En ole koskaan omistanut tai haaveillut seinäkellosta. Ehkä ne muistuttavat liikaa julkitiloista, kuten koulusta.
Rannekelloihminen sen sijaan olen ollut aina, enkä koskaan lähde ovesta tyhjin rantein. Vuosien varrelle vaaleansinen Baby G on vain vaihtunut Michael Korsiin. Joskus lainaan kelloa mieheni vaatekaapista, mikä kertoo maskuliinisesta kellomaustani. Käytämme molemmat myös Fossil-rannekelloja.
Koska kello on tärkein asusteeni, haluan, että kaapissani on muutama erilainen. Siksi voi maksaa maltaita yhdestä kellosta, mutten myöskään huoli halpista. Satasesta kolmeen saa jo mielestäni hyviä vaihtoehtoja. Esimerkiksi Fossilin kellot ovat osoittautuneet hinta-laatusuhteeltaan erinomaisiksi. Edellistä merkin rannekelloa käytin 10 vuotta, kunnes myin sen pois maun muututtua – se oli priimakunnossa edelleen.
Nyt olen ihastunut simppeleihin neliskanttisiin pöytäkelloihin, joissa materiaalina on klassisesti nahka tai metalli ja kellotaulussa roomalaiset numerot. Ensimmäisen kuvan kello taitaa olla Cartierin, joten tätä haaveitta ei ihan heti toteutetakaan. Näen sieluni silmin tuollaisen kellon herättämässä italialaisen herrasmiehen ennen kuin hän pukeutuu räätälöityyn pukuunsa, nauttii espresson ja hyppää Vespan selkään.
