Hyvästi kaunis kuulas ruska, tervehdys pimeys ja räntä. Suomalaisten kovin koettelemus, marraskuu, on täällä. Miten selviytyä marraskuusta, googlannee yksi jos toinenkin.

Asennoituminen marraskuuhun antaa hyvän syyn pohtia asiaa, josta minun on pitänyt kirjoittaa jo pitkään: positiivisuudesta ja miten sen koen. Aihe on minusta nimittäin kaikkea muuta kuin yksiselitteinen, mutta arjessa sitäkin tärkeämpi.

Aina, jos joku kehoittaa suhtautumaan asiaan positiivisesti, muutun varaukselliseksi. Esimerkiksi työyhteisön rakenteelliset ongelmat eivät ratkea ajattelemalla positiivisesti, ne ratkeavat haasteet pöydälle nostamalla, tunnustamalla ja korjaamalla.

Edustan myös sitä koulukuntaa, joka haluaa kannustaa itseään ja lapsiaan ilmaisemaan avoimesti kaikkia tunteitaan. Menetetty tilaisuus saa harmittaa, kurjaksi kääntynyt lomamatka saa harmittaa, hukkunut lempiponnari saa harmittaa.

Tunteiden vähetteleminen on ikään katsomatta loukkaavaa. Good vibes only -mentaliteetti on minusta suorastaan pelottava. Lupa puhua pelkästään positiivisista asioista saa ainakin minun happeni loppumaan.

Haluan olla kokonainen kaikkine tunteineni ja muihinkin ihmisiin saan yhteyden niin oikeassa elämässä kuin sosiaalisessa mediassa vasta, kun elämästä on päästy puhumaan koko sen kirjon kautta.

Edellä mainituista syistä, koska kannustan niin vahvasti myös kielteisten tunteiden tunnustamiseen ja ongelmien käsittelemiseen, minun on vaikea mieltää itseäni perinteiseksi positiiviseksi ajattelijaksi.

Minulle on kuitenkin elämänkokemuksen myötä kehittynyt omanlainen myönteisyys: sellainen, joka ei kiellä minkään negatiivisen olemassaoloa, mutta joka pyrkii mahdollisuuksien mukaan laittamaan asiat aina perspektiiviin, löytämään haasteistakin jotain hyvää ja hakemaan ongelman tunnistamisen jälkeen ratkaisuja ongelmassa vellomisen sijaan.

Nyt en puhu yksiselitteisesti hirvittävistä asioista, kuten onnettomuudesta tai vakavasta sairastumisesta, vaan arkisista ei maailmanloppua tarkoittavista tilanteista. Se, että bussi menee nenän ohi, voi joko ottaa päähän – tai tarkoittaa kymmentä minuuttia lisää omaa aikaa äänikirjan kanssa.

Olen viime aikoina tullut erityisen tietoiseksi siitä, miten monia tällaisia tilanteita, jotka eivät ole yksiselitteisesti huonoja tai hyviä, kohtaan päivässä, ja mikä vaikutus omalla päätökselläni suhtautua asiaan joko asenteella a tai asenteella b, on.

Nimenomaan tällaisessa elämänmyönteisyydessä ja näkökulman vaihtamisessa olen yrittänyt kehittyä, ja kehittynytkin. En sanoisi, että katsantokanta on minussa synnynnäinen, vaan nimenomaan kypsymisen, elämänkokemuksen ja jälleen kerran myös lasten myötä kehittynyt.

Lasten siksi, että elämä pienten ihmisten kanssa on jatkuvaa tilanteiden sanoittamista, ja sanoittamisella tulee vahingossa tsempattua omankin asenteen kanssa. Päästän kyllä toisinaan lasteni seurassa ärräpäitä, siitä ei tällä temperamentilla pääse mihinkään ja pidän sitä ihan normaalina osana inhimillistä elämää, mutta lähtökohtaisesti tuntuu hyvältä pystyä yhä useammin hymyilemään: hei ei se mitään.

Oma myönteisyyteni liittyy ennen kaikkea perspektiivin tajuun. Joka kerta, kun kuulen jonkun ikävästä kohtalosta, tulen entistä tietoisemmaksi siitä, millä asioilla on väliä. Aika harvalla oikeasti on, ei edes siinä hetkessä, saati viikon tai vuoden päästä. Niin kuin entinen työkaverini aina tokaisi kevyesti mistään hermostumatta ja kahvia kulauttamalla, c’est la vie.

Se on elämää, että mielentilana on joskus suru, pettymys, ahdistus, ärsytys. Mokatkin kuuluvat elämään, ainakin elettyyn elämään, koska tekevälle sattuu.

Minua mokan sattuessa helpottaa katsoa asiaa ikään kuin etäältä ja ulkopuolelta. Hyvin usein oman elämän muka isosta mokasta tulee isommassa mittakaavassa mitätön, tai ainakin selvästi pienempi. Yksi pieni piste, joka ei vaikuta mitenkään tuonkaan ratikkaan juoksijan elämään, ja jota itsekään tuskin kuukauden päästä muistaa.

Yksi hyvin suuresti mittakaavaajatteluun vaikuttava asia on väsymys. Iso ongelma sattaa tuntua levänneeltä pienemmältä kuin pieni ongelma väsyneenä. Siten koen unen ja hyvinvoinnin liittyvän vahvasti myönteisyyteen. Esimerkiksi nyt, kun olen itse sairastellut ja ollut sitä myöden paitsi puolikuntoinen myös väsynyt, olen nähnyt monet asiat paljon niitä oikeasti tummemmissa sävyissä.

Kaiken kaikkiaan oma myönteisyyteni on sitä, että jos on olemassa ongelma, se pitää voida sanoa ääneen, ja sen jälkeen ongelmaa voi alkaa ratkaista. Myönteisyyteni onkin pitkälti ratkaisuhalukkuutta. Motivaatiota ymmärtää ja kehittää itseä sekä vallitsevaa tilannetta.

Joskus ratkaisuhalukkuuteni saattaa mennä turhankin pitkälle. Jos puoliso sattuu mainitsemaan väsymyksen tai stressin, alan alta aikayksikön kaivaa kalenteria ja lastenvahdin puhelinnumeroa löytääkseni ratkaisun esimerkiksi aikapulaan tai liikkumismahdollisuuteen, kun – konkreettista apua väheksymättä – kaikista tärkeintä saattaisi olisi kuunnella ja jutella.

Ratkaisuhalukkuuden lisäksi olen huomannut, että myönteisyyteeni liittyy vahvasti huumori – tarvittaessa vain sopivan musta. Jos ei tilannetta voi muuksi muuttaa, voi sitä ainakin keventää mustalla huumorilla.

Vaikka olen kaikkea muuta kuin kielteisten tunteiden maton alle lakaisija, niin yhden asian kanssa minun on vaikea elää: lähtökohtaisesti nihkeän suhtautumisen. Tiedättehän sellaisen elämänasenteen, jossa niistäkin asioista tehdään ongelma, joissa ei ongelmaa ole. Jossa kaikki on aina enemmän vain vähemmän hankalaa, vaikka ei oikeasti olisikaan. Se minua syö.

No mutku -selityksiin joka ikinen kerta takertuvalla voi kuitenkin olla taustalla paljon sellaista, josta ei ulkopuolinen tiedä. On huomattavasti vaikeampaa olla myönteinen, jos esimerkiksi kotona kasvoi kehuitta ja ilman luottamusta siihen, että kaikki järjestyy aina.

Olenkin Emil Elon Kauppalehden-kolumnin, ”Kuka vain voi olla mitä vain” -keskustelu pohjaa valheeseen, kanssa täsmälleen samaa mieltä siitä, kuinka ylimielistä on ajatella, että jokainen olisi oman onnensa seppä. Se, millaiset kortit ihmiselle on jaettu, vaikuttaa ihan kaikkeen elämässä, eikä vähiten perusluottamukseen siitä, kuinka hyvin tai huonosti asiat tulevat menemään.

Toisaalta haluan, myönteisesti, uskoa siihen, että jossain määrin voimme omalla suhtautumisellamme vaikuttaa elämäämme. Selviytymiskykyä eli resilienssiä, johon optimismikin liittyy, on toisilla luontaisesti enemmän, mutta reselienssiä voi myös kehittää, mikä on hieno ja toivoa antava asia.

Kiitollisuuden harjoittamisen vaikutuksista elämään haluan itse vielä enemmän lukea, ja muutenkin harjoittaa enemmän kiitollisuutta – kiitollisuuspäiväkirja ei taitaisi olla yhtään hullumpi ajatus myönteisyyden kehittämisessä. Olen nimittäin huomannut, että negatiivisen kierteen lisäksi on olemassa positiivinen: hyvään keskittyminen usein lisää hyvää, kun pyörään vaan pääsee hyppäämään mukaan.

Mitkä kaikki sitten elämässä ovat asennekysymyksiä? Onko marraskuu?

Marraskuu ei Suomessa muuksi muutu. Marraskuuta ei siis voi muuttaa, mutta omaa kokemusta marraskuusta ainakin jossain määrin voi.

Meillä oli tässä taannoin yksi arki-ilta, jolloin sekä minun että mieheni fiilis kaiken suhteen oli niin plaaah kuin ikinä olla ja voi. Jouduimme hoitamaan yhden asian ja kun piipahdin samalla pikakaupassa en ostanutkaan sitä perus valmisruokaa, mitä arjen pelastamiseksi piti, vaan herkullisinta ruokaa, mitä kaupasta löysin. Illasta, jonka piti olla arkinen ja tylsä, tulikin erityinen, kuin pieni viikonloppu keskellä viikkoa.

Masennus ei parannu kanelintuoksuisia kynttilöitä sytyttämällä ja joululehtiä selaamalla, mutta uskon, että marraskuun alakuloisuuteen moni meistä pystynee erilaisilla hyvinvointia edistävillä asioilla ja itselle mieluisilla teoilla vaikuttamaan, jos on motivoitunut yrittämään.

Sekin voi olla myönteisyyttä hyväksyä marraskuu elämänlaatua heikentävänä ajanjaksona, koska epämieluisat kaudet kuuluvat elämään siinä missä mieluisatkin. Kenties silloinkin voi kuitenkin päättää inhokkikuukauden kestävän vain, ei jopa 30 päivää.

Kuvat: Lilli Salminen