Kerroin aikaisemmin, kuinka minusta todella hienoa, miten riittämättömyyden tunteesta on alettu, etenkin kolmekymppisten naisten keskuudessa, puhua paljon aikaisempaa enemmän. Suuri kiitos tunteen sanoittamisesta menee Eevan Kolun tämänsyksyiselle uutuuskirjalle, Korkeintaan vähän väsynyt, mutta niin ikään teema on noussut esille monessa muussakin yhteydessä ja kanavassa.
Ajattelin, että jaan tänään, mistä minä koen ja toisaalta en koe riittämättömyyttä. Tekstissä ei ole mitään varsinaista viisautta tai elämänoppia, vaan yksinkertaisesti haluan avoimesti jakaa yhtenä kolmekymppisenä naisena muiden joukossa, minkä kanssa minä kipuilen, ja minkä kanssa toisaalta tunnen tasapainoa.
Minun riittämättömyyden kokemukseni liittyy ennen kaikkea töihin. Olen ollut elämässäni niin tunnollinen, että yhä tänä päivänä minun on vaikea ajatella, että olen tehnyt tarpeeksi.
Omasta elämästäni en koe riittämättömyyttä, vaikka teenkin työtä sosiaalisen median kanavien kautta. En ajattele, että minulla pitäisi olla ihmeellisempi, hulppeampi tai elämyksellisempi elämä saadakseni upeampia kuvia. Tämän asian kanssa olen tasapainossa. Elämäni on, niin hyvässä kuin pahassa, juuri sellaista kuin se on, ja kerron siitä niillä kirjoitus- ja kuvaustaidoilla, jotka minulla on.
Oma elämäni on minulle tarpeeksi, mutta välillä mietin, onko se muille. Mietin usein, riitänkö vastaamaan muiden odotuksiin. Teenkö varmasti tarpeeksi? Voisinko onnistua paremmin? Ovatko muut muuten tyytyväisiä työni jälkeen?
Kun elämäni ja mieleni on tasapainossa, en jää jumiin tunteeseen: annan sen tulla ja mennä niin kuin muidenkin tunteiden. Mutta silloin kun elämäni ja mieleni eivät ole tasapainossa, jään jumiin riittämättömyyden tunteiseen. Syyllistyn vertaamaan itseäni muihin, vaikka aina kehotan toisin, ja katson omaa tekemistäni liian kriittisin silmin, näkemättä isoa kokonaisuutta, takertuen epäoleellisiin, todennäköisesti vain minulle näkyviin ”virheisiin”.
Äitiyden ja yrittäjyyden yhdistelmä on elämäni jin ja jang. Tarvitsen molempia voidakseni hyvin.
Paikoin hoitovapaalla nämä voimat eivät olleet tasapainossa – kun tekee kahta asiaa samaan aikaa, jää molempiin vain puolet resursseista. Arvaattekin jo, kummasta koin huonoa omaatuntoa: töistä, en äitiydestä.
Mietin, johtuuko riittämättömyyden tunteen painottuminen töihin enemmän kuin perheeseen siitä, että töissä olen vastuussa ulkopuolisille, kun taas äitiydessä omille lapsilleni eli tavallaan itselleni. Jälleen: riitän itselleni, mutta mietin, riitänkö muille.
On sanomattakin selvää, että perhe ja lapset on minulle tärkeämpää kuin työ, tärkeämpää kuin mikään koko maailmassa tulee koskaan olemaan. Siksi se oikeastaan onkin niin erikoista, että tunnen riittämättömyyttä juuri siinä asiassa, jolla ei pitäisi olla niin paljon merkitystä.
Äitinä olen alusta asti kokenut olevani riittävä, kaukana täydellisestä, mutta riittävän hyvä. En ole kertaakaan kokenut huonoa omaatuntoa valmisruoista tai päiväkotiin viemisistä. Päinvastoin koen tällaisissa hetkissä mielenrauhaa ja tasapainoa: tunnistan voimavarani ja toimin niiden mukaan. Paradoksaalisesti jos jostain olen kokenut huonoa omaatuntoa niin siitä, etten ole tuntenut huonoa omaatuntoa.
Rehellisesti sanottuna koen jopa hyvin surulliseksi sen, miten pienistä asioista nykyajan vanhemmat kokevat huonoa omaatuntoa. Kuten olen aikaisemminkin kirjoittanut, rakastan hurttia huumoria, mutta huono mutsi -heitot eivät ole minuun koskaan uponneet. Pelkästään Suomessa on niin sydäntäsärkevän paljon vaikeissa olosuhteissa eläviä lapsia, että minusta tuntuu todella kurjalta vitsailla siitä, että valmiit pinaattiletut itse tehtyjen sijaan olisivat huonoa vanhemmuutta. Se on irvokasta kaikkia niitä lapsia kohtaan, jotka antaisivat kaikkensa saadakseen syödä ihan mitä tahansa rakastavassa, lämpimässä ja turvallisessa kodissa.
Suhteellisuudentaju ja perspektiivi onkin varmasti se syy, miksi koen olevani riittävän hyvä vanhempi. Huudan kyllä, välillä liikaakin, mutta myös pyydän anteeksi, juttelen, sovin ja halaan. Ja rakastan niin paljon, että nelivuotiaani mielestä en välillä muusta puhukaan. Joo joo äiti, minäkin sinua.
Ajattelen aidosti sydämessäni, että en edes halua antaa tyttärilleni täydellisen naisen tai äidin mallia. Toki en siihen pystyisikään, mutta että en edes haluaisi sellainen heidän silmissään olla. Haluan, että tyttäreni kokevat voivansa olla inhimillisiä ihmisiä nyt ja tulevaisuudessa, mahdollisesti äiteinä itsekin.
Erilaisista maailmoistaan huolimatta kokemukset taitavat loppujen lopuksi olla hyvin samanlaisia niin perhe- kuin työpuolella. Harvoin kyse on absoluuttisesti huonosta vanhemmuudesta tai huonosta työskentelystä, vaan mielen luomasta päänsisäisestä epätodellisesta mittaristosta.
Kuvat ovat viikonlopulta vuokramökiltä, kun halusimme vielä päivän päätteeksi mennä ihastelemaan hiljaisuuteen laskeutuvaa hattarataivasta
