Helsingin Sanomissa oli sunnuntaina juttu kotihäpeästä. Yhdyn suuresti arvostamani Ilana Aallon sanoihin: asiaa oli käsitelty fiksusti ja kunnioittaen niitä kahta, jotka avasivat ovensa kuvaajalle.

Mutta kuten Ilanakin, jäin itsekin miettimään, miksi jutussa koettiin tarpeelliseksi lyödä siistejä, kun haluttiin ymmärtää sotkuisia. Näin tapahtuu usein, ja niin tapahtui nytkin.

(Kuvituksena tässä tekstissä ei kuitenkaan ole Hesaria, vaan Glorian kodin uusin Kaunis arki -numero. Miksi, sen kerron lopussa.)

Hesarin jutussa mainittiin, niin kuin tämäntyyppisissä jutuissa aina mainitaan, ”valkoinen blogikoti”. Itse seuraan Instagramissa vain vähän reilua 400 tiliä, eivätkä nekään kaikki päivitä sisustamisesta, ja silti uutisvirrassani on kaikenlaisia koteja laidasta laitaan. Myös sisustuslehdissä on tänä päivänä jokaisessa numerossa lukuisia eri tyylejä. Koen, että vallitseva trendi on enemmänkin persoonallisuus kuin valkoisuus, vaikka skandinaavisissa kodeissa tyypillinen värimaailma onkin toki melko neutraali.

Oma kotini varmasti menee valkoinen blogikoti -kategoriaan, jos sitä välttämättä halutaan vuodesta toiseen käyttää, mutta en osaa olla pahoillani siitä, että satumme aidosti viihtymään rauhallisessa ympäristössä. Eikö se vasta olisi paradoksi ja kotihäpeän yksi ilmentymä, että vieraiden ihmisten hyväksyntää hakisi sisustamalla omaa kotia eri tavalla kuin millaisessa ympäristössä aidosti viihtyy.

Kotikeskustelussa törmää usein voimakkaaseen vastakkainasetteluun, mitä minun on vaikea ymmärtää, ja minkä en koe mitenkään edistävän kotihäpeästä eroon pääsemistä. Itse ilahdun kovasti kodeista, jotka poikkeavat omastani eikä minun tulisi mieleenkään ”käännyttää” värikkäämmin tai kerroksellisemmin sisustavia oman tyyliini tai boheemeja asujia järjestäjiksi.

Kaikille pitäisi löytyä tässä maailmassa paikka, on koti minkälainen tahansa: iso tai pieni, pelkistetty tai runsas, selkeä tai taiteellinen, moderni tai retro, siisti tai sinne päin.

Kuten aina sanon: järjestys ei ole itseisarvo, eikä järjestys tee kenestäkään parempaa ihmistä. Järjestys ja siisteys ovat pelkästään välineitä osan meistä voida paremmin ja tasapainoisemmin, ja se meille suotakoon niin kuin boheemisti eläville suotakoon boheemimpi koti.

Kodin ei tarvitse olla siisti, mutta se saa olla siisti. Jos voinkin omissa kanavissani johonkin kannustaa, niin omanlaiseen asumiseen.

Ei se suinkaan automaattisesti helppoa ole suhtautua kotiin ilman ulkopuolisia ihanteita. En usko, että kukaan meistä on täysin immuuni muiden vaikutteille. Vähintään ne vaikuttavat alitajuntaisesti. Toiseksi realiteetit, kuten elämäntilanteesta johtuvat vähäiset voimavarat, voivat tehdä sen, että koti ei vastaa omia toiveita, mikä hyvin saattaa saada aikaiseksi kotiin liittyvää häpeää. Tämä on valtavan inhimillistä ja ymmärrettävää.

Itse näen elämän vahvasti kokonaisuutena, isona kuvana, josta koti edustaa vain yhtä osaa. Kodista puhuttaessa unohdetaan usein se, mitä kaikkea muuta ihminen ja hänen elämänsä on.

Itse elän valitse taistelusi -filosofian mukaan. Juuri minulle siisti koti on ikään kuin tarvehierarkian pohja, jonka on tärkeää olla kunnossa. Sen sijaan urheilen miten sattuu ja niin edelleen.

Asetelma voi yhtä lailla olla toisinpäin. Jonkun elämän pohja on aktiivinen liikkuminen tai vaikka intensiivinen kulttuurielämä, minkä päälle vasta rakentuu kaikki muu: kotona esimerkiksi käydään vain nukkumassa ja pesemässä pyykit. Silloin ymmärrettävästi koti jää vähemmälle huomiolle, mitä pidän täysin luonnollisena, enkä ajattele, että sitä pitäisi mitenkään hävetä. Niin kuin ei pidä hävetä silloinkaan, jos siisteys ei vain ylipäätään satu kiinnostamaan tai jos siistimiselle ei yksinkertaisesti ole elämässä aikaa ja voimavaroja.

Jos puhumme kotihäpeästä, ehkä meidän tulisi puhua muistakin häpeäntunteista.

Tunnistammeko harrastushäpeän: miltä tuntuu, kun ystävät ja naapurit osallistuvat aktiivisesti moneen ohjattuun toimintaan eikä itse pääse kertaakaan viikossa kotisohvalta ylös?

Tai ruokahäpeän: miltä tuntuu lämmittää Saarioisten roiskeläppää kolmatta kertaa viikon aikana, kun ne muka kuuluisat kaikki muut muka kokkaavat luomua alusta asti?

Entä työhäpeän: miltä tuntuu olla kaveripiirin ainoa, joka ei luo uraa vaan sinnittelee pätkätyöstä toiseen?

Koti on yksi elämän osa-alue mutta vain yksi. Uskaltaisinko väittää, että me kaikki häpeämme itsessämme ja elämässämme jotain. Yksi sotkuisempaa kotiaan, toinen vanhaa autoaan, kolmas epätrendikkäitä vaatteitaan, neljäs epäekologista kiinnostuksenkohdettaan, viides kesken jäänyttä koulutustaan, kuudes menneisyyttään ja niin edelleen.

Koti kertoo kyllä asukkaastaan, mutta olisin varovainen tekemään yksin kodin perusteella liikaa johtopäätöksiä, se kun ei edesauta kotihäpeästä vapautumista, vaan enemmänkin se ruokkii ennakkoluuloja.

Aito kotipositiivisuus jättää tilaa kaikenlaisille kodeille ja asukkaille – ja huomioi elämän kokonaisuuden. Me kaikki olemme niin monen asian summa, että pelkästään esimerkiksi kotia katsomalla ihmisestä saa hyvin yksipuolisen kuvan.

Olisitko ajatellut, että esimerkiksi minä, jonka kaapit ovat tip top, kammoan yli kaiken exceleitä. Jos taulukoisin rahani eurolleen tai kotityöni minuutilleen, se veisi minulta suorastaan elämänilon. Se, että kotini on järjestyksessä, ei tarkoita sitä, ettenkö olisi monessa muussa asiassa hyvin suurpiirteinen.

Minun taas on helppo kuvitella, että ihminen, jonka koti on yleisen käsityksen mukaan sotkuinen, on kuitenkin työssään hyvin tarkka ja tunnollinen. Ehkä juuri siksi kotona ei enää jaksa olla kovin pedantti. Me ihmiset olemme aina moniulotteisia kokonaisuuksia.

Aidon kotirauhan ja kotipositiivisuuden edistämiseksi on valtavan tärkeää näyttää niin oikeassa elämässä kuin mediassa erilaisia koteja ja erilaisia tapoja elää, normalisoida asumisen kirjoa – tekemättä sitä kuitenkaan toisella tavalla elävien kustannuksella, vastakkainasettua lisäämällä ja ihmisiä ahtaasti lokeroimalla.

Toivon itse rauhaa kaikenlaisille kodeille, niin siisteille kuin vähemmän siisteille, ja koko harmaankirjolle siitä välistä.

Tekstin kirjoitti Laura, joka on ylpeä siitä, miten on vuosien aikana oppinut kuuntelemaan sisustusvalinnoissaan sisäistä ääntään, vaikka ulkopuoliselle hänen kotinsa saattaa näyttää varsin persoonattomalta ”valkoselta blogikodilta”. Ja joka on useasti hävennyt siististä kodista kirjoittamista siksi, ettei aiheuttaisi muille alemmuudentunnetta tai edistäisi järjestyssisällöillään kenenkään kotihäpeää, vaikka samalla pitääkin oikeutenaan saada elää itselle sopivassa seesteisessä ympäristössä. Ja joka on toivottanut vieraat peremmälle pahimpaan kaaokseen, kun oli unohtanut merkata kyläilyn kalenteriin ja repinyt ovikellon soidessa koko kotinsa kaapit raivauksessa alas.

PS. Kuvat ovat Glorian kodin uudesta Kaunis arki -numerosta, jonne sain ilon ja kunnian antaa Ammattilaisen vinkit -palstalle vinkkejä järjestyksestä otsikolla Säilytyksen salat. Tässäkin asiayhteydessä mietin, kuinka vastoin filosofiaani on antaa yleisiä vinkkejä sopimaan kaikille – ovathan kodit, asukkaat, tilanteet ja kotien tilat niin erilaisia, ja siten järjestyskin rakentuu joka kodissa eri lailla, jos on ylipäätään rakentuakseen. Mutta ehkä järjestyspalsta saa joskus olla vain järjestyspalsta: halukkaat lukekoot ja inspiroitukoot, muille suon sydämestäni epäjärjestyksen.