Sain vähän aika sitten lukijaltani perhekokoon liittyvän kysymyksen, Helsingin Sanomat taas kirjoitti sisarusten välisestä ikäerosta ja Avec Sofie siitä, miten vapaaehtoinen lapsettomuus on edelleenkin monelle vaikea asia ymmärtää.
Mikä määrä paineita meihin kohdistuu. Pitäisi olla vaimo ja äiti, ja sitten kun on ensin äiti yhdelle, pitäisi vielä tehdä seuraksi sisaruskin. Tätä ristiriitaisuutta lukijanikin murehtii: haluaako hän kokea toista haastavaa vauvavuotta vain siksi, että olisi yhteiskuntakelpoisempi. Niin, Antti Rinne ei huokaise ennen kuin on 1,8 lasta plakkarissa, eivätkä välttämättä sukulaisetkaan.
Minusta yhteiskunnan odotusten tai ulkoisten paineiden mukaisesti ei pidä tehdä ensimmäistä lasta, eikä seuraaviakaan. Kunnioitan valtavasti sitä, miten kollegani ja ystäväni Avec Sofie on niin sinut omien elämänvalintojensa kanssa eikä minulle tulisi mieleenkään käännyttää aikuista ihmistä toisiin ajatuksiin. Päinvastoin haluan kiittää jokaista, joka ei vapaaehtoisesti halua tällä maapallolla lisääntyä. Lapsen saaminenhan on varsin itsekäs teko, kun planeettamme on muutenkin helisemässä väkimäärästä.
Mitä toiseen lapseen tulee, niin kysymykseen vastaa nyt ainoa lapsi ja vastaus on sen mukainen: yhden lapsen perhe voi olla aivan yhtä täysi kuin monen lapsen perhekin, eikä minusta lisää jälkikasvua pitäisi koskaan hankkia vain sisarusmyytin takia.
Minusta on harmillista, millaisina yhden lapsen perheet nähdään: eihän niissä kasva kuin hemmoteltuja itsevaltiaita, jotka eivät osaa edes karkkipussiaan jakaa. Ilman kasvatustieteen papereitakin osaan sanoa, että lopputulokseen vaikuttaa vain kasvatus, ei tuulikaapissa pyörivien kenkien määrä.
Toki olen jäänyt sisarettomana ainutlaatuisesta ihmissuhteesta paitsi, mutta on asemani vastapainoksi jotain antanutkin – tämäkään asia kun ei ole mustavalkoinen. Koen, että olen taustani takia itsenäinen ja itse asiassa hyvinkin diplomaattinen ja muut huomioon ottava: annan mieluusti omasta karkkipussistani, kun en ole koskaan tottunut karkeistani tappelemaan.
Pitäisin vanhempana ennen kaikkea huolta siitä, että perheellä on minkä tahansa kokoisena hyvä olla, ja että kaikki päätökset lähtevät sisäisistä motiiveista. Tärkeintä on, että jokainen perhe löytäisi tasapainon omien resurssiensa kanssa. Siinä ei ole mitään hävettävää, jos omat henkiset, fyysiset tai taloudelliset voimavarat riittävät vain yhteen lapseen, tai jos muuten vain on sellainen olo, että perhekoko on jo ensimmäisestä lapsesta täyttynyt.
On myös syytä muistaa, ettei useampi lapsi ole tae sisarusten läheisistä väleistä, on ikäero mikä hyvänsä. Tiedän paljon toisilleen etäisiä sisaruksia pienellä ikäerolla ja läheisiä sisaruksia suurella ikäerolla, ja kaikkea siltä väliltä. Näitä asioita ei voi etukäteen laskemoida, vaan kemiat menevät juuri niin kuin ovat mennäkseen.
Itse kirjoitan tämän tekstin yleisesti ilman, että avaan sen tarkemmin meidän perheemme henkilökohtaisia toiveita. Pohdin mielelläni lukijani kanssa sitä, onko lisääntyminen todella yhteiskunnan paineiden arvoista, mutta en kannusta ketään utelemaan mitään liian yksityistä. On todella tärkeä muistaa, että lapsen saaminen on äärimmäisen arkaluontoinen aihe, johon liittyy monella kipeitä tunteita.
Vaikka minulle itselleni on suotu tytär, kavahdan sydämeni pohjasta sitä, jos joku edes leikillään laskelmoi, mikä kuukausi olisi säiden tai menojen kannalta kiva synnyttää, kun iso osa perheistä toivoo kädet ristissä, että saisi ylipäätään edes joskus terveen lapsen syliinsä. Lapsettomuutta kun on vapaaehtoista, mutta myös niin paljon olosuhteiden pakottamaa.
On myös syytä muistaa, että ainoastaan pariskunnat eivät kärsi lapsettomuudesta, vaan myös jo kertaalleen vanhemmiksi tulleet. Yksi lapsi ei takaa useampaa, vaan osa vanhemmista kärsii sekundaarisesta lapsettomuudesta toivoessaan toista lasta, jota ei koskaan tule. Sen takia kysymyksissä on oltava joka tilanteessa hienovarainen.
Samanaikaisesti kun kannustan kaikkia tavoittelemaan juuri sellaista elämää kuin parhaalta tuntuu, kuuluu siihen sitten yksi lapsi, useampi tai ei yhtäkään, niin koen velvollisuudekseni valottaa näkökulmaani myös perinteisen perheen edustajana.
Yhtä tärkeää kuin kunnioittaa sitä, että joku tekee perinteisestä mallista poikkeavia valintoja, on arvostaa sitä, että toisille oikea ratkaisu on perinteinen malli. Sekin nimittäin tuntuu kurjalta, että perinteiset perheet nähdään jonkinlaisina itsenäiseen ajatteluun kykenemättöminä yhteiskunnan uhreina. Mutta ei meitä 1,8 lapsen, koiran, farmarin ja rivitalon perheitä ole vedetty vastentahtoisesti mihinkään muottiin, vaan olemme itse itsellemme tietoisesti ja vapaaehtoisesti tällaista elämää toivoneet. Se, mikä ulospäin näyttää taas vain yhdeltä Prisma-perheeltä, on kuitenkin monelle, ainakin minulle, elämän suurin onnentäyttymys ja sitä omannäköistä elämää.
PS. Sain ilon tutustua ystäväni ystävän ihanaan pieneen perheyritykseen. Kivikivi valmistaa muun muassa lasten yksivärisiä pellavalakanoita sekä merellisiä kylpytakkeja ja yöpaitoja – näitä tuotteita siksi, että kiireisessä arjessa lapset ja vanhemmat viettävät eniten yhteistä aikaansa juuri aamuhetkien, iltatouhujen ja kylpyjen parissa. Kivikiven idea osuu täydellisesti omaan ajatusmaailmaani: ”Harmonisessa ja väreiltään rauhallisessa ympäristössä korostuvat kaikkein tärkeimmät: rakkaat ihmiset.” Yritys on kahden naisen, äidin ja tyttären, perustama, ja se suosii erityisesti suomalaisia, ekologisia ja korkealaatuisia materiaaleja. Little L sai Kivikiveltä kuvassa näkyvän Harmaja-kylpytakin ja Junior-pellavalakanat (kiitos!). Teille lukijoille arvon Instagramissa kaksi vapaavalintaista Kivikivi-tuotetta, mallistossa on tuotteita aikuisillekin. Pääset osallistumaan arvontaan kommentoimalla tätä Instagram-kuvaa viimeistään sunnuntaina 18.3. Palkinnot tarjoaa Kivikivi. Onnea matkaan!
