Moi taas tauon jälkeen! Olen ollut hiljaisempi tammikuussa kuin yleensä. Olin aloittamassa postausta pahoitellen hiljaisuutta, mutta ehkä oman ajan ottaminen ei ole asia, jota tarvitsee pahoitella. Mieluummin kiitän. Kiitos, kun olette jaksaneet odottaa!

Tammikuu on ollut kohdallani jotenkin, erikoinen. Mitään varsinaista ei ole tapahtunut, mutta sitten kuitenkin päässäni on myllertänyt vaikka mitä. Pidän alkuvuodesta ja talvesta, olenhan syntynytkin tammikuussa. Samanaikaisesti minunkin on tässä kohtaa myönnettävä, että tämä tammikuu todella on tuntunut loputtomalta.

Olen alkuvuodesta haastanut omaa tunnollisuuttani. Huomaan olevani liian ehdollistunut sille, että minun tulee käyttää jokainen vauvan suoma päiväunitauko hyödyksi: kirjoittaa, kuvata, ideoida, vastata. Tästä syvälle juurtuneesta ylitunnollisuuden ajatusmallista ja kiltin tytön syndroomasta olen halunnut pyristellä irti. Niin paljon kuin rakastan kirjoittamista, olen tarvinnut siitä taukoa.

Olen harjoitellut olemaan hyödytön ja tuottamaton. Kokeillut, mitä on eläminen niin, etten siirrä sitä sisällöksi.

Samanaikaisesti kun olen vetäytynyt omiin oloihini, olen kokenut pitkästä aikaa toisenlaista innostumisen iloa mahdollisista työprojekteista. Luovuuden kanavoiminen vaihteeksi toisaalle on tuntunut hyvältä. Kaikki suunnitelmat ovat auki, sillä isommat kokonaisuudet ovat aina monen asian summia, enkä voi yksin kontrolloida lopputulosta. Seuraan rauhassa, mihin asiat etenevät vai etenevätkö. Tuntuu hyvältä hellittää tiukoista suunnitelmista ja antautua katsomaan, mitä elämällä on tarjottavanaan.

Alkuvuoteen on liittynyt myös oman itsen tarkastelu ikään kuin ulkopuolelta. Miten alan voida hormonaalisesti imettämisen lopettamisen jälkeen? Tämäkin menee irtipäästämisen ja antautumisen kategoriaan: ei auta kuin seurata, mihin suuntaan muutos vie.

Tuhat päivää. Kotona, ravintolassa, kirjastossa, kylässä, museossa, kauppakeskuksessa, puistonpenkillä, huoltoasemalla, tienpenkassa. Niin pitkään ehdin yhteensä elämästäni imettää kolmea lasta ja nyt se on lopullisesti loppu.

Imetyksen lopettamista varjosti kuitenkin se, että tunsin rinnassani patin. Vaikka kuinka yritin järkeillä patin olevan todennäköisesti jotain pakkautuneeseen maitoon ja tiehyttukoksiin liittyvää, tietenkin pelästyin. Kävin gynekologilla ja varmuuden vuoksi rinnat tarkistettiin vielä ultraäänellä.

Kun rempseä lääkäri odottamisen jälkeen totesi kaiken olevan kunnossa, tunsin suunnattoman helpotuksen.

Mutta se pelästymiseen liittyvä reaktio, joka omaa elämää uhkaavasta löydöstä tuli – kylmä hiki, sydämentykytys, mahan ympäri pyörähtäminen, kasvojen kalpeaksi valahtaminen – se oli todellinen. Nyt ymmärrän paremmin, miksi.

Kuuntelin äänikirjana ruotsalaisen lääketieteen tohtorin, Anders Hansenin, kirjan Aivoblues – Miksi voimme huonosti, vaikka kaikki on hyvin? Kirja avasi konkreettisella ja hyödyllisellä tavalla sitä, miten meidän aivomme reagoivat uhkaan yhä samalla tavalla kuin esi-isiemme aikaan. Uhka ei ehkä enää ole pusikossa väijyvä peto, mutta reaktiomme uhkaan on yhä sama. Aivomme eivät ole muuttuneet yhtä nopeasti kuin maailma on. Koemme ahdistusta, koska aivomme ovat sopeutuneet aikaan, jolloin puolet ihmisistä kuoli ennen murrosikää.

Minua kirja rauhoitti ymmärtämään, että pelkoreaktioni ei johdu siitä, että minussa olisi jotain vikaa vaan siitä, että aivoni toimivat niille ominaisella tavalla. Suosittelen ymmärrystä lisäävää kirjaa etenkin, jos omalla mielellä on taipumusta katastrofiajatteluun.

Niin ikään olen tammikuun aikana lukenut Marie Kondon uutuuskirjan Kurashi – Iloa säkenöivä elämä (saatu kustantajalta arvostelukappaleena). Kirja on Marie Kondon aikaisemmista teoksista poiketen kahvipöytäkirjamainen värikuvineen. Minulle kirja ei tarjonnut juurikaan uusia näkökulmia, mutta muistutti tietoisten valintojen tekemisestä elämässä ja asuinympäristön vaikutuksesta hyvinvoinnille.

Tällä hetkellä netissä huvitutaan siitä, että Marie Kondo on itse ”lopettanut konmarittamisen” nyt, kun hänellä on kolme pientä lasta. Omatkin suupieleni nousevat hymyyn. Mikä uutinen se nyt on, ettei kolmen pienen lapsen kanssa koti voi olla koko ajan täydellisen siisti.

Onneksi Suomessa kukaan järjestyksestä puhuva ei tällaista utopiaa ole luvannutkaan. Järjestys ei takaa jatkuvaa siisteyttä. Sehän tarkoittaisi elämisen lopettamista. Järjestys auttaa siinä, että kun siivoamisen aika on, työ käy nopeammin ja helpommin sen ansiosta, että tavaraa on maltillisesti, ja kaikelle on oma paikkansa.

Jos meidän katossamme on tammikuussa ollut kärpäsiä, he tietävät kertoa seuraavaa. Olohuoneemme on lainehtinut majan rakentamiseen käytetyistä torkkupeitoista, dublotorneista ja Elsa-mekoista. Näissä tilanteissa katsomme miehen kanssa toisiamme ja toteamme: Ei tää oo paha! Näky on äkkiseltään kaaosmainen, mutta kokemuksesta tiedämme, että saamme kodin siistiksi viidessä minuutissa tai vartissa sitten, kun siistimisen aika on. Tämä on meille lapsiperheenä järjestyksen suurin anti: usein tieto järjestyksen mahdollisuudesta on tärkeämpi kuin järjestys itse. Henkinen hallinnantunne voi säilyä sotkussakin.

Sarjoista otimme suositusten perusteella katseluun Areenasta The Split – Eroja ja avioeroja. (Tässäkin perheessä on muuten kolme lasta. Ja aivan ihana koti! Upeasti sisustettu arvoasunto – joka on täynnä epämääräisiä kasoja. Pidän siitä, millaista vuoropuhelua elegantit puitteet ja satunnaiset nurkissa pyörivät lapsiperhetavarat käyvät. Näky on virkistävä televisiossa.)

Suosittelen sarjaa lämpimästi: me hotkaisimme BBC-helmen ensimmäisen kauden hetkessä. Koska kaipaan sarjoilta todellisuuspakoa, en juurikaan katso pohjoismaisia tuotantoja, mutta Lontoon-tunnelmissa on vaihteluksi Yhdysvaltoihin ihana olla. Sarjaa kannattaa alkaa katsoa pian, sillä se on poistumassa Areenasta.

Koska tämä postaus on jo rönsyillyt minne sattuu, annan sen rönsyillä yhä pidemmälle. Kävin tammikuun aikana katsomassa ystäväni kanssa Designmuseon näyttelyn Mitä jos? Toisenlaisia tulevaisuuksia. Näyttely pohjautuu Sitran Heikot signaalit 2022 -selvitykseen. (Tammikuussa Sitra julkaisi tällä vuodelle Megatrendit 2023 -selvityksen, sitä en ole vielä lukenut.)

Olen jo pitkään ajatellut, että tulevaisuus tuo tullessaan valtavia muutoksia arkeemme ja elintapaamme, mutta Sitran selvityksen lukemisen jälkeen kaikenlainen kunhan tämä tästä rauhoittuu ja kaikki palaa ennalleen -ajattelu tuntuu entistä vieraammalta. Vireillä olevat mullistukset ovat itsessään valtavia: digitalisaatio, luontokato, ilmastonmuutos, geopoliittinen tilanne, pandemia, sään ääriolosuhteet. Kiinnostavin kysymys on näiden asioiden keskinäisriippuvuus, jota on kaikista vaikein ennustaa.

Yksi tammikuun parhaista paloista onkin ollut se, miten hienolla tavalla Sitran materiaalit ovat avanneet ajattelua ja saaneet kyseenalaistamaan terveellä tavalla sen, mihin olemme tottuneet.

Mitä jos liharuoka olisi erikoisuus, jota pitäisi erikseen kysellä ravintolassa? Mitä jos alkoholi ei olisi enää osa juhlakulttuuria? Mitä jos algoritmit korvaisivat niin asiantuntijat kuin poliitikot päätöksenteossa? Mitä jos ihminen muokkaakin itseään muuttuneeseen ympäristöön, kuten äärimmäiseen kuumuuteen ja kuivuuteen sopivaksi? Mitä jos? Mitä jos? Mitä jos?

Mitä jos minä menen nyt lukemaan iltasadun ja viemään koiran ulos?

Kuvissa on kukkia, jotka ostin koko perheen iloksi pitkästä aikaa. En kuitenkaan tulppaaneja, olenhan uniikki lumihiutale keskiluokkaisessa kuplassa, vaan ruusuja ja freesiaa. Molemmat kimput ovat marketista ja kevyen moderni kokonaisuudesta tuli sillä, että poistin ruusujen varsista lehdet.

Tässähän voisi kovastikin todeta olevan kevättä rinnassa, vielä kun tyttöni tanssii kukkamekossa. (Kyllä, hyacinthbucketmaisesti kukkamekko on hänen kotiasunsa. Mikä minä olen pitämään muutaman euron kirppisaarteita kaapissa, iloitkoon asuistaan.) Kevään aika ei kuitenkaan vielä ole, vaan pian nautimme lumilomasta pohjoisemmassa.