Kuinka monta kertaa olenkaan kysynyt juuri synnyttäneeltä ystävältäni kuin toimittaja urheilijalta maaliviivan jälkeen: No, miltä nyt tuntuu? Ainakin itsessäni niinkin poikkeava asia kuin ihmisolennon puskeminen maailmaan herättää suurta uteliaisuutta. Herääkö äidinrakkaus heti? Kasvaako onnellisuus? Iskeekö paniikki?
Äitiys muuttaa kaiken, sanotaan. Omalla kohdallani se on muuttanut ennen kaikkea kaksi asiaa, tärkeysjärjestyksen ja ajankäytön. Mitään ei toivo enempää kuin sitä, että omalla lapsella olisi kaikki hyvin. Yhtäkkiä pienistäkin askareista tulee saavutuksia ja suorituksia. Vau, vain tunti siihen, että päästiin ovesta ulos. Tuntuupa vanhemmuus myös tuplaavan maailman murheet ja vääryydet. Nykyään näen jokaisessa lapsessa palan omaani, ja olen vielä aikaisempaakin herkempi tuntemaan pahaa mieltä epäoikeudenmukaisuudesta.
Paljon elämässä on kuitenkin samaa, tai niin koen henkilökohtaisesti. Lapsi on se tärkein, muttei ainoa sisältö elämässä. Pidän edelleen kiinni minulle tärkeistä asioista: kauniisti katetuista yhteisistä illallisista (olkoonkin niin, että toinen joutuu välillä syömään yhdellä kädellä tai ruokansa kylmänä), aikuisten keskusteluaiheista, aamun Hesarista ja suhteellisen siististä kodista nyt esimerkiksi. En myöskään suostu ajattelemaan, että meidän naisten aivosolut surkastuisivat vaippaa vaihtaessa. Eivät surkastu, jos on yhtään omia projekteja ja kiinnostusta muuhun maailmanmenoon siinä sivussa. Blogin kirjoittaminen on oma henkireikäni ja eilen kuuntelin taas maitobisnesten lomassa pari lähetystä Yle Puheen podcasteja.
Sisustuskoiralla on varmasti osansa siihen, miten minä olen kokenut äitiyden. En vertaa koiraa lapseen, mutta elämään se tuo paljon samaa. Kun on jo viiden vuoden ajan tottunut aikatauluttamaan elämänsä toisen perheenjäsenen mukaan, sopimaan hoitopaikoista ja muistamaan rokotukset, ei lapsen ehdoilla eläminen tule enää samanlaisena shokkina.
Olen onnekas, sillä minulle äitiys alkoi tuntua luontevalta sillä sekunnilla, kun sain jälkikasvun syliini. Itsevarmalta sillä tavalla, että stressaan äitiydestä, elämäni isoimmasta asiasta, vähemmän kuin mistään muusta. Luotan vaistooni ja maalaisjärkeeni (mikä ei poista sitä, ettenkö silti minuutin välein googlaisi yhtä sun toista). Ja juuri silloin, kun olen itse osannut olla stressaamatta, muut tekivät sitä jo ennen synnytystä puolestani. Tiedäthän, että sitten et enää pääse suihkuun?
Vaikka luulisi, että vastaus on yöheräämiset tai itkut, koen, että usein äitiyden isoin haaste on toiset äidit. He, jotka aina tietävät paremmin, pahottavat mielen, neuvovat kysymättä, ja jotka ovat ottaneet elämäntehtäväkseen käännyttää muutkin omiin valintoihinsa. Hienotunteisuuden ja tilannetajun puute alkaa jo kauan ennen kuin mahasta on tietoakaan. Lapsen saaminen on arka aihe, ei small talk -keskustelu puolitutun kanssa. Omatkin kahvit ovat monesti menneet väärään kurkkuun, kun se juhlien kymmenes liian utelias naishenkilö tulee töksäyttämään No koskas te teette lapsia? Tärkein pari-kolmekymppisen naisen kansalaistaito taitaakin olla paksu nahka ja pokkanaama.
Ei varmaan tarvitse sanoa, etten todellakaan ajattele lapsia tehtävän. Kaikista maailman asioista pidän lapsen saamista vähiten itsestään selvänä. Tämä asenne määrittää eniten omaa äitiyttäni. Olen joka solullani niin kiitollinen puolimetrisestä kiljukaulasta, etten edes huonoimpina hetkinä, kun köntsät on pitkin kotia, unohda, miten etuoikeutettu olen. Joudun jopa tekemään itseni kanssa aika paljon töitä, etten tuntisi syyllisyyttä siitä, että meille lopulta suotiin terve lapsi, mutta kaikki eivät koskaan koe samaa onnea toiveestaan huolimatta. Ajatukseni ovat tahattomasti lapsettomien luona jatkuvasti.
Äitiys opettaa monia hienoja asioita. Epäitsekkyyttä, kärsivällisyyttä, paineensietokykyä, suunnitelmallisuutta, armollisuutta ja lempeyttä. Puhun kuin mikäkin kokenut kasvattaja – tietysti tiedostan, että en ole mikään Maaret Kalliosta seuraava ja pahimmat haasteet ovat vasta edessä – mutta jo tässä ajassa koen kasvaneeni ja kehittyneeni. Äitiys on kuorinut minusta, perfektionistista ja kontrollifriikistä, sopeutuvaisemman ja joustavamman. Äitinä olen parempi versio itsestäni, ja vaikka aikaisemminkin olin sinut itseni kanssa, on äitiys parantanut omaa minäsuhdetta. Pärjään, osaan, sopeudun, ja hetkonen, minusta löytyy jopa yllättävän kärsivällinen puoli.
Tosi hyvin, vastaan kirkkain silmin ja täydestä sydämestäni, kun meiltä kysytään, miten menee. Usein siitä vedetään väärä johtopäätös, että olisin synnyttänyt nuken. En ole. Itse asiassa bebe täyttää päiväsaikaan suuritarpeisen vauvan määritelmän: hän nukkuu päiväunia alle vartin pätkissä jos niissäkään, ei viihdy yksinään makuulla tai sitterissä kuin pieniä hetkiä, ja haluaa olla jatkuvasti sylissä ja rinnalla.
Henkilökohtaisesti suurin oivallukseni onkin, ettei kyse suinkaan aina ole siitä, miten asiat ovat, vaan miten ne kokee. Suihkuun joko ei pääse, tai sitten sinne vain menee. Jos en ajattelisi näin, olisi edessä pitkä kahdeksantoista vuotta. Siksi koitan suhtautua arkeen aika kepeästi ja säästää voimavaroja pahan päivän varalle, kun niitä murheita ja haasteita ihan oikeasti on.
En voi tarpeeksi painottaa, että puhun vain ja ainoastaan omista kokemuksistani. En koskaan menisi vertaamaan itseäni koliikkilapsen vanhempaan, en monilapsiseen perheeseen, en yksinhuoltajaan, en yhtään keneenkään. Äitiys on hyvin yksilöllinen ja henkilökohtainen asia, sekä lopulta valtavan monen sattuman summa.
Mitä odotuksia äitiydestä oli? Miten vauvalta saa nukutuksi? Miten hormonit kohtelevat? Miten vauva on vaikuttanut parisuhteeseen? Onko elämässä muuta stressiä? Onko ihmisenä kotona viihtyvää sorttia? Millainen on tukiverkko? Onko omissa ystävissä muita äitejä? Ja tuhat muuta muuttujaa päälle.
Mitä haluan sanoa on se, ettei äitiyden tarvitse olla täydellistä tai helppoa ollakseen onnellista. Onnellista se kuitenkin ainakin minulle on. Äitiyslomaakaan ei saisi sanoa lomaksi, mutta sellaiselta, rakkauden- ja pyykintäyteiseltä lomalta tämä kuitenkin tuntuu, uskaltaa sitä tässä haasteita painottavassa kulttuurissa sanoa ääneen tai ei.
Tällaisia ajatuksia halusin kirjoittaa maailman kauneimmalta ensimmäiseltä äitienpäiväviikonlopulta. Kuvat ovat Roihuvuoren kirsikkapuistosta, jossa, menovinkkinä pääkaupunkiseutulaisille, juhlitaan hanamia tulevana sunnuntaina 15.5.
