Kuljen kotona ja katson huojentuneena viimeisiä, sohvan alla asentamistaan odottavia laattalaatikoita. Kohta keskeneräisyys ei enää kuormita. Avaan kalenterin ja huokaisen sen tyhjistä päivistä. Valvomista en enää kestä, herkkä rytmini menee kerrasta sekaisin. Vetäydyn eri tilaan latautumaan toistensa päälle puhuvien ihmisten melusta. Katson puhelimeni ruutua ja mietin, miksi en saa soitettua takaisin. Kiitän itseäni, ettei kukaan perheestämme harrasta minuuttiaikataulun mukaan. Mietin vitsillä, vaikka tosissani, miten olen koskaan käynyt viittä kertaa viikossa toimistolla.

Olenko laiska, hemmoteltu ja epäkelpo… vai sittenkin introvertti ja erityisherkkä?

Olen jo pitkään pitänyt itsetuntemusta kaiken pohjana. Siis kaiken, vanhemmuudesta järjestämiseen ja sisustamisesta työelämään. Ja silti tarvittiin 37 vuotta ja globaali pandemia, että ymmärsin, miten syvällä minussa on introvertteja ja erityisherkkiä piirteitä.

Vältän lokeroimista, sillä asioissa on aina harmaan sävyjä – ihmisyydessä nyt etenkin. Harva meistä asettuu mihinkään ääripäähän, vaan meissä kaikissa on monia erilaisia piirteitä, jotka muodostavat yksilöllisen kokonaisuuden. Minäkään en halua otsaani mitään leimaa. En varsinkaan sellaista yksipuolista leimaa, joka ei ota huomioon kaikkia sävyjä ja kerroksia.

Minussakin on hurjasti sosiaalista ja myös suurpiirteistä. Koen olevani ihmisläheinen ja helpostilähestyttävä. Elämääni jaan tuhansille ihmisille. Ensimmäisessä työpaikassani tein kylmäsoittoja yritysjohtajille. Menen reippaasti esittäytymään. Lähdin hädin tuskin täysikäisenä au pairiksi vailla minuutinkaan lastenhoitokokemusta. Viihdyin kaikissa opiskelijariennoissa ja nauran kovaa. En tee viisivuotissuunnitelmia. Siedän yrittäjyyden epävarmuutta. Elän kuukausi kerrallaan hyvin intuitiivisesti.

Mutta kaiken tämän lisäksi minussa on ihminen, joka kaipaa tänä päivänä valtavasti rauhaa, palautumista, hiljaisuutta ja väljyyttä.

Näistä piirteistä epäilemättä myös järjestyssisältöni ovat lähteneet: tarpeesta rauhoittaa ympäristö, vähentää kaikki tarpeeton kuormitus. Kaikki Kaunis järjestys -podcastia kuunnelleet tunnistatte tämän varmasti. Puhuin joka jaksossa ärsykkeiden vähentämisestä, oli kyse sitten tavaratulvasta tai sosiaalisen media käytöstä.

Yksi teistä lähetti myös ihanan huomaavaisen viestin: Oletko miettinyt, että olisit erityisherkkä?

Olin jo pitkään pohtinut, mikä minussa on vikana, kun en osaa ylläpitää ystävyyssuhteissa kulttuuria, jossa ”soitellaan” tai ”nähdään hei spontaanisti, eihän sitä aina tarvitse kahta viikkoa aikaisemmin sopia”. Ei niin… kai.

Oikeastaan kaikista oleellisinta tässä oivalluksessa omalla kohdallani onkin vapautua tästä oikeasti aika ikävästäkin mikä minussa on vikana, kun -asetelmasta.

Mikä minussa on vikana, kun minun on vaikea rentoutua keskeneräisessä ympäristössä? Mikä minussa on vikana, kun koen, että joskus muille ihan pienetkin asiat ovat minulle kuormittavia? Mikä minussa on vikana, kun en saa pääni välilehtiä sulkeutumaan? Mikä minussa on vikana, kun eläydyn muiden tunnetiloihin niin paljon? Mikä minussa on vikana, kun en pysty tekemään arjessa niin paljoa kuin osa tekee? Mikä minussa on vikana, kun aistin ärsykkeet niin voimakkaasti? Mikä minussa on vikana, kun en osaa heittäytyä? Mikä minussa on vikana, kun en haluan prosessoida kaikkea rauhassa ennen päätöksentekoa?

Maailma, jossa elämme, on hyvin ekstroverttikeskeinen. Jatkuva meneminen, tekeminen, kiirehtiminen, saavuttaminen, kuuluminen ja näkyminen on normi. Spontaaniutta, elämyshakuisuutta ja vauhtia pidetään arvossa ja ihanteena.

Olenkin ymmärtänyt, miten myös helpottavaa aikaa korona on itselleni ollut. Ei suinkaan pelkästään helpottavaa – pelot, ikävä ja arjen puuroutuminen on ollut läsnä täälläkin – mutta myös helpottavaa. Ensimmäistä kertaa koronan myötä en koe olleeni altavastaajan asemassa, vaan se osapuoli, jonka on ollut luontevampi sopeutua yhteiskunnassa vallitsevaan normaaliin.

Kuten sanoin, minussa on paljon sosiaalisesta enkä tunnista itseäni siitä, ettenkö latautuisi seurassa. Lataudun hurjasti muista ihmisistä, odotan kohtaamisia, keskusteluja ja naurunremakoita. En vain ole se ihminen, joka pystyy olemaan jatkuvasti menossa tai aina tavoitettavissa edes ihmisille, joiden kanssa minun on aidosti hyvä olla. Minun on pakko säännellä kaikkea: menoja, ärsykkeitä, tavaraa. Vain niin voin voida hyvin.

Muistan jo nuorena, miten yksi ihana (spontaani ja ekstrovertti) ystäväni totesi kaikella rakkaudella jotain suunnitelmia ehdottaessaan, että aina sun pitää miettiä. Miten tämä onkin jäänyt mieleeni. Ja nyt vasta miltei kaksikymmentä vuotta sen jälkeen ymmärrän, miksi minun aina pitää miettiä.

Korona ja Kaunis järjestys -keskustelut ovat olleet korvaamattomia oppitunteja siihen, että ymmärrän aikaisempaa paremmin itsestäni tämän puolen, jota en ajattele hyvänä tai huonona, vaan yksinkertaisesti vain olemassa olevana.

Puolen, joka vaatii rauhaa, tilaa, väljyyttä, harkintaa ja palautumista. Joka rakastaa itsenäistä yrittäjyyttä ja omaan tahtiin tehtäviä etätöitä. Ohjelmasta vapaita välipäiviä. Hyvissä ajoin sovittuja menoja. Hiljaisia näyttelyitä enemmän kuin meluisia konsertteja. Aitoa läsnäoloa ja asioiden syvempää käsittelyä. Omin rajojen ja kapasitetin tarkkaa tuntemista. Mutta myös sosiaalisuutta ja menemisiä, vain omalla tahdillaan ja tavallaan.

Sitä minulle, erityisherkkiä piirteitä omaavalle sosiaaliselle introvertille on hyvä elämä. Halusin kirjoittaa tämän, koska toivon, että kirjoituksesta on vertaistukea vastaavia ominaisuuksia tunnistaville, kun tiedän siellä olevan paljon harmoniankaipuisia lukijoita. Puhdistavaltakin tämä tuntuu vapautua ulkopuolelta tulevista odotuksista ja olla taas askeleen lähempänä aitoa itseä kaikkine, joskus ristiriitaisinekin, piirteineen.

Kuvat: Liittyvät ja eivät liity. Ovat vuodelta 2019 Madeiralta The Design Centre Nini Andrade Silva -keskuksesta, kun odotin nuorempaa. Tuossa rauhallisessa auringossa kylpevässä paikassa Atlantin yllä minulla on kaikilla aisteilla poikkeuksellisen hyvä olla.