naistenpäivä

Naistenpäivän ajatuksia ja mitä pidän tärkeänä tyttöjen kasvattamisessa

Hyvää naistenpäivää!

Naistenpäivästä voi olla montaa mieltä, en aina tiedä ajatuksiani siitä itsekään. Olen aikaisemminkin pohtinut, onko työmatkalla jaettu ruusu kaunis kunnianosoitus vai irvokas symboli sille, ettei euromme edelleenkään ole euro.

Ja jos naistenpäivän tarkoitus todella on muistuttaa naisten oikeuksista ja puhua epätasa-arvosta, miksi naistenpäivänä naiset esiintyvät passiivisina ruusujen ja suklaarasioiden vastaanottajina. Tai ovat ainakin esiintyneet, ehkä puheenvuoro nyt on siirtymässä enemmän meille naisille itsellemme.

Entä miksi vahva, rohkea ja itsensä kanssa sinut oleva nainen kuvataan aina ulkoisesti räväkkänä. Ihan kuin jokainen meistä naisista vapautuisi olemaan oma itsensä vasta neonvärisen tekoturkiksen myötä. Jokaisesta meistä ei ole parrasvaloissa paistattelevaksi ladygagaksi tai queenbeeksi. Luonteelta pidättyväisemmät tai ulkomuodoltaan hillitymmät naiset ansaitsevat kokea itsensä aivan yhtä arvokkaiksi ja kokonaisiksi.

Näitä kysymyksiä olen itse henkilökohtaisesti naistenpäivään liittyen pohtinut, ja tiedän, että kysymyksiä eri naisten näkökulmista on sadoittain lisää.

Ehkä tässä se juttu onkin: kysymykset, eivätkä niinkään vastaukset.

Naistenpäivää tarvitaan, jotta se herättelee meitä ajattelemaan, kyseenalaistamaan, pohtimaan, vaatimaan ja kehittämään.

Viimeisimpänä naisten asemasta laajasti keskustelua on herättänyt Cynthia Nixonin tähdittämä video Be a lady they said. Taaskaan en osaa olla kampanjasta yhtä mieltä, vaan enemmänkin huomaan kysyväni kysymyksiä.

Video on minusta upea, voimaannuttava, tunteitaherättävä ja tarpeellinen, mutta myös ristiriitainen. Miten naisten vapautumista muiden odotuksista edistävällä videolla esiintyy ainoastaan muotikuvastosta tuttuja kauniita naisia? (Julkaisija onkin Girls. Girls. Girls. -lehti.) Missä ovat julkisten uimahallien pukuhuoneissa näkyvät naiset?

Nimenomaan tällaisia tempauksia, jotka näennäisesti vapauttavat naisia, mutta todellisuudessa kuitenkin osaltaan vahvistavat naisten kuulumista tietynlaiseen lokeroon, huomaan ensisijaisesti pohtivani naistenpäivän alla.

Oli kuvastosta mitä mieltä hyvänsä, sanoma videossa on valtavan tärkeä. Meihin naisiin kohdistuu kohtuuttomasti ristiriitaisia odotuksia, toki myös toisilta naisilta, mutta ennen kaikkea ongelmat ovat syvällä miesten perinteisesti hallitseman yhteiskunnan rakenteissa. Varmasti jokainen meistä on kokenut olevansa jollain lailla väärä niin työhaastattelussa kuin baaritiskilläkin: aina vähän liikaa tai liian vähän.

Kasvatan kahta tytärtä, ja siksi huomaan ajattelevani naiseutta entistä suuremmalla painoarvolla.

Jaan Michelle Obaman ajatuksen siitä, että vanhemman tärkein tehtävä on tukea lasta kasvamaan omaksi itsekseen. En hehkeäkään ajattele, että kumpikaan tyttäristäni olisi minulle projekti, jossa muovaisin jälkikasvustani minun toiveideni mukaiset ihmiset.

Se minun tehtäväkseni jää, että opetan tyttärilleni parhaaksi katsomiani arvoja, ja tuen heitä olemaan ja tekemään juuri sitä, mitä he itse haluavat (muiden kunnioittamisen huomioiden).

Taas kysyn enemmän kuin vastaan, mutta en voi olla pohtimatta: Onko tyttöjen ja poikien kasvattaminen edes erilaista? Herkästi äidit identifioivat itsensä tyttöjen tai poikien äideiksi, onhan jälkimmäisestä iso oma yhteisönsäkin. Mutta miten tytön ja pojan kasvattaminen eroaa toisistaan, vai eroaako? Ja jos eroaa, niin tietoisella vai tiedostamattomalla tasolla?

Ehkä tässä yhteiskunnassa tyttö- ja poikalasten kanssa tulee helpommin painotettua tiettyjä asioita. Voisin kuvitella, että jos minulla olisi poika, haluaisin esimerkiksi tehdä entistäkin selvemmäksi, kuinka positiivinen asia tunteiden näyttäminen on, koska perinteisesti tunteiden näyttämistä ei ole miehillä samanlailla yleisesti hyväksytty.

Kahden tytön äitinä huomaan tasapainoilevani muutamassa asiassa. Haluan opettaa tytöilleni hyvät ja toisia kunnioittavat käytöstavat (niin kuin haluaisin aivan yhtä lailla pojillekin), ja samanaikaisesti tehdä selväksi, että kiltti tyttö -roolia heidän ei tarvitse omaksua. Heidän ei tarvitse mielistellä ketään sen enempää, vaikka heillä onkin prinsessapanta päässä.

Toinen asia, jonka huomaan tiedostavani, on tyttöjen kehuminen. Ymmärrän, kuinka paljon tärkeämpää on sanoa hyvää ominaisuuksista ulkonäön sijaan, mutta sen lisäksi, että kutsun tyttöjä hauskoiksi, luoviksi, hyväsydämisiksi ja fiksuiksi, huomaan kutsuvani heitä spontaanisti sydämestäni myös kauniiksi ja ihaniksi. Koska sellaisiakin he minulle ovat, ja koska ajattelen, että tuskin maailmassa on yhtäkään naista, tai ihmistä, joka ei myöskin niistä kehuista ilahtuisi. Etenkin neljävuotiaan prinsessana itseään pitävän kanssa huomaan, kuinka tärkeää hänen on saada ilmaista itseään myös ikävaiheeseen kuuluvin ulkoisin hienouksin: hän on selvästi kasvanut sen myötä sisäisestikin. Silti painopiste on tärkeä olla muissa kuin ulkoisissa ominaisuuksissa.

Reipas on niin ikään sana, johon liittyy jännä lataus: kuuluuko siihen kannustaa vai ei? Ajattelen, että tyttöjä ei kuulu kannustaa sen suurempaan reippauteen kuin poikiakaan, ja muutenkin ihmisen, sukupuoleen katsomatta, kuuluu saada olla myös heikko ja tarvitseva.

Toisaalta ajattelen, että nimenomaan haluan tukea tyttöjäni olemaan sopivasti reippaita: hei sen kun menet, teet ja kokeilet vain! Ajattelen, että jos äitinä lempeästi potkaisen tyttöjäni tietyissä tilanteissa pepulle, tuen heidän voimaantumistaan ja käsitystään siitä, että me naiset olemme aivan yhtä osallistuvia kuin miehetkin.

Ehkä tärkeimpänä haluaisin opettaa tyttöni kaiken kaikkiaan ajattelemaan ennakkoluulottomasti, itsenäisesti – ja muitakin kuin itseään.

Vaikka haluan painottaa tytöilleni, että heistä voi tulla mitä tahansa ministeristä johtajaan, he ovat aivan yhtä arvokkaita siinä tapauksessa, jos he kokevat kutsumusta perinteiselle naisvaltaiselle alalle. Jälleen: ei ole itseisarvo jokaisen kasvaa räväyttävän erilaiseksi, vaan omanlainen ja merkityksellinen elämä voi löytyä myös niistä aivan tavallisiksi mielletyistä asioista. (Sanoo ihminen, jolla on kaksi lasta, koira, rivari ja farmari.) Tärkeintä on tietoisuus siitä, että sukupuoli ei määritä sitä, mitä ihminen voi tai ei voi olla.

Kodistaan haluan tyttöjen saavan tasa-arvoisen mallin, ja sen he saavatkin. Itse asiassa täytyy ehkä joskus muistuttaa siitä, että naisetkin ovat pystyviä ripustamaan pyykkiä.

Paitsi että naistenpäivä on suurten yhteiskunnan rakenteita koskevien kysymysten päivä, voisi se olla ennen kaikkea naisilta naisille -päivä. Ajattelun muutos, jossa me naiset kehumme ja puolustamme toisiamme.

Itse tunnen tänä naistenpäivänä kiitollisuutta paitsi ennen kaikkea kahdesta tyttärestäni myös alastani: miten valtavan upeaa on työskennellä ammatissa, jonka me nuoret naiset olemme luoneet, ja jota me nuoret naiset dominoimme. Ammatissa, jossa on kirjoittamaton sääntö tukea ja auttaa toista. Ammatissa, jossa ollaan äänessä.

Oma naistenpäivän lupaukseni on jatkaa mielen avoinna pitämistä. Meitä on niin hurjasti erilaisia naisia, ja siten erilaisia näkökulmia, tarinoita, taustoja ja kokemuksia. Se, että jokin asia ei ole minulle totta, ei tarkoita sitä, etteikö se ole jollekin toiselle naiselle totta. Siksi meidän naisten on tärkeää paitsi käyttää suuta myös korvia ja silmiä: kuunnella ja lukea toinen toistemme tarinoita.

Toiseksi haluan edistää naisten ja äitien välistä solidaarisuutta. Siksi omat naistenpäivänruusuni menevät Sanojen valtava voima -jutussakin esiin nostamalleni kulttuurille, sille, jossa toisilleen tuntemattomatkin naiset ja äidit pyyteettömästi nostavat toisiaan ylös.

Konkreettinen naistenpäivän tekoni on lahjoittaa naisten ammatillista koulutusta, yrittäjyyttä ja tasa-arvon tukemista Afrikassa, Aasiassa ja Lähi-idässä edistävälle Naisten Pankille: paras mieli ei tule itselle vastaanotetuista ruusuista, vaan toisille naisille annetuista mahdollisuuksista.

Vielä kerran: hyvää naistenpäivää meiltä kolmelta tämän yhteisön upeille naisille! Parasta on se, että tiedän teitä olevan siellä hyvin eri ikäisiä ja eri elämäntilanteissa, kaikki minulle yhtä tärkeitä.

Naistenpäivä, jonka piti vapauttaa naiset, laittaakin meidät muottiin

Hyvää naistenpäivää, siskot! Eiku.

Naistenpäivä on minusta äärimmäisen ristiriitainen päivä. Jos tasa-arvo olisi sillä tasolla, jolla sen kuuluisi olla, ei tällaista päivää tarvitsisi erikseen viettää. Toisaalta naiset, joita on kautta aikojen sorrettu, ovat nimenomaan oman päivänsä parrasvaloissa ansainneet.

Onko työmatkalla jaettu ruusu kaunis kunnianosoitus vai irvokas symboli sille, ettei euromme edelleenkään ole euro? Minulle se on molempia. Toisaalta on imartelevaa tuntea itsensä erityiseksi, mutta samaan aikaan tekisi mieli tokaista, että pidä ruususi ja tule uudestaan jakamaan sitä sitten, kun olemme kaikkien mittareiden mukaan samalla viivalla.

Jos naistenpäivän tarkoitus on todella muistuttaa naisten oikeuksista ja puhua epätasa-arvosta, miksi päivä on lipsunut siihen, että itse asiassa naiset esiintyvät naistenpäivänä passiivisina ruusujen ja suklaarasioiden vastaanottajina?

Samanaikaisesti naistenpäivänä käynnistyi kaksi hyvin samankaltaista kampanjaa: Stockmann muuttui Stockwomanniksi ja Lumene lanseerasi Light the way -kampanjansa. Molempien naiskuvasto on hyvin samanlainen: kummassakin mukana on tämän hetken IT-tyttö Janita Autio. Molemmissa kampanjoissa korostetaan erottautumisen ja rohkeuden tärkeyttä.

En valitettavasti voi sanoa voimaantuneeni kampanjoista, vaan päinvastoin minulla on sellainen olo, että jos en samantien vedä fuksianpunaista kissarajausta ja pue räikeää printtihaalaria päälle, en ole sellainen nainen kuin nyt pitäisi olla.

Homevialaura

Vaikka en haluaisi ajatella näin, niin valitettavasti ajattelen kuitenkin: minusta naistenpäivä, jonka piti vapauttaa naiset, osaltaan laittaakin meitä kahta kauheampaan muottiin. Enkö riitäkään valkoisessa puserossani, olenko vasta shokkiväreissä rohkea ja vahva?

Huomasin myös Tiian kirjoittaneen Lumene-suhteen rappeutumisesta, kun markkinointia alettiin suunnata ainoastaan alle 40-vuotiaille. Vaikka itse edustan ikäluokaltani Lumene-kampanjan naisia, koen silti, ettei brändi ole muutoksensa jälkeen enää puhutellut minuakaan. Ennen kaikkea olen vieraantunut Lumenesta naiivin tekopyyhyyden takia, josta Anu Silfverbergkin kolumninsa puolivälissä kirjoittaa.

Ei saa käsittää väärin: minusta brändit eivät saa jämähtää paikoilleen – niiden on uudistuttava ja mentävä eteenpäin silläkin uhalla, ettei muutos miellytä kaikkia. Varmin tappio syntyy siitä, että jää hajuttomaksi ja mauttomaksi. Kampanjan naiset ovat upeita esikuvia, mutta viesti ei vain uuden brändilanseerauksen jälkeen ole osunut omaan naiseuteeni.

Mitä naistenpäivä minulle on, niin kai sitten tätä: vaikka minun lifestyle-bloggaajana pitäisi vain kepeästi toivotella kimpun kanssa ihanaa naistenpäivää eikä koskaan kritisoida mitään, avaan suuni asioista, jotka minua puhututtavat.

Vaikka en koe olevani tämän hetken Lumene-nainen, se ei poista meikkipussistani muutamaa merkin luottotuotetta. Taas Stockmann – korjaan Stockwomann – on minulle aina yhtä rakas kuin ennenkin. Toivon vain, että voin edelleen käydä Aleksanterinkadun ovista sisään helmikorvakoruissani ja mennä ostamaan taas yhden klassisen valkoisen puseron ilman, että minun pitäisi väkisin ulkopuolisen käskystä rohkaistua ravistelemaan omia pukeutumistottumuksiani.

Siitä ilahduin, että Stockwomann Magazinen kannessa käytetään Olivia-lehden lanseeraamaa tai ainakin tunnetuksi tekemää termiä pokkanainen. Se kun on edelleen yksiä parhaita ilmaisuja, ja termi, joka ehkä sittenkin saa minut vähintään tyttäreni takia uskomaan naistenpäivään. Pokkanaistenpäivään, joka ei mittaa naisen rohkeutta tai omaperäisyyttä millään ulkoisilla mittareilla.

Instagram

Copyright © 2020 · Theme by 17th Avenue