En ole koskaan pitänyt itseäni ihmisenä, jolle olisi luontevaa jakaa toisaalta niin henkilökohtainen, toisaalta taas niin suoraviivaisen lääketieteellinen kokemus kuin synnytyskertomus. Nyt kuitenkin tuntuu siltä, että haluan vetää omalla tavallani synnytyskokemuksia yhteen – varmasti eniten taas kirjoitusterapiaksi itselleni.

Luulen, että se, että olen valmis kirjoittamaan synnytyksestä, pohjautuu puhtaasti siihen, että tämä kolmas synnytys oli viimeiseni. Olen eri tavalla valmis käsittelemään kokemukseni ja samalla sulkemaan elämästäni yhden lehden.

Molemmat tytöt syntyivät hyvin lähellä laskettua aikaa ja niin, että synnytykset käynnistyivät spontaanisti lapsiveden menolla. Vaikka menneistä ei voi ennustaa tulevaa, huomasin ajattelevani, että todennäköisintä olisi, että suhteellisen samalla aikataululla synnyttäisin tälläkin kertaa ja varmasti melko nopeasti, olihan kyseessä jo kolmas synnytys.

Näin ei kuitenkaan käynyt. Lasketusta ajasta meni päivä, toinen, kolmas, viikko, yli viikko…

Periaatteessa odottaminen ei haitannut: tiesinhän minä, että hän sieltä vielä ennen pitkää tulisi. Olosuhteet kuitenkin tekivät odottamisen erityisesti henkisesti raskaaksi. Sosiaalinen eristäytyminen ystävistä ja läheisistä varmuuden vuoksi sairastelujen takia, maailman järkyttävät uutiset yötä päivää ja hädin tuskin vartin annos raikasta ilmaa ja ulkoilua vuorokaudessa, kun en pidempiin kävelyihin pystynyt, saivat mielen herkäksi ja matalaksi.

Tässä kohtaa koin ensimmäistä kertaa myös (totta kai täysin perusteetonta) epäonnistumista: olenko tehnyt jotain väärin, kun vauva ei lähde syntymään?

Lopulta koitti aamupäivä, jolloin viikot olivat tulleet täyteen: oli aika käynnistää synnytys. Lapset olivat menneet hoitoon ja lähdimme mieheni kanssa Naistenklinikalle. Syy, miksi vauva ei ollut lähtenyt syntymään, oli todennäköisesti lapsiveden suuri määrä: hän ei ollut päässyt laskeutumaan. Ensimmäisenä toimenpiteenä Naistenklinikalla oli ballonki.

Ballonki haarovälissä lähdimme lounaalle Korjaamolle ja kahville Fazerille. Töölöläisravintolat synnytysten yhteydessä ovat jo perus kauraa, edellisessä synnytyksessä söin supistuksissa Mountain-nepalilaisessa.

Aurinko paistoi kauniisti, maailma näyttäytyi kauniina ja yritin hetkeksi rentoutua ja unohtaa kaiken, ihan jo pelkästään siksi, että tiesin tarvitsevani synnytykseen rentoutumista. Syömisten jälkeen lähdimme kotiin, jolloin ballongin vaikutus alkoi tuntua. Yritimme katsoa Better Call Saulia, mutta emme päässeet eteenpäin montaakaan minuuttia. Neljän jälkeen palasimme ja jäimme Naistenklinikalle, missä toimenpiteet jatkuivat lääkkeellisellä käynnistämisellä.

Tästä alkoikin pitkä vuorokausi. Tuntuu, että tunnit matelivat, eikä mitään tapahtunut, vaikka tapahtui kyllä, hitaasti vain. Yö meni erinäköisissä hämärissä muistikuvissa: käyrillä, lisää lääkettä syöden, supistuksia TENS-laitteella vastaanottaen, vuoronsa vaihtaneita kätilöitä tavaten.

Vaikka yö vei voimia ja muistan välillä purskahtaneeni itkuunkin silkasta väsymyksestä, oloni oli sisilmmissään turvallinen ja levollinen. Itku tuntui itse asiassa erittäin vapauttavalta, ja olenkin sen ymmärtänyt lisäävän oksitosiinia. Sairaalan ikkunasta heijastui rauhoittavan pimeä Töölön yö ja koin täyttä luottamusta kätilöitä kohtaan.

Muistan tsemppanneeni mieltäni, että kyllä minä jaksan tämän yön, aamun mennessä saan varmasti vauvan syliin. Mutta kuinka väärässä olinkaan: edessä oli aamusta eteenpäin vielä työpäivän verran hommia.

Ehkä odotus tuntui pitkältä siksikin, että aina synnyttäessä sulkeudun sisäänpäin, täysin omaan maailmaani. En osaa tai halua kuunnella musiikkia tai äänikirjoja, en viestitellä kenellekään, en surffata netissä, en lukea mitään. Hädin tuskin vaihdan muutaman mustan huumorin siivittämän sanan mieheni kanssa, mutta häneltäkään en kaipaa sen enempää seuraa tai esimerkiksi kosketusta hierontana.

Minulle ei myöskään olisi tullut mieleenkään alkaa kuvata tai videoida mitään, ei sen enempää kotialbumiin kuin blogiin. Siksi yksikään kuva ei ole synnytyksen ajalta vaan jälkikäteen otettuja. (Välihuomiona osa kuvista on Perhepesä-hotellista, jonne iloksemme pääsimme ensimmäistä kertaa. Kyllä oli taas helppo olla tyytyväinen veronmaksaja!)

Seuraavana päivänä aamulla lääkärin käynnin jälkeen tehtiin päätös siirtyä synnytyssaliin. Vihdoin tilanne oli edennyt siihen vaiheeseen, että kalvot voitiin puhkaista ja tällöin sain myös oksitosiinia. Lopulta synnytyssalissa vietetyn päivän jälkeen alkoi ponnistusvaihe häämöttää ja muistan, miten helpottavalta se tuntui.

Ponnistusvaihe on ollut synnytyksissäni lopulta helpoin, niin tälläkin kertaa. Se hoitui nopeasti ja oli onnistuneen kivunlievityksen ansiosta lähes tuskatonkin. Epiduraalia ei enää voitu lisätä, mutta jokin muu loppuvaiheeseen sopiva kivunlievitys vei kivulta ponnistamisessa pahimman terän – en valitettavasti muista, mikä.

Kätilöltä pyysin selkeitä ohjeita ponnistamiseen, sillä olin jo unohtanut tekniikan. Niillä tiesin saavani synnytyksen maaliin ja vauvan pian syliin. Minulle sattui ihana tuuri, sillä synnytyssalissa oli kätilön lisäksi todella lämmintä empatiaa huokuva erikoistuva lääkäri harjoittelussa. Hänet pyysin vierelleni pitämään kädestä kiinni ja tsemppaamaan, mistä sain paljon voimaa ponnistamiseen.

Halusin vierelleni nimenomaan hänet enkä mieheni, mikä saattaa kuulostaa hassulta, mutta synnytyksessä minun on ennen kaikkea pystyttävä kokemaan luottamusta lääketieteen osaajiin. Rehellisesti sanottuna mieheni on ollut jokaisella synnytyskerralla aika statisti. Synnytyksessä maailmaani ei mahdu mitään muuta kuin minä, vauva ja synnytyssairaalan henkilökunta. Toinen yrittää univeloissaan lähinnä pysyä pois tieltä. Silti sanomattakin selvää, että miehen läsnäolo oli minulle todella tärkeää hänen passiivisesta roolistaan huolimatta.

Synnytyksissä minulla on hassu tapa kiintyä jokaiseen minua hoitaneeseen kätilöön, ja tunnen vuoron vaihtuessa hetken suurta älä jätä minua -tunnetta. Kätilöissä kiinnyn heidän erilaisiin ominaisuuksiin: toisissa enemmän rauhoittavaan empatiaan, toisissa enemmän kannustavan napakkaan ohjeistamiseen.

Jälkimmäisestä minulla jäi etenkin mieleen kätilö, joka alkoi heti ihanalla tavalla ohjeistaa minua rentoutumiseen. Hän laittoi jalkojeni väliin pähkinäpallon ja opetti oikean hengitys- ja leukojenrentoutustekniikan. Näitä vagushermoon liittyviä oppeja olen soveltanut nyt synnytyksen jälkeenkin kehon rauhoittamiseen.

Tämä synnytys oli toisaalta haastavin hitaudessaan, toisaalta helpoin kivun kannalta – ei siis mustavalkoisesti huonompi tai parempi, erilainen.

Koin aikaisempia synnytyksiä enemmän turhautumista, henkistä ja fyysistä väsymystä ja välillä huoltakin synnytyksen hitaasta etenemisestä. Toisaalta koin suurta onnistumista siinä, miten paljon paremmin osasin edellisistä kerroista oppineena kommunikoida omat kivunlievitystoiveeni.

Myönnän suoraan, että minulle supistuskivut ovat valtavan tuskallisia, enkä voisi harkitakaan synnyttäväni ilman lääkkeellistä kivunlievitystä. Otan kaiken, mitä tarjotaan ja vähän päälle. Luojalle kiitos lääketieteestä!

Koin, että tulin todella hyvin kuulluksi kivunlievityksen kanssa ihan jokaisen kätilön ja lääkärin osalta. Jos minulle on jokin trauma synnytyksistä jäänyt, niin se oli juuri edellisellä kerralla, kun epiduraalia venytettiin niin pitkään, että lopulta sen kanssa tuli kova kiire, etenkin, kun anestesialääkäri ei heti ehtinyt paikalle. Silloin kärsin elämäni pahimat tuskat, joita en mielelläni muistele.

Nyt kätilöt olivat todella huomaavaisia ja ymmärsivät huoleni. He esimerkiksi valmistelivat kanyylin ja muun anestesialääkärille valmiiksi, jotta epiduraali saataisiin heti oikeassa vaiheessa vaikuttamaan. Tämä ele oli minulle valtavan iso asia, enkä voi sanoin kuvailla, miten kiitollinen Naistenklinikan minua hoitaneelle henkilökunnalle olen.

Koska synnytys kesti niin pitkään kuin kesti, huomasin psyykkaavani itseäni poikkeuksellisen paljon henkisesti näillä ajatuksilla:

• Olen selvinnyt jo kahdesta synnytyksestä, selviän kyllä kolmannestakin.
• Tämä on viimeinen synnytykseni, sitten kaikki on ohi.
• Jos naiset ovat pystyneet kautta historian synnyttämään myös luolissa ja keskiajalla, minäkin pystyn synnyttämään vuonna 2022 maailman parhaan terveydenhuollon piirissä.
• Saan tarvittavan kivunlievityksen, jonka avulla selviän kyllä.
• Otan hetken kerrallaan. En ajattele pidemmälle, kuinka monta vaihetta, tuntia ja supistusta vielä.
• Ja ennen kaikkea: edessä odottaa maailman paras palkinto ja elämän suurin lahja. Pian tapaisimme ensimmäistä kertaa!

Kaiken kaikkiaan synnytyksen henkilökohtaisia tuntemuksia on vaikea täysin edes sanoittaa. Minulle synnytys on lääketieteellinen tilanne, josta en hae elämyksiä, ja jonka toivon menevän mahdollisimman turvallisesti ohi.

Samaan aikaan koen, että synnytys on miltei meditatiivinen tila, juuri siksi, että maailmaani ei mahdu silloin mitään muuta. Se on oma todellisuutensa, sellainen tila, johon en ole päässyt enkä varmaan pääsekään missään muussa yhteydessä.

Sille hetkelle, kun vauvan saa vihdoin rinnalle, ei mikään maailmassa vedä vertoja. Miten samaan sekuntiin voi mahtua kaikki: hämmennys, huojennus, pakahduttava onni, kiitollisuus, helpotus, ylpeys omasta suoriutumisesta ja elämää suurempi rakkaus.

Siinä sinä nyt olet! Vaikka synnyit maailmaan, pientä osaa sinusta tulen aina kantamaan sisälläni sydämessäni.