Noora & Noora nosti hienon kissan pöydälle osallistumalla Rantakunnossa-kampanjaan, joka vastustaa epärealistisia ulkonäköpaineita ja kannustaa itsensä hyväksymiseen. Sain tytöiltä haasteen somessa, mutta ajattelin ex-tempore tarttua asiaan postauksena pelkän Instagram-kuvan sijaan. Aihe on äärimmäisen tärkeä ja sopii hyvin jatkoksi eiliselle omalle postaukselle. Ehkä aina ei tarvitse pitäytyä sisustamisessa, sillä elämä on muutakin kuin pellavaisia sohvatyynyjä.

Omalla kohdalla olen ennen kaikkea oppinut hyväksymään ruumiinrakenteeni sellaisena kuin se on. Vaikka söisin porkkanan päivässä ja juoksisin maratonin päälle, en muuttuisi sirojalkaiseksi gaselliksi. Jalkani ovat jäntevät, piste.

Pelasin koko nuoruuteni korista ja isot pohkeet oli helppo yrittää selittää lajilla – olihan puolustusasento kieltämättä kovaa jalkatyötä. Vaan jännästi joukkuekavereiden pohkeet pysyivät siroina samoista treeneistä huolimatta. Opin, että urheilen tai en, näissä jaloissa, tässä vartalossa, tulen viettämään koko loppuelämäni. Sen jälkeen kaikki onkin ollut ihmeen vapautunutta.

Kenkäostoksilla olen turhautunut, mutta jos pahin kriisi on saappaan puoliväliin jäävä vetoketju, eivät asiat ole kovin huonosti. Laihduttanut olen tasan kaksi kertaa, molempina syystä ulkomailla asumisten jälkeen. Huoleton elämä espanjalaisten juustojen ja belgialaisten ranskalaisten kanssa oli kivaa niin kauan kuin sitä kesti, kotimaassa keventäminen ja ryhtiliike tuli jo terveyssyistä luonnostaan. Paastoa kokeilin kerran. Se kesti kolme tuntia. Yksinkertaisesti rakastan ruokaa liikaa tehdäkseni siitä ongelman, vihollisen. Ruoka on ystävä ja yksi suurimpia nautintoja, joita meille tällä planeetalla tarjotaan. Viime vuosina olen löytänyt tasapainon ranskalaisesta ajatusmaailmasta: en kiellä itseltäni mitään, mutta syön kaikkea kohtuudella.

Saan olla kiitollinen siitä, miten lempeä loppujen lopuksi olen itseäni kohtaan ottaen huomioon, miten valitettavan paljon syömishäiriöt ja terveidenkin naisten itsekriitisyys on yleistynyt. Ehkä syynä on se, että meillä kotona painoon ja ruokaan on aina suhtauduttu kepeästi, itse asiassa hyvin humoristisesti. Lapsesta lähtien olemme kiusoitelleen toisiamme: isäni postitteli muka nimelläni Painonvartijoiden kirjeitä ja kostin kepposilla takaisin. Jos teinityötön saa heittämään tällaista huumoria kesken arimman kasvuajan, eiköhän siinä ole pahimmat ongelmat taputeltu loppuelämäksi. Varsinkaan tässä asiassa ei kai vanhempien roolia voi kyllin korostaa. Nykyään kiusottelen aviomiestäni muun muassa IKEAssa syötyjen hodarien määrästä. Pidän tarkoituksella yllä ilmapiiriä, jossa pystymme nauramaan sekä itselle että toiselle, ja tietysti ennen kaikkea jakamaan kehujakin.

Totta kai naisena tunnistan peilikuvasta heikkouteni ja voisin listata kymmeniä asioita, joita tarvitsisin rantakuntoon. Timmimpää säärtä, kiinteämpää kättä. Näiden ajatusten annan käväistä mielessä, ihmisiähän tässä vain ollaan, mutta omalla kohdallani on tietoinen valinta ja opeteltu tapa jättää ne sen jälkeen omaan arvoonsa. Mitä enemmän kuulen vartalon arvostelua muiden naisten suusta, sitä vähemmän haluan edustaa samaa itse. Ajattelin olla rantakunnossa ihan omana itsenäni. En aio hankkia vaakaa, enkä opetella laskemaan kaloreita – korkeintaan hankin vielä yhdet erityisen ihanat bikinit ja patistan itseni useammin lenkille hyvän fiiliksen ja terveyden tähden. Suomalainen keskivertolomailija ei montaa rantapäivää vuodessa näe. Toivon, että jokainen meistä voi aidosti nauttia niistä viihtymällä omissa nahoissaan. Life’s a beach, if you let it be.