Kaupallinen yhteistyö, Prisma ja Asennemedia

Aina vuoden alussa katson vierestä, kun lajitoverit heräävät jouluhorroksesta. Hyppäävät pirteinä trikoisiinsa, sitoutuvat reippaana salijäsenyyksiin, asettavat kiloihin tai kilometreihin liittyviä tavoitteita ja lupaavat julistaen tänä vuonna en koskaan ja tästä lähtien aina.

Uusi vuosi, uusi minä on vaikea konsepti ihmiselle, joka luonne on umpirealistinen ja mukavuudenhaluinen, ja jonka pahin vihollinen on kaikessa ehdottomuus. Ihmiselle, joka ei käy vaa’alla, ja joka muistaa laittaa juoksuapplikaationsa päälle siinä vaiheessa paluumatkaa, kun koti on nurkan takana. Heja heja, muutaman metrin tilastoilla ei paljoa somessa rehvastella.

Vaikka en ole perinteinen uuden vuoden lupaaja ja uuden elämän aloittaja, on tammikuu sattumalta juuri se kuukausi, joka kaikista luontevammin sopii tilannekatsaukseksi ja ryhtiliikkeeksi myös kaltaiselleni tuurikuntoilijalle.

Lenkkeilen keväästä syksyyn, mutta lokakuussa lenkkarini uppoutuvat syvälle eteisen kaappiin. Pimeät, märät ja liukkaat kadut eivät kutsu puoleensa, ja toisaalta mitä lähemmäksi joulua vuosi etenee, sitä vähemmän haluan stressata tekemättömistä asioista, en näin ollen väliin jääneestä liikunnastakaan. Vuoden viimeisinä viikkoina suurin teko oman hyvinvointini eteen on lempeys, lupa rauhoittua ja nauttia.

Mutta tammikuu, silloin ei enää joulu järjestelyineen riitä liikkumattomuuden syyksi, eikä lenkkipolkujen sulamistakaan voi määräänsä enempää odottaa. On aika heräillä horroksesta hyvinvointiin, potkaista itse itseään lempeästi takapuoleen.

Itse en löydä motivaatiota urheilemiseen ulkonäöllisistä syistä – välillä toivon, että löytäisin, koska se varmasti kaikista parhaiten saisi vipinää kinttuihin, mutta toisaalta olen onnellinen siitä, miten hyvin hyväksyn itseni sellaisena kuin olen. Minulle, kolmekymppiselle synnyttäneelle, riittää, että olen sopusuhtainen ja normaalipainoinen. En osaa haikailla sixpackin perään, enkä unelmoida kivenkovista reisistä. Realistina tiedän, että niin timmiksi mimmiksi pääseminen vaatisi enemmän työtä kuin mihin olisin valmis: en halua asua salilla, en mitata rasvaprosentteja enkä punnita kananpaloja. Haluan vain mahtua housuihini, jaksaa arjessa, pysyä terveenä ja voida hyvin.

Mutta oli minullakin aikani, kun peilikuva oli vieras ja jouduin laittamaan itseni ruotuun ja asettamaan selkeän tavoitteen. Nimittäin molempina kertoina ulkomailla asuessani olen tuonut matkamuistot vyötäröllä kotiin. Lähes kymmeneen kiloa ei noin vain ohimennen karisekaan, vaan silloin on ollut pakko ottaa itseä suunnitelmallisesti niskasta kiinni. Meitä ihmisiä motivoi liikunnassa eri tekijät, joillakin selkeät tavoitteet, toisilla rento fiiliksenmukaisuus, mutta olen oppinut myös sen, että samankin naisen elämänvaiheisiin mahtuu monia erilaisia kausia. Tärkeintä on oppia kuuntelemaan sitä, mikä juuri sillä hetkellä parhaiten hyvinvointia tukee.

Oma haasteeni on se, että en saa aikaiseksi lähteä harrastamaan kauas kodista, enkä ole valmis maksamaan itseäni kipeäksi kuukausimaksuista (vaikka hyvin tiedän, että liikuntaa parempaa sijoitusta ei olekaan, mutta kun sama valutta käy myös lentolippuihin). Lisäksi en voi liikkua sillä tavalla, jolla kaikista eniten haluaisin: höntsäillä edelleen nuoruuteni lajia, korista, tai muuta pallopeliä, sillä leikattu polveni ei sitä kestä.

Koska en ole löytänyt uutta lajia, johon kokisin aitoa paloa ja intohimoa, olen suosinut liikuntamuotoja, jotka ovat sitten muulla tavalla tarkoitusta palvelevia – aikatehokkaita ja ilmaisia. Lenkkeilyn lisäksi teen kotijumppaa, joka on periaatteessa tylsää, mutta oikeassa tunnelmassa ihanaa. Rentouttavimmat kotitreenit olen tehnyt illalla, kun mies on pidempää päivää töissä ja tytär jo nukkumassa. Himmennän valot, sytytän kynttilän ja laitan saunan valmiiksi lämpiämään. Rullaan maton ja avaan YouTubesta fiilikseen sopivan videon, on se sitten lihaskuntoa tai nukkumista edesauttavaa joogaa.

Myönnän ihan suoraan, että minulla liikuntamotivaatioon vaikuttaa välineet ja vaatteet. Tässäkään asiassa en halua mitään turhaa, kuten yksiön kokoista kuntoilukeskusta, tai vaatekaapillista urheiluvaatteita, kun pärjään muutamalla parilla. Niiden välineiden ja vaatteiden, jotka omistan, haluan olevan tarkoituksenmukaisia, laadukkaita, omantyylisiä ja kauniita, sillä minulle hyvinvointi on kokonaisvaltainen kokemus.

Mieluisan yhteistyön merkeissä kävin Prismassa tutustumassa heidän valikoimaansa, joka olikin todella kattava jokaisella hyvinvoinnin osa-alueella. Samasta paikasta saa kaikki tarpeet kuntoiluvälineistä sykemittareihin, pelivälineistä treenikasseihin, sisäliikuntavaatteista ulkoilutakkeihin ja tennareista tehosekoittimiin – ja koko supermarketin kun kiertää, niin vielä aika hyvät askelmittarilukemat päälle.

Vaikka valikoimassa oli vaikka mitä, itse keskityin nimenomaan pienkuntoiluvälineisiin, jotka kaikki löysin Prisman omalta House-merkiltä. Kotistudiossani on nyt jumppamatto, käsipainosetti, hierontarulla, voimakuminauha ja jumppapallo – kaikki kympin ja kahden hujakoilla, joten kotijumppa ei onneksi suurta aloitusbudjettia vaadi. Osastolla oli todella paljon muitakin välineitä, kuten kahvakuulaa, tasapainolautaa, pilatesrengasta ja hyppynarua.

Urheiluvaatteiden puolelta Prismasta löytyy sekä merkkejä että edullisia vaihtoehtoja, itse olen aina sekoittanut molempia. Niken urheiluvaatteita olen käyttänyt kaikista pisimpään ja ollut aina valtavan tyytyväinen sekä lenkkareihin että teknisiin Dri-FIT -vaatteisiin. Under Armourista ennustan toista suosikkia: kiva päästä vihdoin testaamaan hypetettyä merkkiä. Edullisemmalta puolelta löysin kympillä harmaameleeratun Cheetah-treeniteepparin ja mustat Cheetah-treenitrikoot.

Muistan edelleenkin sen päivän, kun vaihdoin nuorena juoksuasuni collegehousuista ja lerppuhihaisesta puuvilla-anorakista (!) istuviin teknisiin vaatteisiin. Pidän teknisistä vaatteista niin paljon, että käytän niitä usein silloinkin, kun haen tyttäreni päiväkodista. Vaunulenkki on todella paljon miellyttävämpi, kun vaatteet reagoivat oikein, kun pienikin hiki tulee pintaan. Vihdoin sain ruksittua listaltani alaosan kylmien kelien kävelylenkkeihin, kun löysin Prismasta Asics-talvijuoksutrikoot. Toinen must talviulkoiluun on nastakengät, aikuisuuden viimeinen symboli. Itselläni oli jo Icebugit, mutta myös niitä saa Prismasta.

Olen todella iloinen, miten tämän jutun kirjoittaminen antoi buustia alkaa miettiä tämänvuotista hyvinvointia, sillä olen muuten aivan liian taipuvainen henkisen kotimaani mañana mañana -meininkiin. Tavoitteeni ei vieläkään ole mitään määrällistä, jonka voisi pukea kiloiksi tai kilometreiksi, paineeksi ja pakoksi. Tavoitteeni on liikkua edes joskus ja jotenkin ympäri vuoden, oman oloni, terveyteni ja jaksamiseni nimissä. Ennen kaikkea toivon, että osaisin alkaa suhtautua liikuntaan ylellisenä omana aikana, enkä pakkopullana.

Olenpa keksinyt pitkästä aikaa myös uuden lajin, jolle aion antaa kodin ulkopuolella mahdollisuuden, jotta pääsen ulkoiluttamaan myös treenikasseja, Björn Borgin harmaameleerattua isompaa ja Niken jumppapussia, joka on varmasti kätevän kevyt silloin, kun suihkun hoitaa kotona. Ajattelen, että jos kävisin edes silloin tällöin myös tunnilla, saisin paremmin aikaiseksi jumpata myös kotona. Kuntoilussa kun pätee positiivinen kierre. Jos siis näet kankean nutturapään barretunnilla, tule vetämään treenitopin hihasta.