Olen saanut kyselyitä polkupyöristämme, joten ajattelin kirjoittaa niistä blogiinkin. Nyt ei puhuta teknisistä ominaisuuksista tai ilmanvastustuksista, vaan pyöräilykoulukunnasta nimeltä tyyli ennen kaikkea.
Edellinen pyöräni oli suurin piirtein ala-asteaikainen violetilla glittertekstillä koristeltu menopeli. Tyttäreni pyörät vasta glitterisiä tulevat olemaan, kun hän tulevaisuudessa alkaa esittää toiveitaan. Siispä nautin nyt nämä vuodet siitä, että meillä on molemmilla kauniit pyörät – samanlaiset tietenkin.
Molemmissa pyörissä vannomme kermanvalkoisen nimeen konjakinruskeilla yksityiskohdilla ja koreilla. Omani on kolmivaihteinen Solifer Klassikko. Tyttäreni pyörä on Banwood ja samalta ihanalta merkiltä on myös pieni pyöräilykypärä.
Itse olen oikea mummopyöräilijä. Taitan vain lyhyitä matkoja hitaalla vauhdilla. Tyypillisesti poljen kirjat korissa lähikirjastoon tai sitten pohjemme perheenä uimaan. Tyttäreni on vielä niin lyhyt, että vaatii avustusta, joten toistaiseksi hän ”pyöräilee” vasta omalla pihalla, kun taas varsinaiset matkat taitamme Qeridoo-peräkärryn kanssa.
Oma pyöräilykypäräni on Thousand-merkkinen. Pidän siitä, että kypärä ei ole sporttinen, vaan nimenomaan enemmän klassista ratsastuskypärää muistuttava. Kuten jo alussa myönsin, minulle pyöräily edustaa enemmän elämäntapaa kuin urheilusuoritusta. Hifistelijä en ole, sen kertoo jo perus pyöräni, mutta omilta haluan varusteiden tuntuvan. Yllättäen samaistun enemmän kalifornialaisen hipsterikypäräbrändin elämäntapaan, kun taas MAMIL-suhaajien reiteiltä yritän pysyä kaukana.