Tässä näette hartiat, joilta on tippunut muutama sata kiloa, tarkemmin kolmen vuoden taakka. Tai voisi ajatella, että ei se minulta ole tippunut, vaan mieheltäni, mutta kaunistelematta: vaimo tätä ajanjaksoa on odottanut erityisen paljon.
Mieheni valmistui syksyllä ylemmästä ammattikorkeakoulututkinnosta. En juurikaan sivua miestäni täällä, mutta täytyy sanoa, että olen hänestä ihan mielettömän ylpeä. Miten hän pikkulapsivuosina, läpi koronan, töiden ohella, sai suoritettua tutkinnon.
Eikä vain suoritettua, vaan vielä kunnialla: aidosti paneutuen, perehtyen, oppimisesta nauttien ja kiitettävin arvosanoin.
Kyseessä kuitenkin on ihminen, joka nuorena kävi koulun rimaa hipoen. Mieheni on hyvä esimerkki siitä, miten jokainen voi muuttaa omaa tarinaa itsestään. Hänen identiteettinsä on kääntynyt aivan päälaelleen huonosta koululaisesta ahkeraksi lukijaksi ja tarkkaavaiseksi omaksujaksi. Siksi tämä paperi on niin paljon enemmän kuin vain paperi.
Tapasimme mieheni kanssa ammattikorkeakoulussa opiskellessa. Minulla taas oli aina ollut, jos ei ihan kympin tytön niin kuitenkin niin sanotun hyvän koululaisen identiteetti. En olisi ikinä uskonut, että meistä kahdesta mieheni on se, joka jatkaa opiskelua. Ja juuri niin kävi.
Siinä missä minä olen vedellyt iltaisin jäätelöä sohvalla ja katsellut sarjoja, hän on lasten mentyä nukkumaan avannut opiskelukirjat ja -tiedostot. (No okei, olen minäkin yrittäjänä tehnyt monesti töitä iltaisin, mutta en silti kertaakaan harkinnut, että ottaisin tähän elämänvaiheeseen uutta tutkintoa suoritettavaksi.)
Suhteemme alkuaikoina olin vastuussa todella monesta asiasta – kyllästymiseen asti. Taas näin 16 vuotta myöhemmin mieheni on se, joka tietää vakuutussopimuksemme viimeiset päivitykset.
Sanoisin, että tämä identiteettien tasapuolistuminen on tehnyt meille molemmille valtavan hyvää.
Minä olen nauttinut siitä, että minun ei aina tarvitsekaan olla kontrollissa ja ylitunnollinen, voin vain olla ja luottaa.
Mieheni taas on kasvanut valtavasti ihmisenä löytäessään itsestään tämän puolen.
Papit lienevät tyytyväisiä: näin kai sitä hiotaan niitä hääpuheissa kuuluisia särmiä.
Ennen kuin rönsyilen liian pitkälle suhteemme identiteetteihin, palaan vielä alun kohtaan siitä, millainen taakka minulta valmistumisen myötä tippui. En aina tiedostanut asiaa päiväsaikaan, mutta unimaailmani sen kertoi.
Mieheni opiskeluaikaan minulla alkoi toistua sama, hyvin ahdistava painajainen liittyen perheeseemme. Huomasimme, että näin toistuvaa painajaista aina niinä öinä, kun emme käyneet yhdessä nukkumaan, vaan mieheni jäi myöhään koneelle.
Vaikka näennäisesti mieheni opiskelu solahti elämäämme (hän hoiti oman osuutensa lapsista ja kotitöistä), minulle hän oli paikalla, mutta ei läsnä. Alitajuntani alkoi prosessoida asiaa niin, että olemme erkaantumassa. Usein heräsin itkien, niin todentuntuisiksi painajaiset kävivät.
Halusin kertoa tästä, koska asiat ovat usein niin paljon enemmän kuin miltä ne päällepäin näyttävät. Ja että tällainen upeakin asia, kuten innokas oppiminen, voi heijastua tällä tavalla ihmissuhteeseen pitkittyessään. Ehkä joku teistä opiskelevan puolisona ymmärtää saman. Tai itse opiskelevana pystyy nyt paremmin ymmärtämään puolisoaan.
Valmistumisen kunniaksi toteutimme alkuvuodesta pitkäaikaisen haaveen Kämp-staycationista – jos ei muualla, niin olihan tätä juhlittava edes astetta paremmassa kylpyhuoneessa.
Jos yhdistän juttuun lyhyen arvostelun, niin oliko Hotel Kämp hintansa väärti?
Meillä oli ainakin siinä mielessä, että saimme (varmasti alkuvuoden rajoituksista johtuvan hiljaisuuden seurauksena) huoneen todella edulliseen hintaan, melkein samaan, kuin mitä tahansa Helsingin keskustan hotellista joutuu maksamaan.
Rakastan Kämpin yleistä tunnelmaa sen historian ja klassisuuden takia. Aulaa, ravintolaa, julkisivua, aamiaista, koko arjen yläpuolelle nostattavaa, ulkomaista muistuttavaa henkeä.
Kuitenkin se on sanottava, että huone itsessään voisi olla omaan makuuni hieman enemmän tätä päivää kuin se keltaisine seinineen ja tummine kirjavine kokolattialattoineen oli. Klassisuus kuuluu totta kai Kämpin DNA:han, ja olisi kauhea ajatus, jos huoneet muokattaisiin kliinisen moderneiksi. Kuitenkin klassistakin voi hienovaraisesti päivittää ajankohtaiseksi, ja ehkä sitä jään odottamaan.
(Tämän ei ole tarkoitus olla tyytymätöntä arvostelua, vaan kyllä te tiedätte meidän sisustajien ihmistyypin. Sitä asetusta ei vain saa päästä pois, etteikö julkisissa tiloissa miettisi, mitä itse tilaan tekisi, jos saisi vapaat kädet.)
Huoneen paras anti oli todella kaunis marmoria ja harmaata yhdistelevä kylpyhuone ja KYLPYAMME. En ole raskaana ollessani haaveillut mistään niin paljoa kuin lämpimästä kylvystä, ja kävinkin vaahdoissa molempina päivinä.
Syömässä olimme pitkään listallamme olleessa Natura-ravintolassa Iso-Roballa. Jossain annoksissa jäin kaipaamaan jotain, mutta yleisesti kokonaisuus oli meille todella mieluinen.
Ilahduttavasti minusta meidän käynnillä parhaita olivat kasvisruoat: punajuuritartar (paahdettua punajuurta, piparjuurijogurttia, kalamata-oliivia ja karamellisoitua sipulia) sekä selleriannos (suolakuoressa paahdettua selleriä, here-tillikastiketta ja ruskistettua voita). Tunnelma Naturassa on miellyttävän intiimi, sillä tila on pieni ja hämärä.
Aikaisempi illallisaika ei haitannut meitä ollenkaan, kun vain päivän muut ateriat sovitti pöytävaraukseen. Jäipähän enemmän aikaa pötkötellä illalla huoneessa ja kylpeä. Ja syödä iltapalaksi hotellihuoneeseen ostettu laskiaispulla. Se se vasta on elämää.
Vietimme valmistujaisia itse asiassa kolmas kerta toden sanoo -teemalla. Olimme jo kaksi kertaa joutuneet perumaan valmistujaisviikonlopun syksyltä jonkun perheenjäsen sairastuessa. Olenkin erityisen onnellinen, että ehdimme tämän vielä toteuttaa näin alkuvuodesta ennen vauvaa.
Me molemmat, valmistunut ja valmistuneen valmistumista odottanut, tarvitsimme konkreettisen siirtymäriitin sille, että opiskeluaikakausi on nyt ohi. (Painajaiset ovat loppuneet!)
Olen ylpeä miehestäni ja itsestänikin, että jaksoimme antaa perhe-elämästä tilaa hänen opiskeluilleen kolmen vuoden ajan, ja että lopulta tämä odotettu juhlan hetki koitti.
