
Kuulumisia pitkästä aikaa minun kirjoittamasta ja Kaisa Huotarin kuvittamasta lastenkirjasta, Fiian kimpsut ja kampsut – Kuinka kasvaa kestäväksi kuluttajaksi.
Iloksemme uusi painos tulee tammikuussa! Olen valtavan ilahtunut, että kirja jatkaa elämäänsä, ja ajattomaksi lastenkirjaksi teos on tarkoitettukin.
Loppuvuodelle kustantajalla on vielä hieman varastoa, joten jos kirjan haluaa pukinkonttiin, suosittelen tilaamaan sen nyt ajoissa Dream Cozyn verkkokaupasta. Tarkempi katsaus meidän tavarakasvatusta käsittelevään lastenkirjaan löytyy kirjan esittelypostauksesta.

Kun lähdin kirjoittamaan lastenkirjaa tavarasta, mielessäni oli toki ympäristö, mutta vain yhtenä osana, niin kuin se luonnollisesti ja itsestäänselvästi tänä päivänä mukana on. Koska kestävyyteen ohjataan kaikkialla arjessa, päiväkodeissa, kouluissa, mediassa ja kirjallisuudessa, uskon, että uusi sukupolvi kasvaa automaattisesti aikaisempia fiksuimmaksi.
Niin en ajattele, että ilmastokriisi ratkotaan lastenkirjalla tai leikkihuoneissa. Ei suinkaan: siihen tarvitaan vähän erilaisia heppuja kuin hiekkalaatikon kurahousuja. Siksi vähintään yhtä tärkeänä kuin ympäristönäkökulmaa halusin käsitellä kirjassa sitä, kuinka meitä ihmisiä pienestä pitäen määritellään tavaran ja omaisuuden kautta.
Miten voisimme perheinä vaikuttaa siihen, että kukaan ei tuntisi itseään ulkopuoliseksi ”vääränmerkkisissä” housuissa, muka liian matalan joululahjapinon äärellä tai kunnan edullisessa kerhoharrastuksessa?
Enemmän kuin pelkkään ympäristöön, itselläni tavarakasvatus liittyykin yhdenvertaisuuteen ja lapsen omanarvontuntoon.

Asia tuli jälleen mieleeni, kun huomasin Ilta-Sanomien jutun: ”Lasten kaverisynttärit aiheuttavat paineita monelle vanhemmalle, selviää Ilta-Sanomien kyselystä. ”Odotetaan jopa 30–50 euron lahjoja”.
Tulin tästä jutusta, että lapsiperheet joutuvat taloudelliseen ahdinkoon lastensynttäreistä, todella surulliseksi. Mitä tapahtui sille, että synttärit ovat lapsille kiva kokoontuminen, jossa voi leikkiä, peuhata ja herkutella? Ja aikuisille huoleton hetki viedä jälkikasvu naapurustoon pitämään hauskaa ja sosialisoimaan.
Vaikka tienaisin mitä, en haluaisi olla edistämässä kulttuuria, jossa lastensynttäreistä tehdään sellainen spektaakkeli, johon kohta kenellekään ei ole varaa tulla.
Tämä on monelle varallisuuskysymys, meillekin: se todellakin tuntuisi, jos alkaisimme viedä joka kerta 50 euron lahjoja. Kuitenkin vielä enemmän tämä on periaatekysymys kohtuullisuudesta.

Sitä en tarkoita, etteikö vanhempana, kummina tai mummina voisi ostaa jotain arvokkaampaa, jos mahdollisuus on. Olemme itsekin etuoikeutetussa asemassa ja meillä on paitsi ihan tavallista arkista edullista tavaraa myös panostettu paikoin designiin ja merkkeihin.
Mutta se on aikuisten maailmaa se, jonka ei pitäisi rajoittaa lasten osallistumista. Tässä on kyse lapsista ja siitä, millainen ilmapiiri ihmisalkujen keskuuteen luodaan.
Ovatko kaikki tervetulleita vai jääkö osa ulkopuolelle siksi, ettei ole varaa tulla? Onko tärkeintä satojen eurojen lahjaröykkiöpino vai hauskanpito kavereiden kanssa?
Tämä artikkeli palautti minut sen alkujuurille, miksi tunsin tarvetta kirjoittaa tämän lastenkirjan.

Olen päättänyt, että tämän ilmiön voimistuessa pidän kahta kauheammin kiinni kohtuullisuudesta. Jos joku teistä miettii, sopiiko yhä tänä päivänä viedä lastensynttäreille ”vain” värityskirja tai muuta pientä kivaa, niin ainakin minä teen ja tulen tekemään niin – jo todella periaatteesta taistellakseni kaikkien osallistumisen puolesta.
(Kokonaan toinen kysymys on, tarvitseeko lastensynttäreille viedä lahjaa ollenkaan ja monet tuttavapiirit ja päiväkotiporukat ovatkin ottaneet käytännökseen sen, että lahjoja ei viedä ollenkaan. Pidän tätä todella positiivisena kehityksenä. Enkä jälleen pelkästään ympäristön takia, vaan myös siksi, että tämä malli taklaa sen, että yksikään lapsi joutuisi häpeämään muka liian vaatimattomia tuomisiaan.)

Lastensynttäreitä on tietysti vuoden ympäri, mutta näin joulun alla tästä teemasta puhuminen tuntuu myös tärkeältä. Sydämeni on loputtoman painava siitä, että osa elää valtavassa yltäkylläisyydessä ja samalla Suomessa elää yli 120 000 lasta vähävaraisissa perheissä saamatta yhtäkään, edes vaatimatonta joululahjaa. Niin kuin Joulupuu-keräyksen toiveista voi muistaa, osalla lapsista haaveina on suihkugeeli tai uudet alushousut.
Päätin itse meidän kirjamme ilmestyessä, että lahjoitan omista kirjatuotoistani puolet Hope ry:lle. Kiitos siis ennen kaikkea siinäkin mielessä, että olette vastaanottaneet Fiian kimpsut ja kampsut – Kuinka kasvaa kestäväksi kuluttajaksi -lastenkirjan niin hyvin.
Minulle tämä on sydämenasia ja merkityksellinen projekti ennen kaikkea siksi, jos voin mitenkään omalta osaltani edistää sellaista tavarakasvatusta ja ilmapiiriä, ettei tavara saisi yhtäkään lasta tuntemaan itseään ulkopuoliseksi.