Avainsana: lastenkirjat

Homevialaura, lasten lukeminen, lukutaito, lastenkirjat

Viime aikoina silmiini on osunut erityisen paljon keskustelua lasten ja nuorten lukutaidosta: esimerkiksi Hesarissa Silvia Hosseinin essee Oikein pitkä tie, Kuukausiliitteen artikkeli Me ei osata enää suomea sekä jutut opettajien huolesta sitä kohtaan, miten oppilailla on jo puutteita peruslukutaidossa ja tavallisten sanojen merkitysten ymmärtämisessä.

Koen todella surulliseksi sen, miten suomalaislasten eriarvoisuus lukutaidossa kasvaa. Huono luetunymmärtäminen vaikuttaa niinkin isoihin asioihin kuin siihen, että ihminen on heikommalla yhteiskunnassa.

Kuukausiliitteen sitaatti pysäyttää: ”Kauhukuva lukutaitoisten valtaapitävästä eliitistä ja vaille oikeutta jäävistä lukutaidottomista ei ole kovin kaukainen”.

Siitäkin keskustellaan, kumman vastuulla tilanne on: kodin vai koulun? Asiantuntijoiden mukaan parasta olisi saada tukea molemmista.

Kuukausiliitteen jutun mukaan useimpiin EU-maihin verrattuna Suomessa äidinkielen tuntimäärät ovat pienehköjä. Suomen kielen professori ja ylioppilastutkintolautakunnan jäsen Jaakko Leino toteaa huolissaan: ”Suomessa äidinkieltä opetetaan kansainvälisesti verraten käsittämättömän vähän”.

Hälyttävää on tämäkin: Vuoden 2018 Pisa-tutkimukseen mukaan suomalaistyttöjen ja -poikien väliset erot lukutaidossa ovat OECD-maiden suurimmat, pojilla tilanne on siis erityisen huono. Samainen tutkimus osoitti romahduksia Suomen luvuissa muutenkin.

Samalla sekään ei ole totta, etteikö asian eteen tehtäisi töitä. Tuorein on hallitusohjelmaan kirjattu Opetushallituksen Lukuliike, ja sen syksyllä 2021 julkistettu projekti, kansallisen lukutaitostrategian laatiminen.

Lukutaito on monisyinen vyyhti eikä kaltaisellani rivikansalaisella ole siihen tietenkään ratkaisua. Rajallisten resurssien takia opettajia minun ei tule mieleenkään syyttää, he varmasti tekevät parhaansa niiden raamien sisällä, jotka heille on annettu.

Mutta onko Suomessa mahdollisesti korkeammalla tasolla tuudittauduttu liikaa aikaisempiin Pisa-menestyksiin?

Näitä pohdin ääneen tavallisena vanhempana.

Mutta yhtä lailla katson peiliin.

Yleisesti useampi lapsi ei mene siinä missä yksi, mutta lukemisessa synergiaetuja onneksi syntyy. Luen samoja, noin 3–6-vuotiaille suunnattuja kuvakirjoja iso- ja pikkusiskolle – kohta kirjoja samoissa tuokioissa kuulee vauvakin.

Lisäksi, kuten olen kertonut, pian kuusivuotias kuuntelee pidempiä lastenkirjoja äänikirjoina. Näissä tilanteissa olen valtavan helpottunut äänikirjapalvelusta, sillä tulisiko minun todella luettua suu kuivana ääneen tuntia tai kahta putkeen? Myönnän suoraan, että ei välttämättä.

Siksi onkin arjen pelastus laittaa isommalle sisarukselle pidempi äänikirja ammattilaisen lukemana pyörimään pienemmän nukkuessa päiväunia ja minun tehdessä kotitöitä.

Huomaan hyödyt konkreettisesti. Esikoinen on monesti yllättäen käyttänyt sellaisia sanoja, jotka eivät ole puhekielessä kovin yleisiä tai minun itsenikään viljelemiä. Siitä tiedän välittömästi, että osa ilmaisusta on kuunnelluista kirjoista peräisin. Viimeksi hän kysyi kuuntelunsa jälkeen: äiti, mitä tarkoittaa kreivin aikaan?

Lyhyemmissä kuvakirjoissa taas nimenomaan yhdessä lukeminen on se juttu. Ne hetket ovat paljon muutakin kuin lukemista. Niissä ollaan sylikkäin, silitellään, pysähdytään välillä juttelemaan ja katsomaan uudestaan ja tarkemmin hauskaa kuvaa. Välillä voi vähän oikaista tauluakin.

Entä mitä sitten, kun lapsi oppii itse lukemaan?

Minulla on tähän vielä epävarma kanta, sillä toistaiseksi meidät pienet eivät osaa vielä lukea.

Paperilla olen kaikkea suorittamista vastaan. En itsekään määrittele itselleni määrällisiä tavoitteita, sillä koen ne enemmänkin kahlitseviksi ja ahdistaviksi kuin kannustaviksi ja inspiroiviksi. Miksi painostaisin sitten lasta?

Ilo tekemiseen löytyy usein sen kautta, että saa mutta ei ole pakko.

Samaan aikaan pidän lukemista niin tärkeänä, että kirjojen pariin kannustamisessa saatan hyvin tehdä poikkeuksen. Sopiva käytäntö voisi olla esimerkiksi sellainen, että pieni lukija saisi tarran jokaisesta itse lukemastaan kirjasta ja kymmenen tarran jälkeen tulisi isompi palkinto, esimerkiksi jokin kiva tekeminen.

Se, tarvitseeko lukemiseen kannustamia vai ei, selvinnee siinä vaiheessa, kun lapsi oppii lukemaan. Jokainen lapsi reagoinee kirjoihin tarttumiseen yksilöllisesti.

Voi käydä niin, että lapsi innostuu lukemaan paljon kirjoja luontaisesti. Tai lapsi voi tarvita uuteen taitoon kannustusta, niin kuin tietysti me kaikki joskus elämän erilaisissa tilanteissa tarvitsemme.

Niin tai näin, sanon aina, että mottoni vanhemmuudessa on valitse taistelusi, ja se pätee tähänkin. Monen muun asian annan olla sinne päin, mutta myönteisellä tavalla lukeminen on taistelu, jonka valitsen.

Ajattelen, että lukutaito on kaikista vahvin pohja kaikelle ymmärtämiselle ja oppiselle alkaen epäluotettavan tiedon erottamisesta luotettavasta. Toiseksi ajattelen, että taito sanoittaa asioita ja viestiä on arvokkainta pääomaa elämässä. Mikään tekniikka ei koskaan tule korvaamaan ihmisten välistä kommunikaatiota, yhteyttä ja empatiaa.

Näiden syiden takia olen valmis pohtimaan lukemiseen myös kannustimia – kuitenkin tavalla, joka on lapselle positiivisen innostavaa painostamisen sijaan.

Tärkeää lasten lukemisessa on kirjastossa käyminen ja itse esimerkin näyttäminen.

Oma vakituinen kirjakokoelma kotona on hurjan tärkeä, mutta kirjaston väliaikaisissa kirjoissa on aina oma uutuudenviehätys, vähän kuin paketteja avaisi.

Mitä tällä kertaa löytyi, mikä luettaisiin ensimmäiseksi? Tämän takia kirjastokäynneistä saa mielestäni aina oivaa ”vauhtia” lukemiseen.

Itselläni on kehitettävää siinä, että lapset harvoin näkevät minun lukevan fyysistä kirjaa. Tietokirjoja kuuntelen niin usein kotitöiden ja kävelyiden ohessa äänikirjoina. Lehtiä kuitenkin luen päivittäin, alkaen aamun Hesarista.

Odotan sitä, että esikoisen oppiessa lukemaan voimme lukea yhdessä erikseen. Samalla sohvalla tai sängyllä kylki kyljessä mutta omien teostemme parissa. Tämä yhdessä erikseen -tapa varmasti kannustaa sekä lasta että aikuista lukemaan, ja uskon, että tällaisista hetkistä jää kullanarvoisia, tavallisen hyvän arjen muistoja.

Kaiken kaikkiaan kokoan ajatuksiani vielä niin, että vaikka tieto voi lisätä tuskaa, se voi myös motivoida. Yritän ottaa viimeaikaiset keskustelut mediassa lukutaidon hälyttävästä laskemisesta positiivisesti herättävinä.

Niin kuin ei koululaitoksenkaan pitäisi tuudittautua aikaisempaan, en myöskään vanhempana voi tuudittautua siihen, että luettu on. Lukeminen on elämänmittainen matka, jonka yritän pitää perhe-elämässä jatkossakin vahvasti läsnä.

Mitä erilaisiin formaatteihin tulee, ajattelen lukemista yhtenä ekosysteeminä enemmän kuin vastakkainasetteluna.

Omat kirjat täydentävät kirjaston kirjoja ja päiväkodin lukuhetket kodin iltasatutuokioita. Perinteinen kirja kannustaa kuuntelemaan samaa sarjaa myös ääneen luettuna, ja äänikirjapalvelusta löytynyt suosikki voikin olla kiva ostaa perinteisenä kirjana kotiin.

Viimeksi lapsi kertoi, että he olivat lukeneet päiväkodissa kirjaa laamoista ja villapaidoista. Kun samana iltana kävin kirjastossa, törmäsin sattumalta kyseiseen kirjaan: sen täytyy olla tuo!

Lainasin saman kirjan, mikä oli lapsesta hauskaa jatkumoa päiväkodin lukuhetkeen, ja näin pienempikin sai kuulla tämän esikoisen mainitseman kirjan.

Seuraavaksi odotamme, että esikoisen päiväkodissa kuulema pidempi lastenkirja ilmestyy äänikirjapalveluun, jotta hän voi kuunnella sarjan muutkin osat. Ja niin edelleen – tilanteesta ja formaatista toiseen, toinen toisiaan täydentäen.

Kommenttilaatikko on jälleen auki, jos haluatte keskustella omista havainnoistanne lukutaitokeskusteluun liittyen. Itse kuulen eirtyisen mielelläni siitä, jos teillä hieman vanhempien lasten vanhemmilla on positiivia kokemuksia siihen, miten kannustaa lukemaan oppinutta lasta lukemaan itse sen lisäksi, että hänelle luetaan ja että hän kuuntelee äänikirjoja.

Lukuiloa jokaiseen perheeseen!

Eilen, H. C. Andersenin syntymäpäivänä 2. huhtikuuta, vietettiin kansainvälistä lastenkirjapäivää. Jos johonkin haluan kannustaa lapsiani, niin lukemiseen, ja itseäni samalla myös. Koen, että minulla on sekä vastuu kannustaa lasta lukemisen pariin että vastuu näyttää lapselle esimerkkiä itse lukemalla. Älä tee niin kuin minä teen, vaan niin kuin minä sanon, on paljon tehottomampi viesti kuin toimia itse elämäntavan esimerkkinä.

Koen lukemisen erityisen tärkeäksi kahdesta syystä: kielellisen itseilmaisun ja empatian takia. Ehkä omasta viestintätaustastani johtuen pidän hyvää kirjallista ja suullista ilmaisua ensiarvoisen tärkeänä taitona, joka heijastuu ihan kaikkeen elämässä: siihen, miten osaat kertoa itsestäsi työpaikkahaastattelussa siihen, miten saat pidettyä puolesi epäreilussa tilanteessa aina siihen, millaisia ihmissuhteita luot ja miten helposti opit uutta. Tiedoksi tuleville teini-ikäisilleni jo nyt, aion äitinä haastaa teitä periaatteella Don’t raise your voice, improve your argument.

Kielitaidon lisäksi tarinat rikastuttavat mielikuvitusta ja parantavat ymmärrystä sekä empatiakykyä. Kirjojen myötä on mahdollista matkustaa eri maihin, kulttuureihin ja aikakausiin, oppia ymmärtämään ja arvostamaan erilaisuutta. Miten muuten pääasiassa oman kodin ja päiväkodin kilometrin mittaista väliä suhaavat lapset koskaan saisivat käsitystä erilaisista todellisuuksista, jos eivät kirjojen, ja tietysti myös muun kulttuurin, kautta.

Suomalaista kirjastoa ei voi tarpeeksi ylistää. Olen itsekin viettänyt lapsuudessani kirjastossa varmasti tuhansia tunteja. Sen lisäksi, että kirjoja on mukava lainata kertalukuun, kerään lapselle pientä kirjastoa kotiin, ja annan kirjoja mieluusti lahjaksi kummilapsillekin.

Pysyvään kotikirjahyllyyn kerään ennen kaikkea kirjoja, joissa on jokin erityisen tärkeä sanoma tai teema. Tällaisia ovat esimerkiksi juuri nyt yleiset voimaannuttavat teokset, kuten Sankaritarinoita tytöille. Myös ajankohtaisia elämäntilanteita on hyvä kirjojen kautta käydä läpi, esimerkiksi tunteita menetyksen tai vanhempien avioeron hetkellä tai sisaruksen syntymistä perheeseen niin kuin meillä nyt. Samoin satuklassikot ovat hyvää kotikirjahyllyn sisältöä (vaikka jotkut vanhoista saduista nyt luettuina kerrassaan kyseenalaisilta tuntuvatkin).

Ylen artikkelissa huomautetaan, että ”eri medioissa on entistä harvemmin kritiikkejä lasten- ja nuortenkirjoista, uutuuksien ja helmien metsästäminen vaatii vanhemmilta viitseliäisyyttä ja asiaan perehtymistä”. Lastenkirjojen joukossa toden totta on myös jonninjoutavuuksia. Artikkelin mukaan hyvä idea on kysyä vinkkejä kirjastonhoitajilta. Tietysti myös Lasten ja nuorten Finlandia -ehdokkaita kannattaa seurata. Esimerkiksi vuoden 2017 voittaja, Sanna Manderin Avain hukassa, on aivan mielettömän hurmaava ja hauska.

Yksi sisällöltään erityisen ilahduttava kirja on Moira Butterfieldin ja Harriet Lynasin Meidän maailmamme – Lasten elämää eri maissa (saatu Otavalta arvostelukappaleena). Kirja valottaa sympaattisella tavalla sitä, miten eri maissa käydään koulua, syödään lounasta, puhutellaan isovanhempia tai vaikka juhlitaan. Kirja on kiinnostavaa ja avartavaa luettavaa ihan aikuisellekin, ja suosittelen sitä todella lämpimästi omalle lapselle tai lahjaksi pienelle ystävälle.

Välillä lukeminen pienten lasten kanssa on tietysti ”lukemista”: venkoilua, keskeytyksiä, päälle puhumista ja lyhyttä kärsivällisyyttä. Välillä se on myös puuduttavaa pakkomielteisyyttä. Tai älkää sanoko, että tyttäreni on ainoa, jolla on taipumus haluta lukea yhtä ja samaa kirjaa joka ikinen ilta ajasta ikuisuuteen, tai että tyttäreni on ainoa, joka kaivaa vielä juhannuksenakin esiin tonttukirjan, josta en itse haluaisi nähdä valoisana vuodenaikana vilaustakaan.

Mutta se kuuluu asiaan. Lasten lukemista koskevassa artikkelissa todetaan, että ”lapselle on hyvä tarjota mahdollisuus tutustua erilaisiin kirjoihin, mutta toisaalta pitäisi jaksaa lukea yhä uudelleen samaa kirjaa, mikäli lapsi niin toivoo. Tarina voi olla lapselle merkityksellinen, koska hän käsittelee sen avulla jotain senhetkisessä kehityksessään olennaista asiaa.”

Ikätason mukaisesti kirjoja voi myös ”lukea” ihan vain kuvia katsomalla ja aiheesta keskustelemalla. Kriitikko, tietokirjailija ja kouluttaja Päivi Heikkilä-Halttunen sanoo haastattelussa, että ”taaperon kanssa on tärkeää, että joskus maltettaisiin vain katsella kuvitusta. Korkeatasoinen lastenkirjan kuvitus on lapselle kuin käynti taidegalleriassa”.

Meillä erinomaisesti parin ikävuoden tienoilla, ennen kärsivällisyyden kasvamista pidempiin tarinoihin ja toki vieläkin, toimivat lorut, joissa on hauskan elävää ja rikasta kieltä sekä lyhyt pituus. Yksi hyvä lorukirja on ainakin Kaarina Helakisan Niille joilla on nauravat korvat.

Jo syntymättömälle vauvalle suositellaan lukemaan. Sitä en ole erikseen tehnyt, mutta vatsaan on kyllä kantautunut isosiskolle luetut iltasadut ja nyt myös minun äänikirjani, joihin olen täysin koukussa, ja joita on muuten lastenkirjoinakin. Kaiken kaikkiaan minusta tärkeintä on tuoda positiivinen lukemisen rutiini osaksi arkea, tehdä kotona lukemisesta pienestä pitäen elämäntapa. Lukeminen on myös tärkeää yhdessäoloa, niin yhdessä kuin erikseen. Senkin koen arvokkaaksi perheajaksi, että jokainen lukee omaa kirjaansa, yhdessä, erikseen.