Ensinnäkin valtavan lämmin kiitos kaikista vauvaonnitteluistanne täällä blogissa, Instagramissa ja Facebookissa. Olen todella otettu ja onnellinen, miten ihanasti myötäelätte mukana.
Samoin te olette olleet paljon ajatuksissani näiden jännittävien aikojen alla, sillä moni teistä on samassa tilanteessa ruudun siellä puolen. Ties vaikka olisimme olleet samaan aikaan tositoimissakin – olen se, joka aneli kovaa Naistenklinikan käytävillä epiduraalia, ja joka pistoksen jälkeen todennäköisesti lupasi viedä anestesialääkärinsä vihille.
Kotiutuminen on lähtenyt sujumaan todella kivasti. Oma vointini on huikeasti parempi kuin esikoisen synnytystä seuranneen leikkauksen jälkeen. Ainoastaan uudelleensynnyttäjän jälkisupistukset ovat yllättäneet kivuliaisuudellaan, mutta muuten olen tuntenut itseni, voiko näin edes vastasyntyneen kanssa sanoa, jopa aika pirteäksi. Vuodenajan valo taitaa tehdä ihmeitä, samoin tietenkin hormonit, ja toki tilanteeseen vaikuttaa vielä isyyslomalla kotona oleva puolisoni ja alle kaksiviikkoisen runsas unentarve. Kysykää muutaman viikon päästä uudestaan, väsyneempiä ja vaikeampia vaiheita on tulossa totta kai, mutta nyt ei mietitä niitä.
Kaiken kaikkiaan koin tämänkertaisen synnytyksen aika erilaiseksi kuin edellisen. Ensinnäkin synnytykseni jouduttiin käynnistämään, sillä riittäviä supistuksia ei kuulunut vuorokauden sisään lapsivedenmenosta. Tästä syystä synnytys tuntui kestävän hämmentävän unenomaisen ikuisuuden, vaikka lopulta itse synnytyssaliin tulikin kiire.
Kokemus jäi erilaisena mieleen siksikin, että viimeksi vietimme Kätilöopiston perhehuoneessa kiireettömät kolme päivää täydellä ylläpidolla molemmille vanhemmille – miten kodikkaalta ja ylelliseltä se ensikertalaisista tuntuikaan. Naistenklinikalla taas ei perhehuoneita Perhepesähotellia lukuun ottamatta ole, ja meillä tämä kieltämättä houkuttelevalta kuulostanut staycation jäi vauvan sokerien seurannan takia väliin. Yövyimme siis vauvan kanssa jaetussa sairaalahuoneessa, ja mieheni meni yöksi kotiimme.
Se yllätti minut, ettei Naistenklinikalle saa esikoista lukuun ottamatta tulla vieraita. Tai olisi kuulemma saanut kuudennen kerroksen kahvilaan – joka oli juuri pääsiäistä ennen lopettanut ulkopuolisen yrittäjän toimesta toimintansa, enkä tiedä, onko kukaan ottamassa toimintaa pyörittääkseen. Meitä käytäntö ei nyt haitannut, sillä pääsimme onneksi lopulta jo yhden yön jälkeen kotiin, mutta muuten se, ettei läheisille ole maan tärkeimmässä synnytyssairaalassa yhtään vierailutilaa, tuntuu kieltämättä vähän erikoiselta. Tärkeimpänä kaikista hoito oli tälläkin kertaa ensiluokkaista. Ammattitaitoisen hoitohenkilökunnan käsissä oli jälleen todella turvallinen olla.
Omasta mielestäni palautumiseni on siis alkanut hyvin, mutta loogisesti päättelevä kolmevuotias on moneen kertaan pohtinut, miten pikkusisko on voinut syntyä, kun minulla kerran on vielä maha. Niin rakas, äitisi ei ole Kate Middleton. Suhtaudun itse kehon muutoksiin hyvin armollisesti niin kuin viimeksikin kiirehtimättä minkään kanssa, mutta jossain vaiheessa voisin vaihtaa teidän kanssanne ajatuksia raskaudesta ja synnytyksestä palautumisesta.
Kaiken kaikkiaan isosisko on ottanut pikkusiskon vastaan liikuttavasti. Mustasukkaisuutta seuraa varmasti myöhemmin, mutta ensireaktiot ovat olleet positiivisen ihailevia ja uteliaita – kolmevuotiaan kysymysten tulva vauvasta on loputon. Olemme pyrkineet osallistamaan isosiskoa niin paljon kuin mahdollista, ja hänellä on tärkeä rooli esimerkiksi vaippojen tuojana. Samoin on liikuttavaa, miten isosisko on halunnut jatkaa yhdeksän kuukautta vaalimaamme tapaa: edelleen joka ilta hän haluaa kertoa siskolle päivän kuulumiset, nyt vain mahan sijaan ihan oikealle yleisölle. Ja se on niin totta, mitä tekin sanoitte, että esikoinen tuntuu venyneen synnytyksen aikana suorastaan moninkertaiseksi jättiläiseksi.
Vauva nukkuu, jos ei vieressäni, niin samassa korisängyssä, jossa minä nukuin 35 vuotta sitten, ja jossa isosisko nukkui kolme vuotta sitten. Ennen kaikkea kalusteessa on mittaamatonta tunnearvoa, mutta se on myös kotimme tiloihin kätevä. Pyörillä liikkuvaa sänkyä ei mahtuisi rullaamaan makuuhuoneessa viereeni, mutta korisänkyä on helppo nostella makuuhuoneesta olohuoneeseen ja takaisin, kun kevyet jalat ja korin saa kannettua erikseen.
Kaiken kaikkiaan täällä on kaikki oikein hyvin. Vaikka tuntui, että olen unohtanut kolmessa vuodessa kaiken, jotain lihasmuistiin on selvästi jäänyt, sillä kyllä vauvanhoito nyt toisella kertaa luontevammalta ja rennommalta tuntuu.
Sen olin tainnut unohtaa, miten ihania vastasyntyneet ovat. Ensiviikot ovat niin ainutlaatuista aikaa ja tuntuu todella etuoikeutetulta saada vihdoin olla vauvakuplassa omassa kodissa terveen ja hartaasti toivotun pienen kanssa.
