Moi taas tauon jälkeen! Olen ollut hiljaisempi tammikuussa kuin yleensä. Olin aloittamassa postausta pahoitellen hiljaisuutta, mutta ehkä oman ajan ottaminen ei ole asia, jota tarvitsee pahoitella. Mieluummin kiitän. Kiitos, kun olette jaksaneet odottaa!
Tammikuu on ollut kohdallani jotenkin, erikoinen. Mitään varsinaista ei ole tapahtunut, mutta sitten kuitenkin päässäni on myllertänyt vaikka mitä. Pidän alkuvuodesta ja talvesta, olenhan syntynytkin tammikuussa. Samanaikaisesti minunkin on tässä kohtaa myönnettävä, että tämä tammikuu todella on tuntunut loputtomalta.
Olen alkuvuodesta haastanut omaa tunnollisuuttani. Huomaan olevani liian ehdollistunut sille, että minun tulee käyttää jokainen vauvan suoma päiväunitauko hyödyksi: kirjoittaa, kuvata, ideoida, vastata. Tästä syvälle juurtuneesta ylitunnollisuuden ajatusmallista ja kiltin tytön syndroomasta olen halunnut pyristellä irti. Niin paljon kuin rakastan kirjoittamista, olen tarvinnut siitä taukoa.
Olen harjoitellut olemaan hyödytön ja tuottamaton. Kokeillut, mitä on eläminen niin, etten siirrä sitä sisällöksi.
Samanaikaisesti kun olen vetäytynyt omiin oloihini, olen kokenut pitkästä aikaa toisenlaista innostumisen iloa mahdollisista työprojekteista. Luovuuden kanavoiminen vaihteeksi toisaalle on tuntunut hyvältä. Kaikki suunnitelmat ovat auki, sillä isommat kokonaisuudet ovat aina monen asian summia, enkä voi yksin kontrolloida lopputulosta. Seuraan rauhassa, mihin asiat etenevät vai etenevätkö. Tuntuu hyvältä hellittää tiukoista suunnitelmista ja antautua katsomaan, mitä elämällä on tarjottavanaan.
Alkuvuoteen on liittynyt myös oman itsen tarkastelu ikään kuin ulkopuolelta. Miten alan voida hormonaalisesti imettämisen lopettamisen jälkeen? Tämäkin menee irtipäästämisen ja antautumisen kategoriaan: ei auta kuin seurata, mihin suuntaan muutos vie.
Tuhat päivää. Kotona, ravintolassa, kirjastossa, kylässä, museossa, kauppakeskuksessa, puistonpenkillä, huoltoasemalla, tienpenkassa. Niin pitkään ehdin yhteensä elämästäni imettää kolmea lasta ja nyt se on lopullisesti loppu.
Imetyksen lopettamista varjosti kuitenkin se, että tunsin rinnassani patin. Vaikka kuinka yritin järkeillä patin olevan todennäköisesti jotain pakkautuneeseen maitoon ja tiehyttukoksiin liittyvää, tietenkin pelästyin. Kävin gynekologilla ja varmuuden vuoksi rinnat tarkistettiin vielä ultraäänellä.
Kun rempseä lääkäri odottamisen jälkeen totesi kaiken olevan kunnossa, tunsin suunnattoman helpotuksen.
Mutta se pelästymiseen liittyvä reaktio, joka omaa elämää uhkaavasta löydöstä tuli – kylmä hiki, sydämentykytys, mahan ympäri pyörähtäminen, kasvojen kalpeaksi valahtaminen – se oli todellinen. Nyt ymmärrän paremmin, miksi.
Kuuntelin äänikirjana ruotsalaisen lääketieteen tohtorin, Anders Hansenin, kirjan Aivoblues – Miksi voimme huonosti, vaikka kaikki on hyvin? Kirja avasi konkreettisella ja hyödyllisellä tavalla sitä, miten meidän aivomme reagoivat uhkaan yhä samalla tavalla kuin esi-isiemme aikaan. Uhka ei ehkä enää ole pusikossa väijyvä peto, mutta reaktiomme uhkaan on yhä sama. Aivomme eivät ole muuttuneet yhtä nopeasti kuin maailma on. Koemme ahdistusta, koska aivomme ovat sopeutuneet aikaan, jolloin puolet ihmisistä kuoli ennen murrosikää.
Minua kirja rauhoitti ymmärtämään, että pelkoreaktioni ei johdu siitä, että minussa olisi jotain vikaa vaan siitä, että aivoni toimivat niille ominaisella tavalla. Suosittelen ymmärrystä lisäävää kirjaa etenkin, jos omalla mielellä on taipumusta katastrofiajatteluun.
Niin ikään olen tammikuun aikana lukenut Marie Kondon uutuuskirjan Kurashi – Iloa säkenöivä elämä (saatu kustantajalta arvostelukappaleena). Kirja on Marie Kondon aikaisemmista teoksista poiketen kahvipöytäkirjamainen värikuvineen. Minulle kirja ei tarjonnut juurikaan uusia näkökulmia, mutta muistutti tietoisten valintojen tekemisestä elämässä ja asuinympäristön vaikutuksesta hyvinvoinnille.
Tällä hetkellä netissä huvitutaan siitä, että Marie Kondo on itse ”lopettanut konmarittamisen” nyt, kun hänellä on kolme pientä lasta. Omatkin suupieleni nousevat hymyyn. Mikä uutinen se nyt on, ettei kolmen pienen lapsen kanssa koti voi olla koko ajan täydellisen siisti.
Onneksi Suomessa kukaan järjestyksestä puhuva ei tällaista utopiaa ole luvannutkaan. Järjestys ei takaa jatkuvaa siisteyttä. Sehän tarkoittaisi elämisen lopettamista. Järjestys auttaa siinä, että kun siivoamisen aika on, työ käy nopeammin ja helpommin sen ansiosta, että tavaraa on maltillisesti, ja kaikelle on oma paikkansa.
Jos meidän katossamme on tammikuussa ollut kärpäsiä, he tietävät kertoa seuraavaa. Olohuoneemme on lainehtinut majan rakentamiseen käytetyistä torkkupeitoista, dublotorneista ja Elsa-mekoista. Näissä tilanteissa katsomme miehen kanssa toisiamme ja toteamme: Ei tää oo paha! Näky on äkkiseltään kaaosmainen, mutta kokemuksesta tiedämme, että saamme kodin siistiksi viidessä minuutissa tai vartissa sitten, kun siistimisen aika on. Tämä on meille lapsiperheenä järjestyksen suurin anti: usein tieto järjestyksen mahdollisuudesta on tärkeämpi kuin järjestys itse. Henkinen hallinnantunne voi säilyä sotkussakin.
Sarjoista otimme suositusten perusteella katseluun Areenasta The Split – Eroja ja avioeroja. (Tässäkin perheessä on muuten kolme lasta. Ja aivan ihana koti! Upeasti sisustettu arvoasunto – joka on täynnä epämääräisiä kasoja. Pidän siitä, millaista vuoropuhelua elegantit puitteet ja satunnaiset nurkissa pyörivät lapsiperhetavarat käyvät. Näky on virkistävä televisiossa.)
Suosittelen sarjaa lämpimästi: me hotkaisimme BBC-helmen ensimmäisen kauden hetkessä. Koska kaipaan sarjoilta todellisuuspakoa, en juurikaan katso pohjoismaisia tuotantoja, mutta Lontoon-tunnelmissa on vaihteluksi Yhdysvaltoihin ihana olla. Sarjaa kannattaa alkaa katsoa pian, sillä se on poistumassa Areenasta.
Koska tämä postaus on jo rönsyillyt minne sattuu, annan sen rönsyillä yhä pidemmälle. Kävin tammikuun aikana katsomassa ystäväni kanssa Designmuseon näyttelyn Mitä jos? Toisenlaisia tulevaisuuksia. Näyttely pohjautuu Sitran Heikot signaalit 2022 -selvitykseen. (Tammikuussa Sitra julkaisi tällä vuodelle Megatrendit 2023 -selvityksen, sitä en ole vielä lukenut.)
Olen jo pitkään ajatellut, että tulevaisuus tuo tullessaan valtavia muutoksia arkeemme ja elintapaamme, mutta Sitran selvityksen lukemisen jälkeen kaikenlainen kunhan tämä tästä rauhoittuu ja kaikki palaa ennalleen -ajattelu tuntuu entistä vieraammalta. Vireillä olevat mullistukset ovat itsessään valtavia: digitalisaatio, luontokato, ilmastonmuutos, geopoliittinen tilanne, pandemia, sään ääriolosuhteet. Kiinnostavin kysymys on näiden asioiden keskinäisriippuvuus, jota on kaikista vaikein ennustaa.
Yksi tammikuun parhaista paloista onkin ollut se, miten hienolla tavalla Sitran materiaalit ovat avanneet ajattelua ja saaneet kyseenalaistamaan terveellä tavalla sen, mihin olemme tottuneet.
Mitä jos liharuoka olisi erikoisuus, jota pitäisi erikseen kysellä ravintolassa? Mitä jos alkoholi ei olisi enää osa juhlakulttuuria? Mitä jos algoritmit korvaisivat niin asiantuntijat kuin poliitikot päätöksenteossa? Mitä jos ihminen muokkaakin itseään muuttuneeseen ympäristöön, kuten äärimmäiseen kuumuuteen ja kuivuuteen sopivaksi? Mitä jos? Mitä jos? Mitä jos?
Mitä jos minä menen nyt lukemaan iltasadun ja viemään koiran ulos?
Kuvissa on kukkia, jotka ostin koko perheen iloksi pitkästä aikaa. En kuitenkaan tulppaaneja, olenhan uniikki lumihiutale keskiluokkaisessa kuplassa, vaan ruusuja ja freesiaa. Molemmat kimput ovat marketista ja kevyen moderni kokonaisuudesta tuli sillä, että poistin ruusujen varsista lehdet.
Tässähän voisi kovastikin todeta olevan kevättä rinnassa, vielä kun tyttöni tanssii kukkamekossa. (Kyllä, hyacinthbucketmaisesti kukkamekko on hänen kotiasunsa. Mikä minä olen pitämään muutaman euron kirppisaarteita kaapissa, iloitkoon asuistaan.) Kevään aika ei kuitenkaan vielä ole, vaan pian nautimme lumilomasta pohjoisemmassa.
Olipa mukava päivitys ja kiva kuulla, että kaikki on hyvin. Miten tämä tammikuu onkin nyt jotenkin niin pitkä ja erikoinen kuukausi… Monenlaisia pohdintoja täälläkin, kolme lasta (tosin jo vähän isompia) ja arjen sujumisen kanssa sitä vaan edelleen kamppailee välillä. Mutta ihanaa valoa kohti! T. Pauliina
Kiitos Pauliina lukemisesta ja kivasta palautteesta! Ja kiitos vertaistuesta. :) Alkuvuosi on tosiaan tuntunut aika pitkältä ja pimeältä. Arjen sujuminen taitaa olla ikuisuuskysymys perheissä. Jossain kysyttiin unelmia ja mietin juuri, että oma tärkein unelmani ei ole mitään hulppeaa vaan se, että löytäisin elämään hyvän tasapainon töiden ja perheen välillä. Se olisi kaikki kaikessa. Täydellisiä olosuhteita harvalla on, sehän on selvä, elämä yllättää aina! Mutta jos edes lähtökohtaisesti pääsisi tasapainoon sen kanssa, että olisi toimeentuloa, mutta ei liikaa kuormitusta, se olisi oikea unelma. :) Paljon tsemppiä sinne arkeen ja juuri näin, valoa kohti! <3
Moikka! Mukavan sekalainen postaus :). Laitoinkin jo heti tuon Aivoblues-kirjan kirjastosta varaukseen. Nimimerkillä: katastrofiajatteluun taipuvainen. Jospa siitä saisi eväitä vähän rennompaan ajatteluun.
Tammikuu on kyllä tuntunut pitkältä, eikä tuo lähes ikuiselta tuntuva harmaus ulkona ole helpottanut.
Mielenkiintoisia asioita tuolta Sitralta. Taitaa tosiaan vaikuttaa siltä, että mitään varsinaista normaalia ei enää tule, vaan sopeutumista erilaisiin asioihin. Tähän vähän liittyen, olen opetellut ja ilokseni vähän oppinutkin, että (katastrofiajattelusta huolimatta) suhtaudun tulevaan lempeämmin, vaikka oma henk. koht. tilanne näyttääkin epävarmalta. Yritän myös muistella ystäväni viisaita sanoja, että murehtiminen ei auta mitään. Vaan oikeastaan päinvastoin.
Mites se muumi-sanonta menikään? ”Kun elämä on epävarmaa, voi tapahtua jotain hyvää”. Tai jotenkin noin se meni 😅. Eli, yritän etten stressaa lopputuloksesta jos ei ole varmuudella tietoa miten käy. Voihan sitä käydä vaikka hyvin!
Kiitos että kirjoitit tämän postauksen 😊.
”Ajattelen juuri parhaillaan revontulia. Ei voi tietää ovatko ne olemassa vai näkyvätkö ne vain. Kaikki on hyvin epävarmaa, ja juuri se tekee minut levolliseksi”, totesi Tuutikki Tove Janssonin Taikatalvessa,
Kiitos postauksesta, Laura. Ihanaa, että kirjoitit taas. Hyvää alkavaa helmikuuta sinulle ja perheellesi.
Kiitos molemmille, kun luitte ja olette täällä! <3 Minua Aivoblues ainakin huojensi, toivottavasti saat samoja oivalluksia. :)
Minulla on ihan sama suhtautuminen! Suhtaudun tulevaisuuteen yleisesti jotenkin hyvin rauhallisesti – kaikista uhkakuvista huolimatta. Sen sijaan oman lähitulevaisuuden järjestely työkuvioineen aiheuttaa enemmän epävarmuuden tunteita. Onneksi kyllä innostustakin ja omanlaistaan rauhaa, vähän kaikkea päällekkäin.
Tuo on ihana viisaus! Kiitos N, kun vielä täsmensit sen. En muistanutkaan, että taustalla on Tuutikki. :) Revontulista tuli mieleeni avaruus. Arvatkaa, mitä olen viime aikoina tehnyt niinä hetkinä, kun oman elämän kuviot ovat liikaa pyörineet mielessä: olen kuunnellut iltsaduksi avaruusaiheista tietokirjaa. Se antaa välittömästi asioihin oikeaa perspektiiviä ja rauhoittaa. Sitä tajuaa olevansa hurjan pieni hippunen kaiken kokonaisuudessa.
Kiitos, että saan kirjoittaa teille. Valoa ja iloa helmikuuhun! <3
Täälläkin Aivoblues-kirja meni samantien varaukseen. Itse suosittelen lukemaan kirjan Emilia Kujala: Suorittajan mieli. Mukavaa kevään odotusta!
Heippa! Kiva kuulla, että kiinnostuit kirjasta. Kiitos vinkistä! Olen kuunnellut tuon Emilian kirjan ja seuraan häntä myös Instagramissa. Hänellä on paljon tärkeitä nostoja. :) Kiitos samoin, aurinkoista kevään odotusta!
Mikä taho muuten rahoittaa Sitraa? Nyt jo keski-ikään ehtinyt huomaa pohtivansa samalla tajuten, kuinka on alistunut nuorempana pelkäämään jo vaikka mitä aiemmin maalailtuja katastrofeja, joita ei sitten onneksi tullutkaan. Mikä tarve on altistaa ihmiskunta eri kauhukuville? Mutta nyt lähden ulos kotimaani kauniiseen luontoon, joka ei näytä romahtamisen merkkejä :)
Heippa! Täällä Sitrasta: https://www.sitra.fi/aiheet/kysymyksia-ja-vastauksia-sitran-toiminnasta/#
Itsekin yritän kovasti tasapainoilla sen kanssa, ettei elämä menisi uhkakuvien pelkäämiseen. Olen monesti huomannut esimerkiksi uutistaukojen tekevän hyvää. Samanaikaisesti ei sitä halua maailmantilalta silmiäkään sulkea, käynnissä olevat muutokset ovat todellisia.
Itseäni helpottaa se, että vaikka elämäntapamme tulisi kokemaan suurenkin muutoksen, se ei ole pelkästään pahasta, vaan voi tuoda mukanaan myös paljon hyvää elämään. Sopeutua voi lopulta monenlaiseen, vaikka muutos olisikin alussa shokki siihen nähden, mihin olemme jo ehtineet tottua.
Harmillisesti Suomessakin luontokadon uhka on todellinen, vaikka se ei päällepäin näy. Toivottavasti osaamme vaalia luontoa aarteena – se antaa kyllä valtavasti, ja siellä mieli lepää. :) Mukavia ulkoiluhetkiä ja valoa helmikuuhun!