Usein sanotaan, ettei koti voi tulla valmiiksi – himosisustajan koti nyt ainakaan. Se, ettei kotia voi saada valmiiksi, kertoo paljon ajastamme. Mallistot vaihtuvat paljon puolen vuoden sykliä nopeammin, trendit jättävät toisiaan jälkeensä kilpajuoksun lailla ja kaikki on aina saatavillamme heti – niin matalaksi massatuotanto on hinnat polkenut ja netin myötä kauppapaikkana on koko maailma. Hetken mielijohteesta saa kaiken kotiovelle.
Muuton myötä olen miettinyt paljon suhdettani kotiin. Olen alkanut kyseenalaistaa monia asioita. Ihmetellä sitä, missä vaiheessa jatkuvasta muutoksesta tuli meilläkin vallitseva tila. Pohtia sitä, kuinka paljon aikaa elämästäni haluan käyttää ihmetellen, löytyisikö taululle toisesta seinästä vielä parempi paikka.
Älkää käsittäkö väärin: koti on minulle tärkeämpi paikka ja mielentila kuin koskaan. Se on elämäni suurin voimavara. Siellä asuu perheeni, siellä saan työskennellä ja luoda, palautua ja rentoutua. Ei ole aivan yhdentekevää, millaisena tällaisen tilan kokee. Esteetikkona minulle taulun paikalla on väliä, ja niin on jalkalistoilla ja ovenkahvoilla ja sohvatyynyillä ja jopa niillä hiton pakasterasioilla. Tämän ajatusmaailman kanssa olen tullut sinuksi jo ajat sitten.
Koti ei kuitenkaan ole voimavara siinä vaiheessa, kun sisustuslevottomuus ottaa niskalenkin. Palataanpa hetkeksi edelliseen kotiimme: olohuoneeseen en onnistunut saamaan viidessä vuodessa sellaista tasapainoa ja tunnelmaa, etteikö jokin olisi ahdistanut. Taas makuuhuoneemme säilyi kaikki vuodet tismalleen samanlaisena – ja mikä huvittavinta, sama sänky, yöpöydät, valaisimet, jakkarat ja vaaterekki ovat asettuneet paikoilleen uuden kotimme makuuhuoneeseen, enkä ole kyllästynyt niistä yhteenkään. Viimeistelynkin toteutan todennäköisesti samanhenkisellä kuuden kollaasin taululla.
Makuuhuoneen ajattomuus valoi minuun uskoa: mitä jos kodin todella voikin saada valmiiksi? Eikö se silloin tarkoita sitä, että asuminen on harmonista ja onnellista ilman, että se on muusta pois? Rehellisesti sanottuna olen väsynyt laiminlyömään muuta elämää, ennen kaikkea läheisiä ihmisiä, sen kustannuksella, että kotona on jatkuva muutoksen kierre. Varsinkin oman tyylinsä löytäneelle kolmekymppiselle pysyvä sisustus ei pitäisi olla mahdoton tehtävä.
Puhun luonnollisesti nyt isoista linjoista, en siitä, etteikö yksi tuikkukippo siirtyisi sinne ja toinen tänne, tai ettenkö vaihtaisi sohvatyynyissä villasta pellavaan lumien sulaessa. En myöskään voi luvata, ettenkö koskaan tee virhehankintoja. Matoista sitä lupaan kaikista vähiten. Mutta tavoitteeni on kunnioittaa tätä kotia aikaisempaa enemmän sisustamalla se lähtökohtaisesti kerralla kuntoon. Se saattaa tarkoittaa astetta pidempiä harkinta-aikoja ja arvokkaampia kertapanostuksia, mutta uskon, että valittu linja maksaa itsensä takaisin tyytyväisempinä asukkaina, levollisempana mielenä ja lisääntyneenä vapaa-aikana.
Voiko sisustamista tai sisustusbloggaamista enää tällaisen ajatusmallin myötä harrastaa? Olisi kamala ajatus, että ei voisi. Että kaikki perustuisi vain jatkuvaan uuden ostamiseen ja muutoskierteeseen. Sisustus harrastuksena tarkoittaa ainakin minulle ihan valtavan paljon muutakin. Sitä, että käyn nukkumaan sisustuslehteä selaillen. Sitä, että pohdin sohvan paikkaa ja maalinsävyjä lämminhenkisissä Facebook-ryhmässämme. Sitä, että inspiroidun alan messuilla ja tapahtumissa. Sitä, että haaveilen. Sillä vaikka saisin kuin saisinkin tämän kodin valmiiksi, ajatusleikki saa jatkua aina. Miten kalustaisin jugend-huoneiston? Miten pehmentäisin modernin kivitalon tunnelmaa? Pilvilinnoista on vain helpompi palautua arkeen kuin taas yhdestä sisustushurrikaanin viemästä viikonlopusta.
