Tänään, kun rohkeimmat ehkä jo pakkailevat talviteloille toppatakkejaan ja kaivavat kevättennareitaan, kirjoitan ajatuksia second hand -shoppailusta.
Alueelliset Facebook-ryhmät ovat tavaran kierrättämisessä mahtava, vaikkakin tunnetusti välillä rasittava, keksintö. Niissä olen itse myynyt ja antanut etenkin isompia kalusteita ja satunnaisesti muutakin. Mutta nimenomaan myynyt, en juurikaan ostanut. Ensimmäisenä ”AV!” tai ”Ostan!” huutaminen on oma juttunsa, jos ylipäätään kävisi sellainen tuuri, että joku myisi jotain minunnäköistäni minun koossani. Itse en olekaan tainnut koskaan ostaa itselleni mitään Facebook-kirppikseltä, minkä hyväksyn tietäen, miten tarkat tarpeet itselläni on.
Sen sijaan kasvavat lapsethan tarvitsevat koko ajan kumpparia ja kurahaalaria pieneksi menneiden tilalle ja uusien sesonkien edessä. Varsinkin lastenvaatteissa kierrättäminen naapuruston kesken on näppärää ja nerokasta.
Ja silti: minä en koskaan saa aikaiseksi poiketa päiväkotireitiltäni Google Mapseineni hakeakseni yksittäisiä tuotteita. Yhtään kaunistelematta, olen tässä asiassa laiska.
Sen sijaan verkkokauppatilaamisen omalta kotisohvalta koen helpoksi, kotitoimistolaisena jopa helpommaksi kuin mennä etsimään sama akuutti tarve kaupasta. Tästä syystä olen itse tyytyväinen Emmy– ja Vähän käytetty -verkkokauppakäyttäjä – tosin tässä taas kääntäen ostajana enkä myyjänä. Esimerkiksi kahdet viimeiset päiväkotikengät olen näiltä nettikirppiksiltä tilannut. Lasten Gore-tex -kengät ovat uutena hirvittävän hintaisia ja kuitenkin jo päivän päästä käytetyn näköisiä. Siksi on ollut paitsi ekologinen myös taloudellinen tyydytys maksaa täyden hinnan sijaan viidesosa.
Kun ostan tytöille vaatteita, haluan, että käytettynäkin vaatteen tai kengän kunto on vähintään hyvä, parhaimillaan erinomainen tai uudenveroinen. Tämä johtuu paitsi omasta mieltymyksestäni siistiin yleisilmeeseen myös jälleen laiskuudesta. Etenkin isosiskolle ostaessa haluan hankkia sellaista, joka periytyy vielä pikkusiskollekin. En jaksa välissä myydä ja taas uudestaan metsästää samaa tavaraa, vaan säilön sen mieluummin rajallisissa neliöissäkin.
Vaikka itse olen päälle puettavan kunnosta suhteellisen tarkka, arvostan toki myös sitä, että vaate käytetään ihan loppuun. Olen myös täysin tietoinen omasta etuoikeutetusta asemastani, ettei mikään ole ihan euron päälle, vaikka aikamoinen alehaukka olenkin ja taloudellisesti järkevää käyttäytymistä suosinkin. Tiedän, että monelle kirppis on ainoa mahdollinen paikka tehdä hankintoja, vaikka ne eivät aina olisi niin mieluisiakaan.
Yhtä kaikki yksi asia minusta kirppistelyssä mättää: virheellinen käsitys siitä, että tavara ei koskaan tulisi tiensä päähän. Se nimittäin tulee, jossain vaiheessa tavarasta tulee jätettä. Suomen-kaltaisessa maassa, kun jätteet vieläpä oikein lajiteltuna saadaan hyötykäyttöön, ei rikkoutuneen, homeisen tai vanhentuneen tavaran paikka ole kirppishyllyssä, vaan lajittelussa.
Siitäkin kirjoitetaan paljon, miten nuoremmat sukupolvet ovat helisemässä suurten ikäluokkien perintöjen kanssa, kun mistään tavarasta ei ole luovuttu moneen kymmeneen vuoteen. Mitä tehdä asunnolliselle tavaraa, josta on pahimmassa tapauksessa kokonaan aika jättänyt? Käytetyn tavaran ylitarjonnasta kirjoittaa myös tämänpäiväinen Helsingin Sanomat viisi vuotta sitten alkaneeseen Konmari-buumiin viitaten: ”Moni innokas järjestelijä oli törmännyt kierrätysongelmaan. Kun koko kansa alkoi vimmatusti siivota kaappejaan, kierrätystavarasta oli vaikea päästä eroon”.
Henkilökohtainen kirppistraumani on myynnissä ollut tyhjä Pringles-purkki. Mainiolla Paskat kirppislöydöt -sivustolla tällaisia esimerkkejä on kymmenittäin lisää. Ostaisitko sinä vuoden 1999 almanakan, saisiko olla Muumimukin rikkoutunut pohja, kenties kymmenen vuotta vanhaa suklaata tai puolisolle markka-aikainen partavaahto. Klassinen tilanne: itkeä vai nauraa?
Toivoisinkin, että tästä alkaisi kirppiksen uusi aika – on toki jo osittain alkanutkin. Mitä vähemmän kirppis on synonyymi kaatopaikalle, sitä useampi ihminen saadaan käytettyjen tavaroiden pariin.
Ajattelen niin, että niin kuin kaikki vastuullisuus, myös second hand -shoppailu pitää tehdä joko helpoksi tai houkuttelevaksi – mielellään molemmiksi.
Nettikirppiksillä ja second hand -applikaatioissa tulee olla sama mahdollisuus suodattaa tuotteita koon, värin, merkin sekä tässä tapauksessa kunnon mukaan kuin uusien tavaroiden verkkokaupassakin. Tämä asiakkaan ostokokemuksen helpottaminen on minusta erityisen tärkeää hyvin tarkkaa tuotetta, kuten vaikka juuri lapsen oikeankokoista tietyn kauden haalaria, metsästäessä. Emmy- ja Vähän käytetty -sivuston myytävät tuotteet eivät ymmärrettävistä syistä ole houkuttelevasti kuvattuja, mutta ehkä sekin päivä tulee, että nettikirppistä ei enää erota tavallisesta verkkokaupasta. Zadaa-applikaatiossa tuotteet ovat myyjän itsensä myyntiin laittamia, ja siten vaihtelevasti esille tuotuja.
Erikseen onkin sitten second hand -fiilishoppailu, jota edustaa kivijalkana Helsingin Töölön ja Fredan Relove. Relove on profiloitunut laadukkaampien vaatteiden kirppiksenä ja oikeastaan minusta koko sustainably chic -elämäntapana, onhan kirppismyymälöiden yhteydessä myös ihanat kahvilat. Reloveen menee siis kuin mihin tahansa muuhunkin putiikkiin haaveilemaan ja haahuilemaan.
Jos jotain toivoisinkin lisää, niin elämyksellistä ja kuratoitua second hand -shoppailua. Minusta ei rehellisesti sanottuna ole etsimään neulaa heinäsuovasta – vai pitäiskö sanoa puseroa markka-aikaisten partavaahtojen seasta – mutta omantyylisissäni second hand -myymälöissä kävisin nykyään jopa mieluummin kuin tavallisissa kaupoissa. Onhan se moninkertainen ilo löytää ja ostaa vaate ekologisesti käytettynä, uniikisti yksittäisenä ja todennäköisesti paljon edullisemmin. Alla olevan kuvan pusero on Relovesta löytynyt uudenveroinen täyspuuvillainen COS kympillä.
Facebookissa on jo jonkin verran tietyille merkeille omistettuja kirppisryhmiä, mutta toivoisin, että sama ajattelu laajentuisi kivijalkojen puolelle. Ei kirppiksenkään tarvitse edustaa kaikkea kaikille -ajattelua, vaan yhä enemmän second hand -putiikitkin voisivat erikoistua. Miten motivoivaa olisi omassa tapauksessa käydä skandinaavisilla ja klassisilla apajilla. Taas väreistä ja printeistä pitäviltä sama tieto säästäisi aikaa ja vaivaa, heidän kun kannattaisi mieluummin hakeutua muualle.
Instagramista bongattuja uutisiakin minulla on: Helsinkiin, myöskin Fredalle, on eilen avannut Reloven tapaan laadukkaanoloinen second hand -kauppa, PréPorté. Perinteisistä second hand -putiikeista voisin mainita suosikikseni myös Albertinkadun Kauniin Veeran. Sieltä olen vuosien saatossa tehnyt vaikka mitä löytöjä.
Lastenvaatteiden puolella ainoa kivijalkakirppis, jossa minua on koskaan lykästänyt kunnolla, on Kruunuhaan Kruunukirppu ja Olkkari. Mukana oli ehkä hyvää tuuria, mutta todennäköisesti myös mainitsemaani keskittämistä: tuntui, että kyseistä kirppistä käyttivät minuntyyppiseni ranskalaishenkistä ja vaaleansävyistä pukeutumista suosivat vanhemmat. Löysin muun muassa Mayoral-hameen ja -potkupuvun sekä Lindex-peplumneuletakin ja -rusettileggarit. Pari muuta kuvissa näkyvää neuletakkia ovat perintöjä läheisiltä, parasta mahdollista kierrätystä sekin.
Omaksi second hand -teoksi ajattelen myös omista ja tyttöjen vaatteista mahdollisimman hyvää huolta pitämisen, jotta ne palvelisivat aikanaan vielä seuraaviakin. Kuten sanottu, olen laiska paitsi ostamaan yksittäisiä tuotteita myös myymään vaatteita yksittäin eteenpäin. Siksi ajatukseni on jossain vaiheessa myydä isompia satseja samanhenkisille, vaikka teille blogin lukijoille.
Se on joka tapauksessa selvää, että käytettyjen tuotteiden markkinat kasvavat. Kuten Fast Company uutisoi: Thanks, Marie Kondo! The resale market is becoming bigger than fast fashion. Artikkelin mukaan second hand -vaatemarkkinan odotetaan kasvavan puolitoistakertaiseksi pikamuotiin verrattuna kymmenen vuoden sisään. Kuluttajien tarve saada jatkuvasti uutta ei häviä mihinkään, mutta uutta aletaan ostaa pikamuotiliikkeiden sijaan kierrätettynä ja käytettynä.
Ruotsissahan, tietenkin, on jo kokonainen kauppakeskus omistettu vain käytetylle, kierrätetylle ja vastuullisesti tuotetulle tavaralle. Valoisan ja avaran näköinen ReTuna on ainakin kuvissa ihan yhtä kutsuva kuin mikä tahansa muukin moderni kauppakeskus, ja juuri tähän suuntaan käytetyn tavaran shoppailun pitäisi pölyisestä kaatopaikkamielikuvasta mennäkin.
Suomessa Fiskars Group uutisoi juuri hakevansa kiertotaloudesta uutta liiketoimintaa. Iittalan myymälöihin avattava Vintage-palvelu ostaa ja myy käytettyjä Iittalan ja Arabian astioita. Tämänkin uskon lisääntyvän, että yritykset osallistuvat itse käytettyjen tuotteidensa uudelleen kauppaamiseen. Se on paitsi imagollisesti nykyaikaista myös mahdollisuus pysyä liiketoiminnassa mukana aikana, jolloin yhä useampi kuluttaja kyseenalaistaa uuden ostamista.
Henkilökohtaisesti odotan, että pääsen vartalon palautumisen jälkeen metsästämään ostoslistani kanssa yhä enemmän käytettyjä helmiä – toisaalta väittämättä sitäkään, ettenkö tilaisuuden tullessa ostaisi edelleen pitkäaikaista uuttakin. On oikeastaan ihan tuuripeliä, kummassa näin tarkka tarve ensin tärppää: löytyykö minulle oikeankokoinen, polvimittainen, kietaisumallinen ja hyvälaatuinen beige villakangastakki ensin kaupasta vai second hand -markkinoilta? Itseisarvo ei välttämättä ole kauppapaikka, vaan ostos – vaate, joka vastaa juuri omaa tarvetta ja tyyliä.
