Olen pitkään halunnut kirjoittaa yhdestä aiheesta ja nyt sen teen: epätäydellisyydestä. Blogin pitäjänä tulee enimmäkseen kirjoitettua sellaisista asioista, joihin on tyytyväinen ja joihin on löytänyt hyvän ratkaisun. Se nyt ei tietenkään elämässä ole koko totuus.

En halua antaa teille sellaista kuvaa, että minulla olisi kaikessa homma hanskassa – ei nimittäin ole. Tunnen tyylini, osaan järjestellä tavarat spartalaisesti dymotettuihin laatikoihin, jaksan laittaa perheelleni ruokaa (melkein) päivästä toiseen, pidän omalla tavallani hyvää huolta itsestäni ja olen ratkaissut monta arjen haastetta toimivammaksi. Kuitenkin monessa asiassa olenkin sitten ihan onneton, laiska, mukavuudenhaluinen, kärsimätön ja saamaton. Tämä postaus onkin omistettu epävarmuuksille ja keskeneräisyydelle.

Teemasta puheenollen olin lapsena todellinen perfektionisti: se, joka repi vähänkään epäonnistuneen piirustuksen. Sittemmin on tapahtunut jokin elämänkokemuksen ihme. Nykyään pelkään enemmänkin sitä, että olen liian laiska skarppaamaan: joo joo, ihan hyvä se on. Toki esimerkiksi hotellien valitsemisessa olen edelleen hyvin tarkka – herne voi olla patjan alla, mutta epäesteettisessä ympäristössä rentoutua en osaa.

– En ole luontaisesti tyytyväinen kaikkeen, mitä meillä on, vaan joudun usein pakottamaan ajatukseni takaisin tyytyväisyyden raiteille. Kun makasin flunssan kourissa puolitoista viikkoa, altistuin somessa samaan niin kuin moni muukin: siihen ajatukseen, että niillä kuuluisilla kaikilla muilla on ihmeellisempi koti – ja no koko elämä – kuin meillä. Heikolla hetkellä minäkin näen kodissamme vain virheitä: miten sittenkin olisi pitänyt valita peililliset keittiönkaapinovet ja erilailla siftaavat sävyt.

– Poden syyllisyyttä tai ainakin jonkinlaista pettymystä itseeni siitä, että en monen opiskeluystäväni tapaan ole jatkanut opiskelua ylempi AMK -tutkintoon. Nyt miehenikin suorittaa tutkintoa: siis mieheni, joka kävi koulun miten sattuu, käyttää pitkän työpäivän jälkeen iltansa jatkokoulutukseen, kun taas minä, joka olin aina kiitettävän keskiarvon oppilas, makaan sohvalla ja katson Netflixiä ja HBO:ta. Kuinka tässä näin kävi?

– Henkisesti espanjalaisena siirrän todellakin huomiseen sen, minkä voisin tehdä jo tänään. Mañana, mañana!

– Monipuolinen liikkuminenkin tuntuu kohdallani ylitsepääsemättömältä. Pitäisi ihan urheiluvaatteet pukea ja kaikki.

– Koen jatkuvaa riittämättömyyttä siitä, mitä kanavissani jaan. Olen avannut kotini ovet tuhansille ihmisille ja kirjoittanut avoimesti mielipiteen jos toisenkin, mutta silti koen huonoa omaatuntoa siitä, etten anna itsestäni tarpeeksi. Etenkin podcastien ja Instagram Storiesien myötä tuntuu siltä, että tällä alalla pitäisi jakaa koko elämä synnytyskertomuksesta sukulaisen hautajaisiin ja palkkanauhaan. Olen kuitenkin loppujen lopuksi aika yksityinen henkilö, joka haluaa pitää esimerkiksi blogin ulkopuoleiset ystävät blogin ulkopuolella. Ehkä arjen palasia voisin silti enemmän Storiesissa jakaa. Onko teillä tästä toivetta?

– Huolehdin hyvin raha-asioistani sekä säästän ja sijoitan joka kuukausi, mutta aikuiseksi tässä on itseään vaikea tuntea, sillä puhuisin mieluiten rahasta samalla tasolla kuin barbileikeissä: Nyt tää ois säästänyt tarpeeksi ja ostais sijoitusasunnon. Marginaaleilta ja osakkeiden tunnusluvuilta haluaisin piiloutua pöydän alle.

– Olen juuri se äiti, joka havahtuu ensimmäisenä pakkaspäivänä siihen, että ai niin, talvikengätkin päiväkodissa olisi hyvä olla. Pitsimekkoja kaapissamme kyllä on ja kultaiset sandaalit, sopisivatko ne?

– Voi kunpa voisin olla tämän yläpuolella, mutta kun olen väsynyt, puran kiukkuni miehelle marttyyrihenkeen. Kitisen, kuinka minä se hoidan ja teen metatyön, jos olen vaikka pystynyt sellaiseen saavutukseen kuin hankkimaan lapselle uudet päiväkotitossut, kun mieheni on samaan aikaan hoitanut niin veroilmoitukset kuin raha-asiat.

– Miehestäni puheen ollen: jos on olemassa podcast Kaverin puolesta kyselen, niin mieheni koko elämän voisi nimetä Vaimon puolesta kyselen. Heikkouteni on lyhytjänteisyys kaikenlaisten asioiden selvittämisessä ja mieheni, anteeksi siis omaishoitajani, auttaakin minua jokseenkin kaikissa paperiasioissa.

Että näin. Nyt taidan avata HBO:n, syödä vähän suklaavanukasta ja odottaa miestäni sieltä koulusta uskollisen laiskotteluseuralaiseni kanssa.

PS. Kun aina vuosia vanhasta harmaasta Samsøe & Samsøe -neuletakistani kysyitte ja tästäkin jo Instagram Storiesissa, niin tämä on nyt tämänsyksyinen vastaava ihanuus: Dots-liikkeestä saamani Second Femalen Alissa. Todella kauniin pehmoinen ja varmasti vuosia palveleva muun muassa mohairia ja villaa sekoitteleva vaihtoehto.