvältä. Ei tarvitse valvoa väkisin toisten mieliksi (ja ärsyyntyä ja kärsiä itse seuraavana päivänä) ja ei enää tarvitse ihmetellä tai häpeillä sitä, että tarvitsee enemmän aikaa palautuakseen isoista ihmismassoista (vaikka kuten sinäkin sanoit, siitä sosiaalisesta elämästä aidosti nauttiikin paljon!). Tiedän hyvin myös miltä tuntuu, kun aistii tarkasti muiden fiilikset ja kokee paineita monista asioista. Murehtii ja vatvoo, joskus niin paljon, että itsekin ahdistuu.
Myös mies on tämän myötä ymmärtänyt minua paremmin ja luenkin hänelle usein artikkeleita aiheesta ääneen. 😊
Jotenkin silti koen, että myös tämän asian (tai sanan erityisherkkä) päällä on vielä sellainen kevyt negatiivinen viba. Että olisi jotenkin heikompi, kun on herkkä vaikka päinvastoinhan se on. Ehkä se on vain omassa päässä sekin, en tiedä. Facebookissa on muuten sellainen sivusto kuin ”Hidasta elämää”, vinkkinä jos haluat kurkata. Siellä on minusta tosi hyviä, osuvia kirjoituksia erityisherkkyydestä ja elämästä muutenkin – sellaista sopivan lyhyttä ja keveää luettavaa, mutta jotka usein kolahtavat ja auttavat ymmärtämään omaa käyttäytymistä paremmin.
Tästä taisi tulla samalla tällainen henkilökohtainenkin avautuminen. 😁 Kiitos, kun loit paikan purkautua ja jakaa ajatuksia aiheesta. Kiitos kun olet: ihana ja juuri sellainen kuin olet. ❤
Moi Katri! <3 Kiitos niin paljon kommentista! Tuntuu tosi eheyttävältä ja puhdistavalta vaihtaa tästä ajatuksia. Olen tosi onnellinen, että sain tämän pois sydämeltäni, mutta vielä merkityksellisemmäksi koen kirjoittamisen, kun se koskettaa vertaistuellisesti muita.
Tosi hienoa, että olet lukenut aiheesta! Ehdin sen verran itsekin katsoa, että kirjallisuutta löytyy hyvin. BookBeatistakin löytyi monta äänikirjaa, joita ajattelin kuunnella. Helpotus on juuri se tunne, jonka kanssasi jaan. Että omille ominaisuuksille ja reaktioille löytyi syy. Se on myös hurjan tärkeää, että puoliso ymmärtää tämän puolen, ja läheiset ylipäätäänkin. Ihana, kun luet hänelle. :)
Samaa pelkään ja ajattelen, että on negatiivinen kaiku. Koska en halua mitään erityiskohtelua tai sitä, että joku ajattelisi, että tässä menee pois tolaltaan jostain yhdestä äännähdyksestä. Kun samaan aikaan koen olevani myös monissa asioissa sitkeä ja sopeutuva. Ihminen kun on aina erityinen kokonaisuus.
Hidasta elämää -sivustolla olenkin käynyt ennen usein. Oikeastaan aina, kun olen jotain tämäntyyppisiä aiheita googlannut, niin tulee väistämättä päädyttyä sinne. Niin tuli muuten tälläkin kertaa. Ihana, että sivustolle on koottuna niin paljon tämäntyyppisistä aiheista. Sama kokemus, että jutut ovat juuri sopivan omaksuttavia ja samaistuttavia. Usein tulee sellainen lämmin ja huojentunut olo, että näinpä juuri. Ihana, kun ei ole asian kanssa yksin. :)
Olen tosi iloinen, että purit sydäntä. Niin sai tehdä nyt ja saa tehdä jatkossa. Olen hurjan iloinen, että voimme olla toinen toisille vertaistukena. Samat sanat, kiitos kun ja tuollainen kun olet! <3
Kiitos tästä! Samaistuin lähes joka kohtaan. En pysty rentoutumaan, jos kotona on täysi kaaos (ja okei, tiedostan myös, että jollekin mun sotkuinen koti ei näytä välttämättä erityisen sotkuiselta, mutta kaikilla oma käsityksensä tästäkin :) ). Yritän välillä ”sulkea silmäni” epäjärjestykseltä, kun kuormitustaso on sellainen, ettei siivoamiseen ole aikaa ja energiaa. Mutta huonosti se onnistuu. Siisti koti = rentoutuneempi mieli. Olen myös viime aikoina kokenut huonommuutta siitä, että en jaksa tehdä niin paljon kaikkea. Tiedän omat rajani aika hyvin ja kuormitun tietynlaisista asioista varmasti helpommin kuin moni muu. Täytyy vain hyväksyä sekin. :) Ja sitten toisaalta – nautin ystävien seurasta todella paljon ja esim. töissä uskallan kyllä sanoa mielipiteeni ja olla äänessä. Samoin olen jo nuorena lähtenyt yksin ulkomaille pidemmäksi aikaa ja myöhemminkin. Erityisherkkä olen ajatellut itsekin olevani jollakin tasolla ainakin, mutta ehkä se sanana antaa väärän mielikuvan. Toitkin hyvin esille oman persoonasi eri puolet, ja lähes samat asiat olisin voinut itsekin kuvata itsestäni. Tulipas vähän sekava kommentti, mutta halusin jotakin nopeasti kirjoittaa, koska tekstisi osui niin lähelle!
Kiitos itsellesi! Kommenttisi merkitsee todella paljon, tuntuu tärkeältä vaihtaa ajatuksia. Teen itse samaa, että suljen silmäni sotkulta. Välillä (aika usein iltaisin) väsymys ja mukavuudenhalu menee siivoamisen edelle. Mutta isossa kuvassa kodin on pakko olla harmoninen ja suhteellisen siisti, joskin tuskin koskaan täysin siisti. Mutta sellainen kuitenkin, että pystyy keskittyä ja rentoutua. :)
Tuntuu tosi huojentavalta kuulla, että en ole ainoa, joka on kokenut huonommuutta siitä, että ei jaksa tehdä niin paljoa kuin muut, että kapasiteetti ei vain samanlailla riitä. Nimenomaan, se täytyy vain hyväksyä ja tiedostaminen on varmasti ensimmäinen tärkein askel.
Kuulostat kyllä siltä, että jaamme todella paljon samoja piirteitä. Nimenomaan se, että yksi termi voi helposti johtaa harhaan, kun meissä ihmisissä on niin paljon puolia. Se, että tuntee asiat voimakkaasti ja kuormittuu helposti, ei tarkoita, ettei esimerkiksi voisi olla vahva. Itse asiassa herkän ja vahvan kontrasti on itsessäni se, minkä olen tunnistanut kaikista pisimpään ja ihmetellyt sitä ristiriitaa niin kauan kuin muistan. Että miten voin olla niin herkkä, ja sitten kuitenkin tietyissä asioissa elämässä (joita en niin ole tuonut esille blogissakaan) koen olleeni tosi vahva. Olen valtavan onnellinen, että kirjoitit. Ihana, kun olet linjoilla ja sain vaihtaa ajatuksia kanssasi. <3
Kiitos Laura tekstistä, kuulostaa erittäin tutulta täälläkin! Tunnistan ehdottomasti ajatukset siitä, että ympäristön tulee olla harmoninen, että voi latautua ja sosiaalisuudesta tarvitsee välipäiviä, vaikka kuinka pitääkin ihmisten seurasta. Olisi kivaa kuulla lisää siitä, miten toteutat itsellesi sopivaa, rauhallisempaa elämäntyyliä kahden pienen lapsen äitinä. Itselleni mielenrauhaa tuo mm. se, että lapsen huoneen oven voi sulkea eikä tarvitse nähdä legokaaosta. :D Voi hyvin olla, että olet sivunnut aihetta podissa, jonka kuuntelemisen tosin kielsin itseltäni ennen gradun palautusta, että tulisi keskityttyä opiskeluun eikä järjestelyvimmaan. ;)
Kiitos itsellesi Julia! Tämä on taas osoitus siitä, miksi teille kirjoitan. On valtava etuoikeus pystyä jakamaan henkilökohtaisia asioita luottamuksellisessa ilmapiirissä ja saada niihin vielä vertaistukeakin. Jep, juuri näin! Välipäiviä on saatava. Sitten voi taas nauttia seurasta ja menemisestä. :)
”Miten toteutat itsellesi sopivaa, rauhallisempaa elämäntyyliä kahden pienen lapsen äitinä”. Tämänhän on loistava kysymys. Voisin itse asiassa koota vielä näitä myöhemmin blogissa yhteen, vaikka monesta asiasta on tullut varmasti mainittua siellä täällä, niin ei sillä lailla kootusti. :)
Kyllä, lastenhuoneen oven sulkeminen on ehdoton. :D Tein niin, että tarkoituksella valitsin nukkumishuoneeksi lähempänä olohuonetta olevan huoneen. Leikkihuone on enemmän käytävällä, eikä sotku pistä silmään.
Jos meillä on muuten suhteellisen siistiä (täysin siistiä meillä ei ole juuri koskaan kahta minuuttia pidempään), niin itse asiassa lasten lelut eivät minusta edes kauhesti kuormita. Jos niitä on vaikka muutama olohuoneessa, se on minusta kodikas ja onnellinen näky. (Paitsi sitten siinä vaiheessa, kun KAIKKI on räjähtänyt. Se kuormittaa.)
Ehkä itse asiassa oleellisin pointti melkein omalla kohdallani ei niinkään ole se, että lapset sotkisivat vaan se, että en jaksa enää itse lastenhoidolta siivota. Eli kun on ensin pukenut, hääräillyt, kokannut, vaihtanut vaippaa ja mitä vielä, niin sen jälkeen on niin väsynyt olo, etten jaksa välttämättä siivota omiakaan tavaroita. Näin omalla kohdallani, että lasten vaikutus ei ole aina suora, vaan välillinen. :)
Hei tosi hyvä päätös! Juuri tuollaisia rajauksia meidäntyyppisten ihmisten on pakko tehdä. :D Itsehän tein niin, että en kuunnellut muita podeja silloin, kun tein omaani – oli selkeintä keskittyä vain siihen. Kaunis järjestys -podi ei onneksi vanhene, joten siellä jaksot odottavat. :) Ei muuta kuin paljon paljon tsemppiä gradurutistukseen! Meidän perheessä on miehellä opinnäytetyö loppusuoralla, joten tiedän tunteen. Kovasti odottaa hän, mutta ehkä erityisesti vaimo, että se saadaan pois pöydältä. :D Kiitos vielä jutteluista!
Ihana vertaistuki.❤
Olen itsekin toisinaan pohtinut, että mikä minussa on vikana, kun.. lausetta.
Samalla tavalla kaipaan rauhaa isosta joukosta, järjestyksessä olevan kodin, kalenterin, jääkaapin ja no kaiken. Tarvitsen suunnitelmallisuutta ja aikaa. Kaupunkichillailun, piknikin tai minkä tahansa retken jälkeen olen aivan puhki, vaikka reissu olisi ollut onnistunut, rentouttava ja ihania muistoja täynnä.
On välillä ollut haasteellista kertoa, kuinka olen nauttinut etäajan työskentelystä yksin, omassa työhuoneessa, kun tuntuu että moni muu kärsii siitä suuresti.
Ja kaikesta tästä huolimatta rakastan urheilussa joukkuelajeja yli kaiken, olen sosiaalinen ja nautin ystävien seurasta ja teen työtä ihmisten kanssa. 😊
Ihana sinä ja ihanat te! Taas saan olla onnellinen teistä, että saan kirjoittaa teille ja vaihtaa kanssanne ajatuksia. <3 Puhut ihan minun suullani. On ollut välillä vähän absurdikin olo, kun ei voi samaistua siihen, kuinka rankkaa kotona työskentely on ollut. Eikä siis tosiaan sillä, etteikö itsekin kaipaisi tiettyjä menoja, tapaamisia ja vaihtelua – ihan ilman muuta! Mutta myös on aivan hurjan helpottavaa, että elämään on tullut tiettyä rauhaa. Koska työskentelen yrittäjänä, voin toki muutenkin toimia niin kuin toimin, mutta jos koskaan palaan päivätyöhön, olen todella huojentunut, että etätyöstä on tullut normaali. Nimittäin vaikka työyhteisö (ja minullakin onneksi Asennemedia ja muuten kollegat) on valtava voimavara, niin en näe itseäni suhaamassa joka aamu kiireellä jonnekin. Kun suunnitelmat saa laatia omaan tahtiin ja pitää huolta tasapainosta, silloin on ihan parasta olla tekemisissä ihmisten kanssa. Kiitos, kun sanallistit tätä ja tulit mukaan keskusteluun. :)
Täällä yksi introvertti ja erityisherkkä kanssa hei! Tämän sinun tekstisi oli kuin kuvaus omasta elämästäni. Olen kyllä myös sosiaalinen, etenkin jos on vielä tuttuja ihmisiä ympärillä. Mutta tarvitsen sitä hiljaisuutta, rauhaa ja omaa aikaa ihan jo sen takia, että en kuormitu liikaa ja pystyn palautumaan ja rauhoittumaan. Ja ihan vaan, että myös pidän siitä, että sitä voi välillä vaan olla ja etenkin olla hiljaa. Etenkin hetkisen työpäivän jälkeen, siellä kun joutuu pakosti olemaan ihmisten keskellä hälinässä ja puhumaankin paljon.
Nyt myös ymmärrän sen, että miksi pidän niin paljon siitä, että kotona olisi mahdollisimman seesteistä, kaikelle oma paikkansa ja kauniistikin vielä järjestyksessä ja harmoninen värimaailmakin. Se auttaa siinä palautumisessa, akkujen lataamisessa. :)
Ihana, kun kerroit oman tarinasi, kiitos! Tuntuu tosi helpottavalta varmasti puolin ja toisin, että tässä asiassa ei ole yksin. :)
Toisentyyppiset ihmiset saattavat helposti nähdä tarpeen siistiin kotiin, harmonisiin väreihin, vähään tavaraan, järjestykseen tai milloin mihinkin pinnallisena, kun se meidäntyyppisille ihmisille on päinvastoin todella syvällinen psykologinen tarve. Siksi koen tosi tärkeäksi jutella tästä teidän kanssa, sillä ei kenenkään pitäisi kokea itseään vääränlaiseksi, eli edes asumiseen tai omaan tilaan liittyvissä tarpeissa.
On tosi tärkeää tunnistaa henkilökohtaisesti, kuinka paljon mainittua rauhaa, tilaa, palautumista ja hiljaisuutta tarvitsee. Tällainen itsetuntemus on varmasti suurimpia avaimia siihen, että voi elämässään hyvin. Pidetään siis jatkossakin huolta siitä, että saamme ladata akkuja määrällisesti tarpeeksi ja meille sopivalla tavalla. <3
Erinomainen kirjoitus ja voin samaistua näihin kaikkiin piirteisiin, joita itsessäsi kuvaat. Kuten kirjoitit, pandemian aikana on ollut helppoa sopeutua uuteen normaaliin; jopa kauhulla odotan sitä kun jonain päivänä pitää palata etätöistä avokonttorille (toki toivoen samalla että korona olisi mahdollisimman pian ohi).
Kiitos tästä tekstistä, sain siitä paljon vertaistukea. Asia on nimittäin juuri kuten sanoit: yhteiskuntamme on hyvin ekstroverttikeskeinen, jolloin helposti ajattelee itsessä olevan jotain vikaa. Kiitos myös upeasta blogistasi ja kivasta podista, kuuntelin mielenkiinnolla jokaisen jakson. Mukavaa kesää :)
Kiitos paljon kommentista, Emilia! <3 On todella huojentavaa löytää teitä samanhenkisiä, jotka ymmärrätte, mistä puhun. Siis niinpä! Mietin aivan ihmeissäni, että miten olen voinut koskaan käydä viittä päivää viikossa toimistolla ja vielä nimenomaan avokonttorissa. Huh! Toivotaan, että koronasta päästään pian eroon, mutta että uudeksi normaaliksi jäisi silti mahdollisimman monelle halukkaalle etä- tai hybridityö.
Tuntuu tosi merkitykselliseltä kuulla, että tämä teksti on antanut niin monelle paljon vertaistukea. Kiitos, kun kerrotte sen, koska muuten en saisi koskaan tietää. Arvostan teidän palautetta ja keskusteluja valtavan paljon. Super ihana kuulla, että viihdyt blogin ja viihdyin podin parissa. Se merkitsee paljon! Katsotaan, tuleeko sille jossain vaiheessa jotain jatkoa. :) Aurinkoista kesää myös sinne!
Samaistun tähän. Olen jokseenkin hyvin sosiaalinen – sen olen huomannut pandemian aikana, koska etätöissä kaipaan toimistolle ihmisten sekaan. Mutta sopeutuminen kotiin ja ”menojen” loppuminen ei ole tuottanut minulle mitään tuskaa. Olen myös viime aikoina ymmärtänyt että kaipaan todella paljon omaa rauhaa ja seesteisyyttä ympärilleni palautuakseni. Jo nuoresta asti minulla on ollut periaate, että koulu-/työpäivän jälkeen on mahdollista sopia vain yksi ”meno”/päivä. Jos tiistaina pitää käydä kaupassa niin silloin en enää tapaa ystäviä vaikka se käytännössä olisi ajallisesti mahdollista. Tai jos torstaina käyn salilla niin en käy sinä päivänä enää kaupassa jne. Tämä on ollut alitajuinen keino pitää jonkinlainen hallinnan tunne ja mahdollisuus myös rauhoittua. Myöskään viikon jokaiseen iltaan ei pysty sopimaan asioita, vaan ”välipäiviä” on oltava. Varsinkin nyt kun teen työkseni melko kuormittavaa ja välillä hektistäkin asiantuntijatyötä, aivot tarvitsevat yhä enemmän rauhaa. Eilen viimeksi ajattelin että on tämä pandemia osaltaan onnikin, uskon etten olisi selviytynyt viime (työ)vuodesta ilman, että muut asiat ympärillä olisivat hiljentyneet.
Kiitos kun jaoit ajatuksiasi!
Tuntu tosi tärkeältä lukea teidän ajatuksista! Kiitos tosi paljon Johanna jakamisesta! Moni on sanonut, että on tehnyt näitä oivalluksia vasta myös ihan viime aikoina. Toki varmasti jollain tasolla aikaisemminkin, mutta uskon, että korona on ollut monelle meistä ainutlaatuinen aika oppia jotain uutta itsestä.
Tuo on loistava periaate! Juuri tuollaisia rajoja tarvitsen itsekin. Tai sitten niin, että hoitaa juuri useampia asioita samana päivänä, jotta seuraava päivä voi olla täysin vapaa. Miten milloinkin, mutta rajoja yhtä kaikki. Jep! Ei tulisi mieleenkään sopia jotain joka illalle. Ei vaikka olisi kuinka kivaa ja kevyttä.
Uskon, että ammatti myös persoonallisuuden lisäksi vaikuttaa. Asiantuntijatyö voi olla todella kuormittavaa, joten ei ihmekään, että aivosi tarvitsevat lepoa. Itselläni on niin, että jos olen koko päivän ollut aktiivinen omissa kanavissani seuraajien kanssa, sosiaalinen kiintiöni on käytetty siihen. Siksi usein omat ystäväni joutuvat odottamaan minulta vastausta, mutta onneksi he sen ihanasti ymmärtävätkin enkä myöskään halua muiltakaan odottaa, että kukaan olisi aina tavoitettavissa (muussa kuin hätätilanteessa). Tähän liittyy siis minusta myös vahvasti tämä aika, jota elämme. Älypuhelinten myötä on liian herkästi sellainen ilmapiiri, että kaikkeen pitäisi reagoida heti, kun moni meistä tarvitsee rauhaa, taukoja ja aikaa pohtia.
Kiitos vielä itsellesi! Olen tosi onnellinen teistä seuraajista yhteisönä. <3
Olen erityisherkkä. Olen saanut tämän diagnoosin neurologilta, joten se on ihan virallistakin. En kuitenkaan tunnista itseäni populäärien luonnehdintojen monistakaan kohdista, en silti kyseenalaista diagnoosiani. Kyseenalaistan nämä ”erityisherkät itkevät muita herkemmin” jutut ennemmin kuin lääkärin lausunnon.
Erityisherkkyyden negatiivinen klangi tulee siitä, että kuka vaan voi määrittää itsensä erityisherkäksi.
Luin vuosia sitten blogiasi ja nyt taas, kun otin käyttööni blogit.fi. Sisustuksesi oli todella paljon kiinnostavampi silloin, kun et vielä ollut hurahtanut karsimiseen. Kotisi oli elävämmän näköinen, kiinnostavia yksityiskohtia oli enemmän. Nyt se on lähinnä persoonaton. Ennen kuvissasi oli katsottavaa, mutta nyt sitä katsottavaa ei enää ole. Tämä on toki vain minun mielipiteeni, mutta sanon sen silti.
Hei Kreeta! Se on hyvä huomio, että kuka vain voi määrittää itsensä erityisherkäksi. Siksi en itsekään välitä sanallistaa asiaa niin, että olen erityisherkkä, vaan että olen huomannut itsessäni erityisherkkiä piirteitä. Se on hyvä, että jokainen voi halutessaan myös tutkituttaa asiaa neurologilla.
Itse en tunnista aivan noin suurta muutosta, sillä jo silloin, kun aloitin blogini, en edellisessä vaan sitä edellisessä kodissa, kirjoitin järjestyksessä ja kohtuullisesta tavaramäärästä, ja meillä oli hyvin vaaleaa, yksinkertaista ja rauhallisenväristä. Mielipiteeseesi olet toki enemmän kuin oikeutettu. Muistathan kuitenkin sen, että en sisusta meidän kotia blogikuvia varten, vaan meidän oikeaa elämää varten. Blogi on henkilökohtainen media, ja sen on tarkoituskin heijastella juuri sen hetkistä aitoa elämää. Onneksi runsaamman tyylisiä blogeja on toisiin makuihin tarjolla paljon, joten inspiraatiota löytyy varmasti muualta jos ei minulta. :)
Jäin vielä miettimään miksi mua ärsyttää erityisherkkyys muotiilmiönä (itseidentifiointi). Ehkä se on yksi syy, että monesti näillä helpoilla selityksillä saatetaan selittää ja peittää ihan todellisia sairauksia. On monia ihan oikeita vaivoja, joihin liittyy samoja ”oireita”. Siis ihan borrelioosista työuupumukseen.
Tosin erityisherkät uupuvat muita herkemmin. Senkin takia noiden erottaminen on tosi tärkeää jo varhaisessa vaiheessa. Ja siitäkin syystä diagnoosin tekeminen kannattaa jättää ammattilaiselle. Itse kamppailen tällä hetkellä siellä yhä syvenevän uupumuksen ja masennuksen rajamailla. Olen kuullut muilta näitä heppoisia selityksiä: ”Olet vain herkkä”, vaikka oikeasti kyse on jo loppuunpalamisesta.
Joten siksikin olin kärkevä.
Itse sain sen dg:n ihan sivutuotteena, kun se tulee ilmi ihan perustason neurologisissa testeissä. En sitä vartavasten selvittänyt.
Ihan viehättävä sun blogi on edelleen ja on ollut mukava huomata, että teille on tullut perheenlisäystä. Onnittelut siitä, vaikka näin jälkijunassa.
Kiitos paljon, kun kommentoit vielä! Arvostan kovasti avointa keskustelua ja monipuolisia näkökulmia. :) Tuo on ihan erinomainen huomio! Ja sen verran ehdin itsekin perehtyä, että todella erityisherkkyytenä aluksi näyttäytyvät asiat voivat ilman muuta olla muutakin, eivät automaattisesti erityisherkkyyttä.
Muistankin itse asiassa jo aikaisemmilta ajoilta tuon, että erityisherkkyyttä on kritisoitu juuri ”muoti-ilmiöksi”. Se on jostain syystä jäänyt vahvasti mieleeni. Itse asiassa juuri tämä muoti-ilmiöksi kritisoiminen taitaa olla se syy, miksi joskus aikaisemmin jätin erityisherkkyyteen perehtymättä. Että ehkä se ei sitten koske minua.
On todella hyvä tiedostaa, että kaikki erityisherkkyyteen viittaaavat piirteet eivät automaattisesti tarkoita erityisherkkyyttä. Mutta sitten taas toisaalta minkään synnynnäisen ominaisuuden määrittäminen ”muoti-ilmiöksi” tuntuu aika epäinhimilliseltä sekin. Prosentti on mielestäni kuitenkin aika iso, jos erityisherkkyys arvioiden mukaan koskettaa kuitenkin 20 prosenttia eli viidesosaa.
Itselleni on päivän selvää, että minussa on eriyisherkkiä piirteitä, mutta olenko erityisherkkä virallisesti, niin sen saa juurikin asiantuntija diagnosoida, jos on koskaan sellainen tilanne tulee. Joka tapauksesssa on tuntunut lohdulliselta saada yksi mahdollinen ja hyvin todennäköinen syy sille, miksi kuormittuu siitä, mistä kuormittuu ja miksi reagoi niin kuin reagoi.
Kiitos luottamuksesta kertoa, mitä sinulla on elämässäsi meneillään. Ymmärrän aivan valtavan hyvin, että kaikki tällainen menee ihon alle, kun itse kamppailee syvenevän uupumuksen ja masennuksen partailla. Olen todella pahoillani, että sinua koetellaan niin. Puhumattakaan siitä, miten ikävältä vähättely muiden suunnalta tuntuu. Toivon sydämestäni, että saat kaiken avun, mitä tarvitset ja että tilanteesi paranee.
Lämmin kiitos meidän perheeltä onnitteluista, yhä ne lämmittävät! Toivon sinulle kaikkea hyvää. <3
Tunnistan itsessäni näitä piirteitä myös. Siksi oonkin tässä ruvennut miettimään enemmän tai vähemmän muuttoa maalle, ku tää pääkaupunkiseudun äly kauniisti sanottuna harmittaa välillä. No, oma juttunsa on et mitä maalla tekis työkseen (en oo mikään maanviljelijä), miten löytää ihmisiä, kun öbaut kaikki tutut asuu pk-seudulla. Et ei siitä sen enempää. Oon vaan huomannut, et mua rassaa se, et on niin paljon ihmisiä ympärillä lähes koko ajan, meni kauppaan tai vaan astuu ulos.
Vitsi tästä voisi puhua paljon! Asuminen liittyy asiaan ehdottomasti. Itse olen vahvasti viime aikoina pohtinut sitä, miten hyvin viihdyn juuri tässä kohtaa Helsinkiä, rauhallisella pientaloalueella kantakaupungin ja kerrostalojen sijaan. Joskaan ihan maalle en ehkä osaisi muuttaa. Mutta todella ymmärrän, että se sopii monelle rauhallisena ympäristönä. Haaste vain helposti on nimenomaan työ ja sitten tietenkin ystävät ja läheiset. Voisiko rauhallisempi alue PK-seutua auttaa? Juuri myös ystäväni kanssa puhuin siitä, miten kuormittuminen ja rauhoittumisen tarve on synnynnäistä mutta myös elämänvaiheen mukaan korostuvaa. Itse pidän ihan mahdollisena, että palaamme joskus miehen kanssa kaupunkiin, kun lapset ovat muuttaneet pois kotoota. Mutta nyt, kun elämä on aika täyttä perhearjen osalta, tarvitsen ympäristöltä enemmän harmoniaa ja hitautta, enkä voisi enää kuvitella asuvani kovin hälyisässä kaupunginosassa. Mukava kun kirjoittelit ja otit tämänkin näkökulman esille!
Uupumus on kamalaa, johtuipa se mistä tahansa. Tämä on helppo erottaa normaalista (erityisherkälle normaalista) uupumuksesta sillä, että tähän liittyy kyynisyys, mitä ei normaalissa kuormituksessa ole. Sitä muuttuu eräänlaiseksi kuoreksi ja sen kyynistymisen tajuaminen on puistattavaa. Missä mun tunteet on? Enkö tosiaankaan jaksa välittää enää mistään? Ja sitten ihan pienet asiat voi triggeröidä esim. täysin ylimitoitetun raivonpuuskan (naapuri sai sellaisen päälleen kun tuli valittamaan ammattivalittaja kun on). Uhkasin sitä ties millä ja kielsin koskaan lähestymästä itseäni. Nyt jo vähän naurattaa :-D, mutta toi rageeminen on käsittämätöntä, kun ei vaan jaksa mitään eikä ketään. Hengenhädässä vain hyökkää, kun ei ole kykyä puolustautua rakentavasti enää. Alkaa hahmottua itsellekin, etten tule tästä helpolla pääsemaan. Se on muuten yksi syy, miksi aloin lukea taas blogeja, kun niiden sisältö on sopivan kevyttä. Muuten yritän rajoittaa kaikin tavoin digikuormaa. Mulla on yks uupumus takana ja siitä on nyt 10 vuotta ja näinhän se on uusinut nyt.
Tänään itkin ilosta, kun luin uimahallien aukeavan. Mietin, että jaahas mulla sitten näköjään on vielä tunteita, kun luulin niiden kadonneen täysin. Uinti on ollut mulle kaikkein rakkain harrastus koiranulkoiluttamisen lisäksi ja sen avulla olen elämässäni läpikäynyt todella monet surut ja menetykset. Olen odottanut hallien aukeamista, koska se on se, mitä tarvitsen tässä tilanteessa kaikkein eniten. Ja toinen on se, että vene laskettiin viikko sitten, pääsee merelle. Vene on ollut nyt muutaman vuoden. Mun tarvitsee vaan kävellä 5 min. rantaan ja sitten siellä veneessä saa olla eristyksissä ja silti avaran meren ympäröimänä. Mies onneksi tykkää laittaa ruokaa veneellä, muuten en varmaan jaksaisi lähteä sinnekään.
Töitä jaksan tehdä tällä hetkellä vain 1.5-3 tuntia päivässä ja välillä on ollut päiviä, etten pääse ylös sängystä ollenkaan (ennätys oli kolme vai oliko neljä päivää). Työllistän itse itseni joten voin tehdä näin. Jos olisin palkkatyössä olisin saikulla.
Vuorokaudessa on kuitenkin aika monta tuntia ja mitä niillä sitten tekee, jos tulee stoppi? Pitäs keksiä uusia ei-kuormittavia tapoja. Ja tosiaan nämä blogit kuten tämä sinun on yksi tapa. Ja BookBeat, josta luen ja kuuntelen vain kaikkea kevyttä kuten dekkareita. Nostan hattua kaikille teille, jotka jaksatte näitä ylläpitää, näistä blogeista on paljon iloa.
Välillä on parempia hetkiä ja yhtenä sellasena päivänä kävin läpi kaikki keittiönkaapita ja siivosin. Olin tietenkin ihan loppu muutaman tunnin jälkeen, mutta sitten tapahtui ihme, että mies ja teini tulivat auttamaan ihan tosta noin vaan, pyytämättä. Ja mä nauroin, se oli todella outoa, mutta mä ihan oikeasti nauroin niin, että meinasi tulla pissat housuun. Muistan ton hetken aina. Urakoitiin keittiö ja sitten toisena päivänä miehen kanssa käytiin läpi eteisten kaapit ym. Puuskittain jaksan, silloin tällöin. Mut hinta voi olla se, etten jaksa kuin olla sängyssä. Tää on hyvin hämmentävää.
Yksi mun läheisin ystävä on psykiatri ja hän auttaa mua tässä tilanteessa, olen hyvin onnekas, koska hän on hyvin taidokas ja osaa monesti sanoittaa asiat mulle sillonkin, kun en itse niin jaksa tehdä tai sanoja ei ole. Ja sitten toistelen hänen sanoja itselleni muistutuksena, että kyllä tässä joku järki on.
Jos joku sun blogin lukijoista miettii onko uupunut niin tässä on kirjavinkki:
https://www.adlibris.com/fi/kirja/uuvuksissa-9789524518901
Moi Kreeta! Hyvä, kun purit vielä sydäntäsi. Näinpä juuri, uupumus on kamalaa syyhyn katsomatta. On hirveää lukea uutisia siitä, miten yhä nuoremmat ja nuoremmat uupuvat. Miten kovilla lukiolaisetkin ovat. Mielenterveys on asia, josta ei voi liikaa keskustella. Tuntuu tosi tärkeältä normalisoida kaikkea ihmisyydessä. Me kaikki tarvitsemme ymmärretyksi tulemisen tunnetta, vertaistukea, itsetuntemusta ja ammattia-apua tarpeen mukaan.
Ymmärrän hyvin suuret tunteet ja sen, miten pieneltä tuntuva asia voi saada väsyneenä tai uupuneena valtavat mittasuhteet. Kuulostaa todella hyvältä, että rajaat muuten digikuormaa, mutta että käytät blogeja rentoutumiseen. Olen tosi onnellinen, jos voi siinä olla avuksi. Tämä nyt oli henkilökohtaisempi ja syvempi postaus, mutta paljon on ollut ja paljon on tulossa myös kevyttä kivaa. :)
Onpa ihana kuulla, että olet löytänyt vedestä itsellesi noin tärkeän elementin. Onneksi todella uimahallit ovat aukenemassa. Olen iloinen puolestasi, että pääset takaisin rakkaan rutiinin pariin. Pienet asiat voivat joskus olla niin isoja. Ilahdun kuullessani paremmista hetkistä, kuten tuo keittiönkaappien siivous oli. <3 Onneksi sinulla on psykiatri ystävänä. Toivon todella sitä, että kaikilla, jotka apua tarvitsevat, olisi sitä mahdollisuutta saada. Kiitos kirjavinkistä! En ole sitä lukenut, mutta tiedän kirjan. Löytyy myös BookBeatista, muistelen. Samainen palvelu on tosi tärkeä itsellenikin. :) Kaikkea hyvää vielä!
Taytyy myontaa etta vaikka toivon koronan olevan ohi, ajatus avokonttoriin paluusta ja tyomatkoista ruuhkajunissa ahdistaa paljon. Etatoissa on ollut niin paljon parempi olla kun ymparilla on hiljaista ja pystyy keskittymaan. Tottakai olisi kiva nahda tyokavereita, mutta kenties keskella paivaa eika vaan olla kymmentuntisia tyopaivia toimistolla ja sen jalkeen pakollisilla afterworkeilla, jotten olisi taysin epasosiaalinen, vaikka haluaisin vaan istumaan tossut jalassa kotiin.
Siispa mulle on ollut hassua kun moni on kayttanyt sanaa ”resilience” eli kestavyys etatoihin liittyen. Itse taidan tarvita kestavyytta toimistolla paluun suhteen.
Sitten kuitenkin olen hyvinkin sosiaalinen ystavien kanssa ja lomilla (ennen koronaa) meni montakin paivaa kun vaan menin paikasta toiseen ja tykkasin katsoa paikkoja. Se kuitenkin on mun ehdoilla eika jonkin muun ja jos jokin asia ei huvita niin ei haittaa.
Ja yksi parhaimmista asioista on sunnuntaiaamun kahvi yksin ennen kuin mies on herannyt – rauhoittaa kummasti.
Kiitos hyvasta kirjoituksesta.
Ihan samat ajatukset! Että muuten toivon koronan olevan todella pian ohi, mutta samalla toivon, että halukkaille jäisi mahdollisuus hybridi- tai etätyöhön ja että muutenkin erilaisia tarpeita ja tapoja elää ymmärrettäisiin poikkeusajan jälkeen paremmin.
Sepä! Pitkä työpäivä sekä siellä varmasti vielä Suomea vahvempi sosiaalinen paine käydä päivän päätteeksi after workeilla voi olla todella väsyttävää. Vaikka kivaa, myös väsyttävää. Reselienssistä on puhuttu paljon. Se onkin hyvä termi. Aivan näin! Minäkin jaksan toisinaan mennä ja tehdä vaikka matkoilla kuinka paljon, mutta se on niin eri asia, kun tahdin saa määrittää itse. Eikä ohjelmassa ole mitään yökukkumisia. ;) Kyllä! Aamukahvi rauhassa paperisen Hesarin kanssa on omankin elämäni kivijalka. Terveiset sinne ja kiitos, kun osallistuit keskusteluun!
Henkilökohtaisesti luonnehdinta erityisherkkä nostaa niskavillat pystyyn. Ensinnäkään erityisherkkyys EI OLE DIAGNOOSI, kuten joku aiemmin väitti. Sille ei myöskään ole mitään validia testiä jolla voitaisiin sanoa kuka on ja kuka ei. Erityisherkkyys kun ei ole sairaus eikä kuulu meillä Suomessa käytettävään ICD-10 diagnoosiluetteloon. Sinänsä mielenkiintoista, että joku näin väittää ja luonnehtii hyvin ihmisen tarvetta saada selitys/syy/hyväksyntä omalle toiminnalle/ajattelulle ym. Miksemme samalla luonnehtisi ihmistä joka kroonisesti valehtelee, on sosiaalisesti hallitseva ym. joksikin ja sellainen ihminen voisi vain todeta, että kun mulla on tää juttu X. Kun todellisuudessa koko hommassa unohtuu miksi olemme sellaisia kuin olemme. Suurimmalle osalle riittää vastaus erityisherkkyydestä mutta itse ajattelen että se matka vasta alkaa siitä. On tunnistettu itselle ominaisia piirteitä muttei vielä miksi juuri minulla on ne piirteet. Valitettavan harvalla on kuitenkaan kapasiteettia pohtia asiaa edemmäs.
Hei ja kiitos kommentista! Näin itse ajattelen, että tästä matka vasta alkaa. Että on ymmärtänyt itsestä jotain uutta, johon pääsee nyt tarkemmin perehtymään. En myöskään ajattele, että erityisherkkyys antaisi syyn kaikelle, että voisi vaikka luistaa vastuista, koska kuormittuu liikaa. Että tällainen nyt vain olen, ei voi mitään. Ei suinkaan niin. Joka tapauksessa itsetuntemusta ajattelen kaiken pohjana. Minulle itselleni ainakaan tässä ei ole oleellista viralliset määritelmät tai määrittelemättä jättämiset, vaan se, että pääsin itsetuntemuksessa, itseymmärryksessä ja myös oman itseni hyväksymisessä askeleen syvemmälle. Miksi koen erilailla kuin toiset. Miten voin nähdä tämän hyväksyvästi ja voimavarana. Vaikka omat niskavillat nousisivat pystyyn, toivon kaikille rauhaa ja mahdollisuutta keskustella omaan elämään liittyvistä havainnoista sensitiivisesti ja turvallisessa ilmapiirissä niin, ettei kenenkään kokemuksia vähätellä. Muuten on oikein hyvä tuoda esille lisää tietoa ja erilaisia, ihmisyyden moninaisuutta avaavia näkökulmia.
Neurologinen erityisherkkyys, jonka ympärille tämä nykymuotoinen erityisherkkyys ”teoria” on kehittynyt, on ollut lääkärien tiedossa ”aina”. Ja se voidaan ihan testeillä todeta. Sitä kutsutaan lääketieteessä alhaiseksi ärsytyskynnykseksi. Ja sen taustalla voi olla tietyn geenin mutaatio, mutta enpä jaksa (heh) mennä tähän sen enempää. On totta, että se ei ole sairaus, käytin lyhennettä dg synonyyminä lääkärin lausunnolle, jonka hän kirjasi tietoihini.
Lauran mainitsema 20% väestöstä on paljon ja herkkyys on vahvuus, jos sen osaa valjastaa oikein käyttöönsä. Nykymuotoinen elämä on tosi kuormittavaa, elämä on nopeatempoisempaa kuin koskaan aiemmin. Ei ole ihme, että eh on niin ajankohtainen.
Vaikea vaan erottaa, mikä johtuu ympäristön kuormituksesta ja mikä synnynnäisistä ominaisuuksista.
Suomalainen psykiatri ja psykoanalyytikko Juhani Mattila on kirjoittanut pari tosi hyvää kirjaa herkkyydestä. Itse sain niistä tosi paljon. Ne normalisoi herkkyyttä kauniisti ja oivaltavasti.
Ja siis ihan perusneurologiset testit kertoo asian. Erityisherkillä on huomattavan vilkkaat reflexit, jotka voi ihan silmin havaita, kun vähän koputtelee vasaralla. For example.
Ihanasti sanottu, että on vahvuus, jos osaa valjastaa oikein käyttönsä. Näin juuri haluan ajatella. Todella hyvin sanottu myös se, että kun ajattelee nykymaailmaa, ei ole ihme, että tämä on juuri tässä ajassa noussut puheenaiheeksi. Se, että kyseessä voi olla synnynnäinen ominaisuus tai ympäristön kuormitus (tai toki kai yhdistelmäkin) on hyvä tiedostaa. Loppujen lopuksi itselleni on ylipäätään tärkeintä tiedostaa herkkyys kuormittua on se kumpaa tahansa tai molempia. Uskon, että omalla kohdallani tässä on synnynnäistä (piirteitä joita olen tunnistanut itsessäni aina) sekä myös ympäristön vaikutusta (elämänvaihe lasten kanssa on alkanut korostaa tarvetta rajoittaa ärsykekuormaa). Tosi tervetullut kirjavinkki, kiitos kun jaoit!
Kylläpä mäkin tunnistin tekstistä ja kommenteista niin monia omia piirteitä, ihan melkein liikutukseen asti, ihana lukea muista. En ole ennen kommentoinut vaikka monesti meinannut niin tässä myös yleisemmin että kiitos blogista, ehdottomasti yksi laadukkaimmista joita luen, siis sekä tekstin että visuaalisuuden puolesta, ja samalla ihanan maanläheinen, vertaistuellinen, (vaikken tietty kaikkia makuja ja elämäntyylejä jaakaan), rimaa laskeva.. meille on tulossa lapsi, aion muistaa ”Oikaisijaäiti-Lauran” opetukset ;) <3
Voi Hanna! Lämmin kiitos lukemisesta ja osallistumisesta ajatusten jakamiseen! Itselläni on ollut sama kivi sydämeltä -olo, kun olen vaihtanut teidän kanssanne viestejä myös ihan melkein liikutukseen asti. Kiitos, kun saan teille kirjoittaa ja kaikista merkityksellisemmäksi koen vertaistuen mahdollistamisen.
Ihan mielettömän ihana ja minulle paljon merkitsevä palaute, isoista isoin kiitos! Sitä juuri toivon, että voisin välittää aidosti lempeää perhe-elämää. Oikaisijaäiti on oikaisijaäiti myös juuri näistä syistä. Vain niin meidän perheessä voidaan hyvin, että lasketaan rimaa, ei tavoitella kummoisia saavutuksia ja tiukkoja aikatauluja sekä tukeudutaan osittain valmiiseen ruokaan ja niin edelleen. :) Teillä on ainutlaatuinen aika edessä. Hurjat paljon onnea odotukseen! <3 Ja kiitos vielä siitä, että koet blogini noin laadukkaaksi. Tällainen palaute aina motivoi jatkamaan. :)
Kiitos vastauksesta ja erityisesti onnitteluista :)
Kiitos, kun kirjoitat tästä(kin). Tunnistan monta kohtaa itsessäni ja pitkään ehkä olen ajatellut, että onkohan minussa jotain vikaa… Tärkeää tuntea itsensä, tunnistaa omat rajansa ja rakentaa niiden mukaan omannäköisensä hyvä elämä. Ja nähdä se hyvä, mitä herkkyys tuo mukanaan. Onhan se minusta myös ihan hienoa kokea ja aistia voimakkaasti. Ja että maailmasta ja elämästä voi saada aivan riittävästi irti hieman vähemmällä ja yksinkertaisemmin.
Moi Emilia! Kiitos, että saan kirjoittaa teille ja kiitos, kun kommentoit! Tuntuu merkitykselliseltä, että tämä aihe on koskettanut niin montaa. Juuri tuo mikä minussa on vikana -ajatus on ihan kauhea, koskee se mitä tahansa. Omien rajojen tunteminen ja sen mukaan hyvän elämän rakentaminen on juuri se kaikista tärkein oivallus ja anti. <3
Olen ihan samaa mieltä, että se on myös valtava rikkaus aistia ja kokea asiat niin kokonaisvaltaisesti. Kun vaan hidastaa elämää itselleen sopivan yksinkertaiseksi, niin tasapaino löytyy varmasti. Ja sitten niistä menoista ja kokemuksistakin voi nauttia enemmän, kun ei enää koe painetta toimia samalla lailla kuin ne kuuluisat "kaikki muut". Ihanaa päivää!
Pääsin töihin hetkeksi rautakauppaan. 2kk päästä se sitten kirkastui, että olen todella introvertti. Reilu 30v etsin vielä sitä omaa uraa, mutta nyt tiedän mitä erityisesti työltä haluan. Rauhallista omaa tahtia. Ihmisiä haluan kohdata, mutten liukuhihnalla.
Olen sosiaalinen introvertti ja hyväksyn sen. Töissä nyt pidän tauot yksin ulkona (kun hyvä sää). Minun on pakko jotta en tukehdu siihen miten paljon olen ihmisten kanssa tekemisissä.
Moni mielin myllerrys on selvinnyt kun tajunnut että tarvin omaa aikaa/tilaa. Joskus kesät ollut erittäin raskaita, mutta nyt tiedän miksi, koska kesällä meidän elämään kuuluu paaaaaaljon kohtaamisia (miehellä iiiiso suku), mutta nyt olen päättänyt ettei minun tarvi joka ilta mennä sinne minne muutkin, vaikka sukulaiset onkin rakkaita. Pitää huoltaa kesälläkin omaa päätä.
Moi Eevi! Kiitos, kun joit omat tuntemuksesi! Ymmärrän ihan täysin tuon, että teit niin ison oivalluksen töissä. Usein puhutaan vain siitä, että mitä haluaa tehdä työkseen, mutta harvemmin siitä, että miten. Jos ajatellaan vaikka asiakaspalvelua, niin jollekin voi olla todella kuormittavaa olla fyysisesti ihmisten kanssa päivästä toiseen, mutta sitten taas vaikka chat-viesteihin vastaaminen omasta kodista etänä voi olla hyvinkin sopivaa. Itse olen löytänyt oman alani markkinoinnista ja viestinnästä, mutta en voisi tänä päivänä tehdä sinä millä tahansa tavalla. Siksi yrittäjyys sopii itsellesi niin hyvin sen epävarmuudesta huolimatta.
Ihan mahtavaa, että olet alkanut pitää taukoja sillä tavalla, mikä sinulle parhaiten sopii eikä niin, miten välttämättä odotetaan. Olen tosi onnellinen puolestasi, että alat vetää rajoja kohtaamisten määrälle. Kaikille ei vain sovi olla koko ajan liikenteessä minuuttiaikataululla, vaikka kuinka olisi kivaa tekemistä tai ihmiset mieluisia. Samaa mietin itse esimerkiksi kesälomasta, että täytyy pitää huolta myös siitä, että saa silloinkin joskus olla ihan yksin, vaikka lapset ovat kotona eivätkä päiväkodissa. Että kaikkea ei tee perheenä, vaan myös jakautuu silloin tällöin. :) Kiitos vielä, kun sain vaihtaa kanssasi ajatuksia!