Kuten sanottu, se voi tuntua vähän kuluneelta puhua elämänmuutoksesta tammikuussa. Niin kuitenkin teen, koska minua vuodenvaihde inspiroi tarkastelemaan elämän kaikkia osa-alueita, siksi myös hyvinvointia, terveyttä ja jaksamista. (Eivätkä vuodenalun pohdinnat jää vielä tähänkään, tulossa on juttua esimerkiksi aarrekartasta.)

Peruutetaan kuitenkin ajassa hieman taaksepäin. Vuoden lopussa, joulukuun 12. päivä, nautin käänteentekevät aamukahvit. Helsingin Sanomien Terveys-osion otsikko kuului ”Jo yksi lenkki viikossa pidentää elinikää”.

”Alle tunnin mittainen juoksulenkki viikossa vähentää ennenaikaisen kuoleman riskiä yhtä paljon kuin ahkerampi lenkkeily, UKK-instituutin emeritus tutkimusjohtaja Pekka Oja sanoo”, jatkoi ingressi.

Nyt osuttiin minua puhuttelevaan liikkumiseen näkökulmaan. Tätä olin halunnut kuulla.

En henkilökohtaisesti ole kiinnostunut käymään salilla viittä kertaa viikossa ja punnitsemaan kanaa saadakseni vaikkapa timmimmät, joka tapauksessa yleensä pitkähihaisten mekkojen alle jäävät käsivarret. Se ei vain riitä minulle motivaatioksi.

Sen sijaan olen aivan ehdottomasti kiinnostunut lähtemään kerran viikossa juoksemaan edistääkseni todennäköisyyttä terveeseen ja pitkään elämään niin itseni kuin perheeni tähden.

Leikkasin Hesarin sivun talteen kalenterini väliin ja jatkoin joulun laiskaa ja leppoisaa odotusta ihan tavalliseen tapaan. Koska kyse oli vain parista viikosta, minulle tärkeää oli saada startata tämä projekti fiilissyistä nimenomaan vuoden alussa (kuka tällaista nyt joululoman alla aloittaisikaan).

Ja tosiaan, tänä vuonna olen päättänyt juosta 52 lenkkiä.

Jos väliin jossain vaiheessa jää yksittäisiä viikkoja esimerkiksi sairastelun takia, en anna sen tietenkään lannistaa (aloin juuri tätä kirjoittaessa tuntea kurkkukipua, joten yksi tauko saattaa olla pian edessä). Keväällä ja kesällä uskon juoksevani enemmänkin kuin kerran viikossa, mikä viimeistään tasoittaa tavoitteessa pysymistä. Joka tapauksessa keskeisin ajatus on ottaa juoksulenkit nimenomaan ympärivuotiseksi elämäntavaksi.

Vaikka lumeton ja lämmin talvi muuten harmittaakin, tämän projektin näkökulmasta se on ollut siunaus. Jos olisin lukenut artikkelia -15 asteen pakkasessa lumikinoksia tuijotellen, olisin hyvin todennäköisesti ajatellut jälleen tälläkin kertaa, että äh, katsotaan sitten toukokuussa.

Etenkin, koska polveni on leikattu, en ole koskaan tuntenut oloani mukavaksi liukkaalla lenkkeillessä, ja se on mukavuudenhalun lisäksi toinen syy, miksi olen aikaisemmin juossut vain kevät–kesäkaudella. Nyt ei kuitenkaan parhaalla tahdollakaan voinut käyttää umpikuivia katuja syynä tai edes tekosyynä.

Sen kuitenkin ensitöikseni tein, että ostin nastalenkkarit turvallisuuden ja turvallisuudentunnun lisäämiseksi nollakelipäiviä varten. Itselleni sopivat löysin Sarva Xante -mallista. (Jos lenkkarit näyttävät kuvassa erilaisilta kuin linkin takana, se johtuu siitä, että tyylilleni uskollisena vaihdoin neonvihreät kengännauhat mustiin.) Muuten olen pärjännyt nykyisillä juoksuvaatteilla käyttämällä talvijuoksutrikoita ja kerrostamalla yläosia.

Ongelmahan omalla kohdallani ei ole ollut missään vaiheessa se, ettenkö pitäisi juoksemisesta, vaan se, että pidän usein sohvan, kahvikupin ja läppäristä hohkaavan Pinterest-selailun lämmöstä vielä enemmän.

52 lenkkiä vuodessa -projekti on minulle juuri sopiva siksi, että en pakota itseäni tekemään mitään omasta mielestäni epämiellyttävää (itseni tuntien siitä ei tulisi kuin kurja ja ahdistunut fiilis), vaan projektissa lempeästi potkaisen itseäni sen pariin, josta tiedän pitäväni, ja jonka tiedän tekevän minulle hyvää.

Juokseminen on minulle sopiva laji monestakin syystä. Omaan tahtiin räpit korvilla viilettäessä saavutan sellaisen flow-tilan, johon en koskaan ole ryhmäliikuntatunnilla päässyt. Toiseksi se on leikatulle polvelleni turvallinen, sillä harmikseni pallopelejä en voi enää pelata.

Kolmanneksi arvostan juoksemisen ovesta ulos ja takaisin kotiin suihkuun -aikatehokkuutta: lähteä voi hyvin ex-tempore eikä aikaa tuhlaannu bussissa istumisiin. Lisäksi juoksemisesta saa raikasta ilmaa, ja se on kohtuuhintaisia varusteita lukuun ottamatta ilmaista. Kivasta lajista kyllä maksaisinkin, mutta omalla kohdallani kuukausijäsenyydet ovat hyvin pitkälti aina menneet kankkulan kaivoon.

Tähän mennessä takana on kolme lenkkiä, joissa jokaisessa juoksin reilu 25 minuuttia putkeen. Olen tosi tyytyväinen aloitukseen, sillä pitkän tauon jälkeen ajattelin, että jaksan ehkä viisi ennen kuin vaihdan kävelyyn – mikä sekin olisi ollut enemmän kuin ok, kaikki on!

Sen nimenomaan päätin, että ihan jokainen lenkki lasketaan. Että juoksen jumankauta vaikka talon ympäri viemään biojätteen, kunhan lähden juoksemaan, kunhan saan tästä rutiinin, ja voitan itseni ennen kaikkea henkisellä tasolla.

Hesarin artikkelin mukaan viikottaisen lenkin tulisi olla 50 minuuttia, eli nykyisellä kunnollani lenkkejä pitäisi olla kaksi, mutta koska tiedän, että suurin osa tällaisista projekteista kaatuu liian koviin odotuksiin, pidän oman rimani nimenomaan lenkki kuin lenkki -viikossa korkeudella.

Motivoivaa on se, että juoksemisessa kehittyy nopeasti, ja pian uskon jo juoksevani yli puolen tunnin lenkkejä, mistä ei olekaan enää pitkä matka reiluun kolmeen varttiin. Apunani käytän Runkeeper-applikaatiota.

Jos joku teistä innostuu tästä projektista, vielä ei ole liian myöhäistä – tietenkään! Vuosi voi yhtä hyvin sitä paitsi olla helmikuu–helmikuu, tai mitä vain. Kertokaa, jos saan teistä tähän projektiin ”lenkkiseuraa”.