*Merkityt tuotteet saatu PR-näytteinä
Meinasin aloittaa kirjoituksen pahoittelemalla hidasta postaustahtia, mutta totesin sen olevan turhaa. Te kyllä tiedätte ja ihanasti ymmärrätte.
Elän tällä hetkellä päiviä murmelina: aloitan päivästä toiseen samaa asiaa pääsemättä eteenpäin. Tosi kivasti meillä monessa suhteessa menee: vauva on valloittava ja kiitettävän helppo öisin, inahtaa vierestäni vain pari kertaa yössä lyhyesti syömään, joten jaksamisen näkökulmasta olen tilanteesta erityisen kiitollinen. Mutta päiväunissa kohdalle osuikin sitten sama arpa kuin viimeksi: toinenkaan tyttäreni ei nuku päiväunia kuin liikkuvissa vaunuissa ja sylissä.
Tilanne on saavuttanut jopa koomisia piirteitä. Vauva syntyi maanantaina ja tasan kahden viikon päästä maanantaina, kun kun maaginen kahden ensimmäisen viikon aika oli täynnä ja mieheni palasi isyysvapaalta töihin, itsenäisesti nukutut päiväunet loppuivat kuin seinään.
Niin kauan kuin vauva nukkuu hyvin öisin, päiväunista ei kai saisi kirjoittamattomien sääntöjen mukaan sanoa, mutta jaksamiseen vaikuttava tekijä se on sekin. Välillä tuntuu, että minun henkilökohtaisesti olisi helpompi jaksaa muutama huonommin nukuttu yö kuin se, että joudun päivisin kirjoittamaan ristiäistarjoiluihin liittyvän viestin yhdellä kädellä seitsemässä eri osassa – kiva puuhastelu kun antaa niin paljon virtaa. Tuntuu aivan absurdilta, urbaanilta legendalta, että joillakin on päivisin kolmekin tuntia vapaata aikaa, kun oma rakas herää kolmen minuutin jälkeen vaunujen pysähdyttyä tai käsistä laskettua.
Mutta nämä ovat näitä, päällimmäisenä on tietenkin valtava onni tuosta parhaillaan ensihymyjään vilauttelevasta ähertäjästä ja ratkaisuhakuisena uskon pian löytäväni lisää hetkiä omalle voimavaralle, kirjoittamiselle, koska silloin olen paras versio itsestäni äitinäkin, kunhan saamme ensin pienen ristiäisetkin vietettyä. Postausideoita ja teiltä tulleita toivepostauksia onkin jonossa ilahduttava määrä.
Se on mainittava, että sentään Monica-pinnasänky ei ole enää Monica-pinnasänky, vaan pinnasänky vain! Vilautin Instagram Storiesissa, miten meidän lastenhuoneen pinnasängystä oli tullut Monica-kaappi, siis Frendien Monicaan viitaten kaikkien epämääräisten asioiden säilö muuten näennäisesti siistissä kodissa. Mikä parasta – vapise Pelican-varasto! – sain vaikka kuinka monta tunnustusta teiltä muilta pinnasänkysäilöjiltä.
Vaikka sanotaan, että vauva ei tarvitse muuta kuin ruokaa, rakkautta ja puhtautta, niin kyllä ainakin meillä alkoivat huoneet hajota liitoksistaan, kun kaikki sitterit ja turvakaukalot ja lelukaaret ja vaatteet kaivettiin yhtäkkiä varastosta esiin. Nyt alan onneksi päästä haastavan tarkkaan mitoitetussa kompaktissa kodissamme jonkinlaisen järjestyksen kanssa niskan päälle, mutta jälleen kerran se vaati pientä pyörremyrskyä ja karsimista.
Sänkyyn on nyt, niiden romujen sijaan, pedattu ihanalta pieneltä kotimaiselta Kivikivi-yritykseltä saadut lasten pellavalakanat*. Vaikka vielä vauva nukkuu korisängyssä ja vieressäni, on lastenhuoneen tunnelma nyt yllättäen aika paljon levollisempi. Paitsi lakanat saimme Kivikivi-tytöiltä onnittelulähetyksenä ihanat merelliset tiimiasut*, mekon isosiskolle ja puvun pikkusiskolle. Molemmissa on todella hyvän tuntuinen laatu. Kiitos, näistä on takuuvarmasti paljon iloa kesällä!
Muutenkin olemme saaneet ihania, ja sanoisinko sattumoisin rusettipainotteisia onnittelulähetyksiä tytöille. Voinkin tässä samalla jakaa teille tutkivaa rusettijournalismia.
Tutuimpia meille tähän asti ovat olleet ruotsalaisen Livlyn rusetit. Siinä missä Livlyn ruseteissa on vähän kiiltävämpi pinta, ovat nämä rusetit kauniin kankaisia ja siten moneen asuun ja tilaisuuteen maanläheisempiä.
Suomalaisen Riikan valmistamat Sievä-rusetit* saimme suosikkikaupastani PikkuVaniljasta, joka myy paitsi näitä asusteita kaikkea muuta vaaleansävyistä ihanaa lapsille.
Taas Gipsy Parrotin* Anna tekee käsin harsokankaisia rusetteja, kaulureita ja hameita hurjan kauniissa sävyissä. Näin kauniita kotimaisia käsintehtyjä asusteita antaa erityisen mielellään lahjaksikin. Meillä on ihan Herran hallussa, miten minäkin päivänä äidin asuste-ehdotuksiin suhtaudutaan: välillä kolmevuotias ei muuta tekisikään kuin neiteilisi glitter-käsilaukuillaan, välillä kelpaa vain rönttäisimmät päiväkotipöksyt. Toisaalta, eikö se ole sellaista itse kullakin.
Kaiken kaikkiaan olen kokenut olevani suhteellisen skarppi, vaikka kädetön, vastasyntyneen äiti – ainakin siihen asti, kun menin avaamaan ovea ystäväperheelle, jonka unohdin täysin olevan tulossa kylään. Lievää olenko tulossa hulluksi -oloa aiheuttavat myös doppelgängerit, joista erehdyn sivusilmällä koko ajan. Makoileepa koira rauhallisesti. Ai se onkin kuopimassa tulppaanipenkkiä. Onpa vauva tyytyväinen. Ai se olikin kolmevuotiaan nukke sitterissä.
Siihen nähden, että näen päiväseurani neljänä, on kai ihan hyvä suoritus, että täällä ollaan ylipäätään hengissä. Mites muilla synnyttäneillä menee? Ja tietysti teillä ylipäätään?
