
Terveisiä sairastuvalta! Olemme olleet koko perhe sairaana, minä jo pienen ajan sisään toistamiseen. Siksi blogikin on ollut hiljaisempi.
Asennoidun syksyyn aina realistisin mielin: sairastuminen tähän vuodenaikaan lapsiperhearjessa on vain ajan kysymys. Sitä aina viimeiseen asti toivon, ettemme sairastuisi miehen kanssa samaan aikaan. Sitten alkaa korttitalo kaatua.
Jotenkin sitä aina kuitenkin pahimmatkin päivät luovitaan. Onneksi eletään valmisruokien ja viihteen aikaa!

Sairastaminen on minulle yhä edelleen hyvä tunnollisuudesta irtipäästämisen harjoitus.
Olen varsinkin yrittäjävuosien alussa ollut sairastuessani hyvinkin hädissäni siitä, miten töideni käy. Kukaan kun ei tässä tehtävässä tuuraa.
Vasta viime aikoina olen havahtunut kysymään itseltäni: kaatuisiko maailma todella siihen, että joutuisin kerran elämässäni muuttamaan sovittuja aikatauluja? Arvatenkin vastaus on ei.
Tänä päivänä pystynkin ensimmäiset kurkun karheudet tuntiessani huokaisemaan aikaisempaa rauhallisemmin: kaikki aikanaan.

Luulen, että lapset, sekä epävarma maailmanaika, ovat ohjanneet minua elämään paremmin hetkessä.
Kun mielen täyttää viiden minuutin päästä vaihdettava vaippa, kymmenen minuutin kuluttua keitettävä pasta ja vartin päästä koittava astiapesukoneen tyhjennys, ei kaistaa jää kaukaisiin haaveisiin ja tulevaisuuden kuvitelmiin.
Onko unelmointitaidon katoaminen surullista? Vai sittenkin viisasta ja vapauttavaa? Yksinkertaista läsnäoloa parhaimmillaan?

Erityisesti somen aikakaudella, kun vertaisten saavutukset, matkat ja muutokset ovat jatkuvasti nähtävillä, oman, samanlaisena päivästä toiseen toistuvan arjen voi helposti ajautua näkemään pienempänä kuin se onkaan.
Näissä hetkissä mietin yhtä eniten ihoni alle mennyttä lempisarjaa, This is us -perhedraamaa. Sarjan lopussa perheen Alzheimerin tautiin sairastunut äiti ei haikaile eletyn elämänsä tähtihetkiä, vaan kaikista tavallisimpia päiviä, jotka lopulta muodostivat hänen elämänsä.
It was the regular Saturdays when the kids were little. When nothing big really happened, but they were together and they were laughing.
Sepä se, Rebecca Pearson.

Elämän sisältö on mielessäni myös kalenterin kautta. Päivistä, viikoista, kuukausista ja vuosista elämä lopulta koostuu. Niistä tavallisista lauantaipäivistä, päiväkotiaamuista ja iltasaduista.
Pidän pysyviä muistilistoja sähköisesti Trellossa, mutta muuten olen vuodesta toiseen perinteisen kalenterin käyttäjä. Suosikkeja ovat Dream Cozyn, Annika Välimäen ja Maaret Kallion Lujasti lempeä -kalenterit, joista viimeisen päädyin ostamaan ensi vuodelle 2023.
Siihen nähden, että ajattelen kirjoittamalla (tälläkin kyseisellä hetkellä), pidän kummallisena sitä, etten ole koskaan osannut kirjoittaa päiväkirjaa.

Ajattelinkin, että ehkä Maaretin mielentaitoihin pureutuvilla alustuksilla ja tehtävillä varustettu Lujasti lempeä voisi olla itselleni sopiva yhdistelmä kalenteria ja päiväkirjaa. Kalenteri kannustanee minua kirjoittamaan ensi vuonna ylös muitakin omia oloja kuin Hammaslääkäri klo 14 -merkintöjä.
Vielä ei ole vuosi 2023, mutta alan jo mieluusti pikkuhiljaa laskeutua loppuvuoteen ja kohdistaa katseita tulevaan.
Ehkä juuri siksi, kun elämäni tällä hetkellä on niin tiukasti hetkessä pysyvää, haluan hieman nostaa päätäni täältä arjen pusikosta ja kurkistaa vuoden aikajänteellä tulevaan.
Vaikka odotettavissa ei olisi mitään mullistavaa, mikä pieni innostava ja inspiroiva voisi maustaa ensi vuonna tavallisen arvokasta arkea?
Olisi ihana aloittaa aikuisena vaikka uusi harrastus, mutta mikä!