Aion nyt tarttua aiheeseen, joka on minua todella pitkään mietityttänyt, jopa vaivannut. Taidan kirjoittaa tekstiä enemmän itselleni kuin teille, jäsentääkseni ajatukseni aika vaikean ja monimuotoisen asian ympäriltä. Samalla tietysti toivon, että voin herättää ajatuksia teissäkin.

Aiheena on positiivisuus ja self-help, mitä niistä ajattelen.

Suhtaudun hyvin epäilevästi kaikkivoipaiseen positiivisuuteen. Maailmassa on valtavasti asioita, jotka eivät mistään näkökulmasta katsottuna ole positiivisia. Asioita, jotka ovat vain ja ainoastaan, anteeksi ranskani, perseestä. Parantumattomassa sairaudessa ei ole mitään positiivista, lukuisia uhreja vaatineessa siltaromahduksessa ei ole mitään positiivista, vuosikymmeniä jatkuneissa vainoissa ei ole mitään positiivista, naapurista kantautuvissa kotiväkivallan äänissä ei ole mitään positiivista.

Keskeneräisessä maailmassamme on ja tulee aina olemaan myös negatiivisia asioita – ne kuuluvat elämään. Ja koska elämään kuuluu ikäviä asioita, niin silloin elämään kuuluu myös ikävien asioiden kohtaaminen, hyväksyminen ja tunnistaminen.

Surua, pettymystä, epätoivoa, pelkoa tai ahdistusta ei voi lakaista positiivisuuden alle. Negatiivisten tunteiden kieltäminen on äärimmäisen pelottava tapa, joka ylläpitää epätervettä pärjäämisen kulissia. Kriisin keskellä ei tarvitse jaksaa olla reipas tai positiivinen. Kriisin keskellä saa olla voimaton.

Mutta eihän tämä asia tietenkään näin yksinkertainen ole. Jos olisi, ajattelisin, että myös nenän edestä mennyt bussi riittäisi syyksi viikonmittaiseen äksyilyyn. Ei se riitä, se kun on vain nenän edestä ohi mennyt bussi – ei loppujen lopuksi mitään kymmenen minuutin viivettä enempää. Kaikkihan me tiedämme valittajaihmistyypin, jolle jokainen kaupasta loppunut jugurtti on maailmanloppu. Pidän ihmistyyppiä yhtä raskaana kuin kuka tahansa muukin.

Minulle elämänmyönteisyys on kaikista eniten perspektiiviä ja asennetta. Viisautta erottaa ne asiat, joilla oikeasti on merkitystä niistä, joilla ei ole. Pyrin suhtautumaan myönteisesti ja ratkaisukeskeisesti nenän ohi menneeseen bussiin: sille ei voi mitään, että tällä kertaa myöhästyn vähän tai katson Reittioppaasta toisen. (Sillekään ei voi mitään, jos joku kerta asiasta herpaannun.) Taas kriisiin kohdalla ei tulisi mieleenkään vähätellä tapahtunutta: menetin puolisoni, mutta ei se mitään, katson Tinderistä toisen.

Ajattelen, että positiivisuus voi oikeanlaisena työkaluna olla merkittävä voimavara, vääränlaisena harhaanjohtavaa tosiasioiden kiistämistä. Pekka Hyysalon kuntoutumiseen tahdonvoimalla on varmasti ollut merkittävä vaikutus, mutta se ei tarkoita sitä, että kaikki neliraajahalvaantuneet oppisivat kävelemään pelkällä positiivisella päättäväisyydellä.

Positiivisuus ei missään määrin ole ratkaisu kaikkeen, mutta myönteinen elämänasenne voi edesauttaa haasteista selviytymistä. Myönteisyys voi myös olla liikkeellepaneva voima mennä esimerkiksi kuntoutukseen tai terapiaan – siis nimenomaan kohtaamaan vaikeat ja negatiiviset asiat, koska uskoo mahdollisuuteen päästä niistä yli.

Tästä päästäänkin sujuvasti itseensä uskomiseen.

Paperi T sen sanoi Trendin haastattelussa: “Vaikka uskoisit itseesi, voit silti olla ihan paska”.

Se, että kaikki on mahdollista, kun vain tekee tarpeeksi töitä unelmansa eteen, on suurin huijaus sitten kestävien sukkahousujen. Ei meistä kaikista yksinkertaisesti tule hyviä pituushyppääjiä tai laulajia, vaikka kuinka uskoisimme itseemme. Näkeehän se Idolsin koelauluissakin, usko itseen ei todellakaan yksin riitä.

Toisaalta pitäisikö meidän sitten tyytyä ajattelemaan pelkästään niin, että olemme syntyneet tietynlaiseksi emmekä voi muuksi muuttua.

Self help -kirjallisuutta parjataan koko ajan oman navan kaivelusta. Se toki on myös yksinkertaistavaa miten teen omasta elämästäni mahdollisimman onnellisen -itsekeskeisyyttä, mutta itselleni self-help on nimenomaan koko elämän kirjon kohtaamista ja käsittelyä. Pysähdyn elämäni äärelle – en pelkästään elääkseni itse merkityksellisempää elämää – vaan myös ollakseni tasapainoisempi vanhempi tyttärelleni ja puoliso kumppanilleni, siis ihmisille ympärilläni.

On muutenkin kohtuutonta niputtaa kaikki omaa elämää koskeva ja ajattelua laajentava kirjallisuus samaan self-help -nippuun: mukana on varmasti pöytälaatikkopositiivareita, mutta miksi minusta on paljon todennäköisempää tarttua arvostetun filosofin tai psykiatrin teokseen.

Esimerkiksi (filosofi) Frank Martelan Valonöörit – Sisäisen motivaation käsikirja on self-help -ennakkoluulosta poiketen päinvastoin sitä mieltä, että ihminen ei todellakaan ole oman onnensa seppä, ja että onnellisuus on huono päämäärä, enemmänkin se tulee sivutuotteena. Seuraavaksi aion lukea (filosofi) Sami Pihlströmin teoksen Ota elämä vakavasti – negatiivisen ajattelun opas, joka kannustaa katsomaan asioita kriittisestä näkökulmasta.

Luen siis self-helpinä kirjallisuutta, joka kritisoi self-helpiä – kehittääkseni itseäni ja ajatteluani, mikä on self-helpin tarkoitus.

Suhtaudun äärimmäisen kriittisesti siihen, että elämästä pitäisi siivota tai konmarittaa ihmisiä. Juuri tällä tuetaan sitä ajatusmallia, että vaikeaa elämänvaihetta läpikäyvä ihminen on omaa positiivista elämää häiritsevä taakka.

Mutta totta on sekin, että elämässä on myös siivottavia ihmisiä ja asioita. Jos viisveisaamiseen kannustava kirja rohkaisee yhtäkin ihmistä jättämään väkivaltaisen parisuhteen tai oppimaan tuntemaan oman jaksamisen rajat, on self-help herätellyt oikeanlaiseen, terveeseen, itsekkyyteen.

Mitä yritän tällä köyhännaisenmaaretkalliomaisella tekstillä sanoa on, että positiivisuudessa ja itsensä kehittämisessä on valtavasti eri harmaan sävyjä ja olen kyllästynyt niiden yksinkertaistamiseen.

Self-help ei ole vain self-helpiä, vaan myös science-helpiä: kirjallisuutta, joka ei tarjoa valmiita nopeita ratkaisuja, vaan joka tieteen keinoin auttaa ymmärtämään maailmaa ja laajentamaan ajattelua. Mitä noloa ja halveksuttavaa siinä on, en ole vielä keksinyt.