Koska en ole mangan tai J-popin ystävä (sushin kylläkin sitäkin enemmän!) välillä unohdan, miten paljon japanilaisessa ajatusmaailmassa on minulle annettavaa. Miten moni lähestymistapa minuun kolahtaa.
Viimeksi kirjoitin itämaiseen ajatteluun liittyvistä äänikirjoista, nyt jatkan vielä yksittäisestä fyysisestä kirjasta.
Eihän se ole sattumaa, miten järjestyksestä tuli ilmiö japanilaisen Marie Kondon myötä. Suhtautuminen tavaraan, estetiikkaan, arjen pienten hetkien arvostamiseen on hyvin samanlainen 7000 kilometrin päässä kuin omissa #kaunisjärjestys-ajatuksissani. Kodista huolehtiminen ja ympäristön kauneus vaikuttavat ihmiseen monella tasolla.
Tästä ihana muistutus oli Erin Niimi Longhurstin kirja Japanismin parhaat – hyvän elämän ohjeita ikigaista wabi-sabiin, ikebanaan ja metsäkylpyihin.
Kirja muistutti erityisen hienosti siitä, miten japanin kielessä ja kulttuurissa on sanat erilaisiin hienovaraisiin tilanteisiin, joita me voimme vain yrittää avata pidemmin selityksin.
Yksi näistä on Mono No Aware – vihdoin sain sanallistettua tunteen, jota olen kokenut koko kesän! Ja jota olen yrittänyt selittää todennäköisesti onnistumatta. Japanissa, tietenkin, on tätä tunnetta kuvaamaan oma termi.
Mono No Awarella tarkoitetaan herkkyyttä kokea asioita: jotakin, minkä tietoisesti tunnistaa ja hyväksyy samalla alakuloa ja haikeutta tuntien. Wikipedian mukaan sillä viitataan ”kaihoisiin tunteisiin, jotka syntyvät kauniiden asioiden katoavaisuudesta ja hetkellisyydestä”.
Juuri tämä haikean kaunis, onnellinen mutta samalla kaiken katoavaisuuden ymmärtävä tunne on minussa on ollut synnytyksen jälkeen hyvin voimakkaasti läsnä.
Japanilaisilla on myös sana esimerkiksi sille näylle, kun valo läikehtii puiden välistä. Se on aivan ihana tilanne, ja minusta ehdottomasti oman termin arvoinen. Kiinnostavaa, ettei metsien maassa Suomessa ole näkyä sanoitettu.
Lainasin Japanismin parhaat -kirjan kirjastosta. Kirja on ”inspiroiva opas japanilaiseen elämänfilosofiaan”. Se käsittelee japanilaisten sielunelämää, esimerkiksi lempeän hyväksyvää tapaa käsitellä vastoinkäymisiä, kaaosta ja epätäydellisyyttä.
Erityisesti harjoittelen ottamaan elämässä asiat sellaisena kuin ne ovat. Tästä omakohtainen esimerkki on sen hyväksymisen harjoitteleminen, että meillä on vauva, joka ei nuku päiväunia. Väsyneinä päivänä (joita nyt on terveyshaasteiden takia ollut aikaisempaa enemmän), tilanteen hyväksyminen on vaikeaa. Mutta hyväksymistä kohti yritän mennä ja yleisesti olen ylpeä itsestäni, siitä, miten vähän energiaa olen laittanut sellaisen asian harmitteluun, jolle en mitään voi.
Jotkut asiat vain ovat, mitä ne ovat. Tästä hyvän esimerkin ajattelen olevan myös sää. Jos aurinko paistaa, se paistaa. Jos sataa, niin sataa. Ilma ei omalla harmittelulla muuksi muutu, omaa suhtautumista taas voi muuttaa kohti hyväksyntää.
Wabi-sabin, ikebanan ja metsäkylpyjen lisäksi kirjassa käsitellään muun muassa kalligrafiaa, teeseremoniaa, kaizenia eli itsensä kehittämisen prosessia sekä elämäntarkoituksen filosofiaa ikigaita.
Kirja on erittäin selkeä ja helpostiluettava, toisaalta helposti omaksuttavana myös melko pintapuolinen. Kirjasta ei kannata odottaa kaikenkattavaa teosta, vaan enemmänkin länsimaalaiselle sopivaa sisäänajoa japanilaiseen elämäntapaan ja ajatteluun.
Havahduin esimerkiksi siihen, miten japanilaiset syövät aina istualtaan. Toden totta! Poikkeustilanteita on elämässä totta kai, mutta olen aina vierastanut muoviastiasta ohi mennen hotkaisuja.
Myös lasten kanssa olen noudattanut linjaa tiedostamatta. Esimerkiksi vaaleat sohvat eivät meillä ole koskaan ollut ongelma, koska syömme perheateriat pöydän ääressä. Koska näin on ollut aina, lapset eivät osaa edes kinuta muroja sohvalle. (Ainoana poikkeuksena karkkikulhot leffailtaisin ja oma iltateeni sarjan kanssa.)
Ajattelen, että siinä, että asettelen vaikka sitten sen valmismakaronilaatikon posliinilautasille, lautasliinojen kanssa, on jotain japanilaista: arkistakin voi arvostaa ja nauttia tietoisemmin.
En (ainakaan vielä) vaahdota matchaa, mutta rauhoitun aina päivän päätteeksi iltateelle. Jotain japanilaista siinäkin. Liptonkin näkkileipien kanssa illan hämärtyessä voi olla omalla laillaan pyhä rituaali niin kuin se on minulle vuosia ollut.
Japanilaiset kävelevät paljon, jos mahdollista, luontoon tai metsään. Arkiliikunta saattaa olla yksi niistä syistä, kasviksia ja kalaa suosivan ravinnon lisäksi, miksi japanilaisilla on korkein keski-ikä.
Inspiroiduin myös japanilaisten tavasta jumpata joka aamu pieni hetki vetreyttämään kehoa (googlaa Rajio taiso).
Länsimaalaisessa tehokkuusajattelussa huomaan itsekin turhaan sortuvani välillä sellaiseen ajatteluun, että jos en voi urheilla kunnolla, kannattaako sitä liikkua ollenkaan. Tämän haluan ajattelussani muuttaa: jokainen venytys, liike, askel ja kurotus tekee ihmiselle hyvää. Olen taas alkanut hakeutua olohuoneen jumppakorin pariin.
Kuten mikään muukaan tässä maailmassa, ei japanilaisuus ole täydellistä tai mitään sellaista, jota kannattaisi minusta alkaa sokeasti ihailla ja noudattaa.
Japanissa on paljon kiirettä, paineita, stressiä ja liiallisuuksiin menevää täydellisyydentavoittelua, mikä kirjassakin myönnetään.
Rusinat pullasta -ajattelu toimii tässäkin.
Yhteen asiaan kirjassa palataan usein, ja siihen palaan kaikessa jatkuvasti omassakin elämässäni: tasapainoon. Kaikessa palaan tasapainoon.
Kiitos tästä! Osui ja upposi…
Kiitos palautteesta! Mukava kuulla, että tämä aihe kolahti. :)
Heh, juuri kun edellisessä kommentissa parjasin että ”pitääkö koko ajan kehittää itseään”, niin tämä osui ja upposi myös mulla. Tosin en koe, että tämä kirja vaatii muuttumaan vaan ehkä jopa päinvastoin. Ehkä tuo kirja auttaisi itseäni hyväksymään itseni paremmin, se(kään) ei ole aina helppoa… Mutta vaikuttaa kiinnostavalta tuo kirja, täytyypä tutustua, kiitos vinkistä :). Ps. Mikä onni että meillä Suomessa on niin hyvä kirjastolaitos, kirjastot ❤️
Hih! Ihana, kun kiinnostuit. Juuri se, että kirjoja voi lukea vain omasta mielenkiinnosta ja huvikseen ilman tavoitteellisuutta. Tämä on hyvin helppolukuinen teos, jos mielessään haluaa hetkeksi matkata itään ja inspiroitua toisenlaisesta kulttuurista. :)
Ja ylipäätään se, että nimenomaan kirjat kannattaa mielestäni nähdä rinnalla kulkijoina ja vertaistukena, ei painetta tuottavina, muottiin pakottavina opuksina. Olen ainakin itse saanut monista kirjoista (luettuna ja kuunneltuna) paljon tukea itseni ja maailman hyväksymiseen. <3 Samoin koen, että tietyt kirjat ovat antaneet paljon tukea esimerkiksi vanhemmuuteen ja ikään kuin kirkastaneet omia ajatuksia.
Samaa mieltä kirjastojen tärkeydestä, mielettömän upea asia!