Kaupallinen yhteistyö (sisältää etukoodin), ifolor ja Asennemedia

En tiedä, olenko koskaan ollut niin iloinen mistään yhteistyöstä kuin tästä. Olen nimittäin kertonut teille, että mieltäni on painanut viisi vuotta se, että en ole kehittänyt lapsista yhtäkään kuvaa.

Mainitsin Kaunis järjestys -podcastin jaksossa digitaalinen järjestys, että ainoa minulle täysin korvaamaton esine, on valokuvat. Ja mikä asia minulla on elämässä retuperällä: valokuvat.

Miten olenkin laiminlyönyt järjestämisessä juuri sitä itselleni tärkeintä osa-aluetta. On sitten johdot ja vaipat siististi laatikoissa, mutta ei muistot elämän tärkeimmästä asiasta.

Syy, miksi tilanne on mikä on, liittyy pitkälti työhöni. Koska olen työpäivät tekemisissä kuvaamisen ja kuvankäsittelyn kanssa, en jaksa tarttua hommaan enää työpäivän päätteeksi. Bloggaamisen takia minulla on tavallista suurempi kuvien arkisto – puhutaan varmaan kymmenistä tuhansista. Suurin osa arkistosta on työkuvia, ja siinä se haaste onkin, että se on tuntunut ylitsepääsemättömältä erotella kehitettäväksi tärkeät perhekuvat kaiken maailman kukkakimppu- ja tiskirättikuvien joukosta.

Lisäksi minulla on kuvia liian monessa paikassa ja muodossa: läppärillä, puhelimella, miehen puhelimella, Lightroom-käsiteltyinä, ei-käsiteltyinä, alkuperäiskokoisina, liian pieniresoluutioisena kehittämiseen…

Tästä syystä minulle on tuntunut mahdottomalta tehdä aikajärjestyksessä olevaa kuvakirjaa, kun kuvia on siellä täällä, eikä kootusti yhdessä paikassa ja muodossa. Ja sitä olen kuitenkin pitänyt niin sanotusti standardina, että kuvat lapsista kehitetään kuvakirjoiksi, joka alkaa synnäriltä ja etenee vuoden kierron mukaan perhejouluun.

Sitten aloin kyseenalaistaa tätä standardia. Että pitääkö juuri minun rimani olla tuolla korkeudella. Enhän ole vauvakirjatyyppiikään. En ole kirjannut tytöistä ylös, kuinka vanhana he oppivat kääntymään tai kävelemään, enkä ole sellaisia tietoja kaivannut itsestänikään. Ymmärrän täysin, miksi monelle vanhemmalle on tärkeää kirjata ylös rakkaita yksityiskohtia, mutta itse olen tässä asiassa hyvin suurpiirteinen. Konttaa kun konttaa!

Näin ollen pitkään asiaa harkittuani totesin, että minulle oikea ratkaisu on alkaa teettää lapsista ihan tavallisia kuvia, jotka säilön laatikkoon. Vielä, kun vakiolaatikkosarjastani löytyi juuri sopivan kokoinen laatikko, johon mahtuu kaksi valokuvapinoa vierekkäin.

Tällä tavalla pääsin omassa projektissa alkuun – laskemalla rimaa. Tällä tavalla minun ei tarvitse ajatella aikajärjestystä, vaan voin vain ensin kehittää puhelimesta tärkeimmät kuvat, sitten läppäriltä, ja kerätä pikkuhiljaa niitä laatikkoon murehtimatta oikeaa järjestystä.

Kategorisointia voi kuitenkin tehdä nimeämällä kuvalaatikko vuosien mukaan, vaikka 2016-2021. Varsinaiset valokuvat talteen laatikkoon teetän normaaleina valokuvina, mutta esille, vaikka muistitauluun, sopivat tosi kivasti valkoreunaiset neliökuvat.

Vaikka itse päädyin perinteisiin valokuviin, ovat kuvakirjat tietenkin tosi kivoja, ja ifolorin valikoimassa on paljon erilaisia kuvakirjoja. Päätin teettää isovanhemmille lahjaksi Spiral-kuvakirjan ihan muuten vain piristykseksi ikävään poikkeusaikana. Kun en välittänyt aikajärjestyksestä, tähän lahjakirjaan meni ehkä vartti, kun pistin vaan lataillen sivuille puhelimella olevia kuvia tytöistä.

Lisäksi tein siskoksille oman Kuvakirjasen. Nimittäin siitä olen tarkka, että kun vihdoin nyt alan saada valokuvia talteen, niillä en anna taaperon leikkiä. Kehitetyt valokuvat haluan säilyttää hyvänä koko loppuelämän, joten niitä ei saa repiä ja tahmata.

Lasten oma Kuvakirjanen syntyi nopeasti puhelimella ifolor-applikaatiolla. Kuvakirjanen on myös hyvä kuvamuisto antaa, koska se tulee lahjapakkauksessa. Samoin ifolorin sisustustuotteet, taulut ja julisteet omista kuvista, on kiva vaihtoehto lastenhuoneeseen tai lahjaksi.

Nyt kun tein päätöksen kehittää perheemme valokuvat tavallisina laatikkoon, ajauduin vielä yhden päätöksen eteen ajattelemaan lapsia pitkällä tähtäimellä. Haluaisin jättää heille omat muistolaatikot lapsuuden valokuvista. Teinkin sellaisen suoraviivaisen päätöksen, että ne valokuvat, jotka kehitän meille, kehitän kertaa kolme. Minulle ja miehelleni sekä omat kappaleet molemmille lapsille muistoiksi.

Hyvä kysymys valokuvien järjestämisessä on se, kuinka paljon valokuvia tarvitsee olla.

Noora Hoo sanoi kerran, että hän päätti alkaa teettää lapsista 20 kuvaa vuodessa. Tämä kolahti minuun ja pysäytti. Että todella, onko niitä kuvia oltava se monta sataa vuodesta, sisältä ja ulkoa ja edestä ja takaa ja joka juhannuksesta ja joulusta. Ymmärrän jälleen täysin, että joku muu haluaa ikuistaa kaiken, mutta itselleni ajatus maltillisesta määrästä oli vapauttava ja käänteentekevä. En laske kuvien määrää per vuosi, koska en teetä kuvia aikajärjestyksessä, mutta pidän mielessä sen, että kohtuullinen määrä riittää.

Samalla, kun tein päätöksen tavasta kehittää kuvat, tarkistin sen, että valokuvat varmasti menevät pilveen. Koinkin jo välillä aikamoisia sydämentykytyksiä vanhan jumittavan läppärini kanssa. Ehdin jo luvata, että jos vain perhekuvat ovat tallessa, en enää koskaan kiukuttele ja valita mistään. (Jep, niinpä niin.)

Jos olet hoitanut valokuvien kehittämisen järjestelmällisesti ja ajallaan – oikeasti kiitä ja arvosta itseäsi! Jos taas olet kuin minä, että olet lykännyt projektia vuosia ja kasvattanut siitä mielessäsi mörköä, toivottavasti saat tästä toivoa ryhtyä vihdoin toimeen.

Tämä on myös puheenvuoro inhimillisyyden puolesta muistuttamaan, että kaikilla meillä on omat kompastuskivemme. Valokuvien järjestämisessä olen toiminut vastoin periaatteitani, en ole priorisoinut enkä keskittynyt oleelliseen. Mutta nyt kun olen päässyt alkuun ja tiedän mitä teen, on vain uskottava myönteisin mielin siihen, että projekti ennen pitkää valmistuu.

Minulle valokuvat on muistoina kaikki kaikessa. Meillä ei juurikaan ole muistoesineitä, mutta valokuvissa on minusta kaikki. Muistot ihmisistä, tiloista ja hetkistä, ajankuva kaikkineen, ikkuna menneisyyteen, juuriin ja historiaan. Ja vielä kompaktissa muodossa, mitä tietenkin järjestelijänä arvostan. Olen pelastanut myös sukumme kuvia ja kuville tulen aina löytämään kodista paikan. Onneksi tallessa on pian myös meidän perheen muistoja – ei kronologisena tarinana, mutta tarinana kuitenkin.

Tässä vielä kiteytettynä omat ajatukseni valokuvien järjestämiseen

Aseta rima itsellesi sopivalle korkeudelle. Aikajärjestyksessä olevat, huolellisesti kaikki tapahtumat raportoivat kuvakirjat on ihana, mutta ei ainoa vaihtoehto. Muistoja voi ikuistaa myös perinteisinä valokuvina ja joskus kuvat puhuvat puolestaan ilman tekstejäkin.

Pohdi kehitettävien kuvien määrää miettimällä, voisiko vähemmän olla enemmän. Tässä ajassa nopeita räpsyjä tulee loputtomasti, mutta mikään ei estä suhtautumaan kehittämiseen ja järjestämiseen niin kuin vanhaan aikaan, kun kuvia oli hyvin harkiten.

Pilko urakkaa varsinkin jos se tuntuu ylitsepääsemättömältä. Tavallisia valokuvia voi tilata pienissäkin erissä ja myös kuvakirjoista voi tehdä paitsi paksuja myös kerralla vain kevyen ohuita.

Varmista edes tärkeimpien kuvien tallentuminen pilveen, jos koneelle yhtäkkiä kävisi jotain.

Hyödynnä tarvittaessa valokuvien järjestämiseen erikoistunutta ammattijärjestäjää, joka auttaa myös kuvien kehittämisessä. Tällaista palvelua tarjoaa esimerkiksi Sonja Saloriutta.

Etu omien lempikuviesi kehittämiseen: saat 30 % alennuksen ifolorin kaikista kuvatuotteista 31.5.2021 asti koodilla Laura30. Etukoodia ei voi yhdistää muihin tarjouksiin. Mukavia ikuistamisia teille! Jatkan täällä myös oman projektini parissa.