Kaupallinen yhteistyö, Pierre Robert ja Asennemedia
Hyppään ajassa hieman takaisin loka-marraskuun vaihteeen viikonloppuun, jolloin vietimme pientä lähisyyslomaa. Pakkasimme mukaan lämmintä vaatetta, lukemista ja viimeaikaiset univelat.
Loka-marraskuun vaihde on vähän sellainen ei mikään sesonki. Enää ei ollut juurikaan ruskaa, mutta ei vielä pikkujoulukausi tai luminen talvikaan. Vaan arvatkaa mitä, siinä piili vahingossa koko yöpymisen ihanuus.
Sain hyvän muistutuksen siitä, miten off-season voi joskus olla se paras aika matkustaa. Nimittäin saatat huomata olevasi paikan harvoja asiakkaita. Saatat saada miltei täyden rauhan takkatulen lämmittämässä ravintolassa. Saatat jopa kuvitella olevasi linnan ja kartanon omistaja itse.
Huomaan näin aikuisena kaipaavani yhä enemmän rauhaan. Toki haaveilen New Yorkin -matkoista, mutta entistä enemmän levollisista retriittihenkisistä irtiotoista vaikka vain pienen ajomatkan päässä kotoa paikkaamaan oman mökin puutetta.
Varmasti näistä syistä tämä ei-mikään viikonloppu jäi erityisen tunnelmallisena mieleeni. Tuuli tuiversi ulkona, Englannin nummista muistuttava karun kaunis kartanomaisema uinui hiirenhiljaisena ja ilmassa sekoittui kaksi vuodenaikaa. Ohjelmassa ei ollut mitään muuta kuin ulkoilu, ruoasta nauttiminen ja lopulta lukemisen ääreen sammahtaminen.
Mukaan pakkasin Pierre Robertin pitkähihaisen kerrastopaidan ja pitkikset, joista on sittemmin tullut suosikkini kylmempien ilmojen päivittäisillä päiväkotihakureissuilla. Merinovillasta ja teknisestä materiaalista valmistetussa kerrastossa yhdistyy luonnonmateriaalin pehmeys sekä kosteutta siirtävät ja kehon kuivana pitävät ominaisuudet. Kerraston tuntu on päällä mielettömän mukava, malli hyvällä tavalla istuva ja malliston värimaailma omaa silmääni miellyttävä: pitkähihainen merinovillainen kerrastopaita ja merinovillaiset pitkikset Nearly Black, merinovillainen urheilutuubihuuvi ja merinovillapipo Dark Navy.
Ruotsissa ja Norjassa (jos joltain kansalta otan ulkoiluvaatevinkkejä vastaan, niin norjalaisilta) todella suosittu mallisto on ollut Suomessa myynnissä vuoden verran, ja sitä saa koko perheelle hypermarkettien ja tavaratalojen lisäksi merkin omasta verkkokaupasta. Tärkeinä huomiona Pierre Robertin merinovilla on eettistä mulesing-vapaata villaa, ja mallistolle tarjotaan Mukavuustakuu, jolla saa rahat takaisin, jos ei tuotteita kokeiltuaan ole tyytyväinen (kampanjatakuu koskee 28.2.2019 mennessä ostettuja kampanjaan kuuluvia tuotteita).
Voin sanoa yhden asiakkaan, jonka puolesta voisin kysyä, onko merinovilloille myös ylityytyväisyystakuu. Tyttärelleni on nimittäin tullut omasta kokopinkistä Pierre Robert -kerrastostaan – jonka antamisella lunastin noin viisitoistatuhatta hyvä äiti -pistettä – pieni pakkomielle. Viikonloppunakin hän kävi omatoimisesti hakemassa pyykkitelineellä kuivuvan merinovillapaidan, merinovillapitkikset, merinovillapipon, merinovillatuubihuivin ja merinovillasukat, ja vaihtamassa ne päälle. Myös piparit hän leipoi sisällä kyseinen pipo päässä ja tuubihuivi kaulassa, enkä viitsinyt rikkoa perherauhaa, vaan annoin olla, sillä konepestävinä vaatteet sopivat hyvin jokapäiväiseen käyttöön. Kids Wool -merinovillavaatteille, jotka myöskin kuuluvat Mukavuustakuun piiriin, on myönnetty Joutsenmerkki.
En voi sille mitään, mutta aina, kun mietin meidän perheemme ulkoilutottumuksia, minua alkaa naurattaa. Viime laskiaisena, kun luonnollisesti söimme itse grillimakkaraa teltalla, ihailimme reippaasti ohi sivakoivia hiihtäjiä niin paljon, että ajoimme suoraan urheilukaupan alennusmyynteihin katsomaan hiihtokamoja. Onneksi niitä ei löytynyt ja tulimme ensi-innostukseltamme järkiimme, sillä voisimme esimerkiksi aloittaa sillä, että saisimme yhden kerran aikaiseksi siirtyä siitä makkarateltalta vuokraamaan kamat. Etelässä sesongin pituus tietysti on mitä on, mutta viimeistään vuoden päästä talvella vien silloin nelivuotiaan Muumien hiihtokouluun, jos siinä vahingossa reippailisi itsekin.
Vaan yksi laji on sellainen, jossa nimenomaan menin ensi töikseni ostamaan kamat: lumilautailu. Olin melkein kolmekymmentä, kun päätin, että hinnalla millä hyvänsä – lyhyistä hermoista, leikatusta polvesta ja korkeasta itsesuojeluvaistosta huolimatta – opettelisin lautailemaan. Ja minähän opettelin. Kyseisen lajin oppiminen aikuisena on, niin tyhmältä kun se voi kuulostaakin, elämäni tärkeimpiä saavutuksia itsensä voittamisen saralla.
Valitettavasti viime vuosina lautailu on jäänyt meillä vähälle, sillä raskauteni ovat osuneet talveen, eikä lajin, joka vaatiin vähän pidemmän poistumisen kotoa, harrastaminen ole oikein onnistunut pienen vauvankaan kanssa. Silti olen jostain syystä todella iloinen siitä, että minulla on oma talviurheilulajini sen lisäksi, että tarvon lumessa vaunulenkkejä. Se taisikin olla mieheni ensimmäinen kommentti, kun perheen isompi ja pienempi nainen pukivat Pierre Robertin aikuisille ja lapsille sopivia kerrastojaan, että miten voikin olla kova ikävä lautailemaan. Aarrekartallani onkin Alppi-matka, vaikka jo etelän nyppylä tulee tuntumaan vuosien jälkeen ihanalta – ja todennäköisesti näin kalkkismutsina tauon takia myös karmivalta.
