Vihdoin tartun yhteen todella paljon toivottuun #kaunisjärjestys-kysymykseen, lastenhuoneen järjestykseen. Eniten kysymyksiä on tullut siitä, mitä säilyttää lasten askarteluista ja miten. Yhdistän juttuun kuitenkin myös muita ajatuksiani lastenhuoneen säilytyksestä ja järjestyksestä.

Meillä on siis kodissa yksi lastenhuone, jossa molemmat tytöt sekä nukkuvat että leikkivät. Onneksi lastenhuone on isohko, joten toistaiseksi kaikki lelut, vaatteet ja kirjat ovat mahtuneet huoneeseen. Ei tosin itsestään, vaan näen kyllä säilytyksen eteen vaivaa – on pakkokin.

Jos aloitetaan niistä askarteluista ja piirustuksista, niin itselläni on tähän aika selkeä linja: aivan ehdottomasti säästän osan, mutta missään nimessä en säästä kaikkea.

Meillä ei olisi mitään mahdollisuutta säästää kaikkea ja totta puhuen, niin maailman rakkaimpia kuin lapset ovatkin, minulla liikutukset ja muistot liittyvät sitten kuitenkin muuhun kuin ryppyisiin paperinpaloihin, joihin on piirretty viimeisiään vetelevällä tussilla yksi sykerö. Näitä arkisia ”piirustuksia” kun vielä tulee parhaimmillaan kymmeniä viikossa, niin rehellisesti sanottuna minulla ei ole tullut mieleenkään niitä kaikkia säilyttää.

Säästöön pääsevät kaikki juhlapyhien päiväkotiaskartelut, kuten äitienpäivän ja isänpäivän kortit sekä joulun liikuttavat tontut, pääsiäisen tiput ja vastaavat ajatuksella kotona tai päiväkodissa tehdyt työt.

Laitan askartelut ja piirustukset säilöön isoon laatikkoon, jossa on myös minun lapsuudestani säilynyt nukketeatterisetti. Lastenhuoneessa sijaitseva laatikko on minusta looginen ja kätevä paikka valittujen piirustusten ja askartelujen säilyttämiseen. Sinne ne tulee laitetuksi paljon helpommin kuin vietyä esimerkiksi muistojen laatikkoon varastoon. Nyt laitan laatikkoon kaikki työt, joiden kohdalla siltä tuntuu, mutta tarvittaessa laatikon täytyttyä teen vielä karsintaa.

Lelut ja kirjat säilytetään meillä pääasiassa kaapiston toisessa puoliskossa, toisella puolella on molempien vaatteet. Olen todella tyytyväinen, että tajusin hankkia lastenhuoneeseen jo siinä vaiheessa, kun lapsia oli vain yksi, niin ison kaapin kuin huoneeseen suinkaan mahtui. Pidän siitä, että isolle osasta leluja on paikka kaapinovien takana, mikä pitää huoneen ilmeen levollisena.

Kaapin sisällä esimerkiksi pelit ovat ihan sellaisenaan, mutta junaradalle ja (minun lapsuuteni aikaisille) Dubloille on kaapissa korit, joista ne on helppo nostaa leikkiin. Pehmolelut ovat sängyn viereisessä säilytyspaperipussissa ja leikkiruoat leikkikeittiöllä. Nukenhoitotarviketta taas seilaa leikkisängyssä ja erilaisissa repuissa ja laukuissa. Myös lasten matkalaukku vetää sisäänsä leluja. Kirjaston kirjoille perustin nyt pinnasängyn alle mahtuvan laatikon, kun ne eivät mahdu kaappiin.

Selkeiden lelukokonaisuuksien, kuten juuri Dublojen tai Muumitalon, lisäksi lapsillahan on tunnetusti ”aarteita”. Jokainen vanhempi tunnistanee tämän sekalaisen kategorian. Aarteet voivat olla mitä vain pääsiäismunayllätyksestä ulkoa kerättyyn keppiin ja hotellista saadusta tehtäväpussukasta hampurilaisaterian kyljessä tulleeseen epämääräiseen vekottimeen.

Mitä sitten ”aarteiden” säilyttämisestä ajattelen? Jos aarre on lapselle tärkeä, niin totta kai hän saa sen säilyttää. Aarteita varten kannattaa minusta hyödyntää huoneessa erilaisia laatikoita. Erityisen tärkeää säilytystä on miettiä vauvaikäisen sisaren kanssa. Yhdeksänkuukautinen on nyt siinä iässä, että huoneen lattialla ei voi pyöriä turvallisuussyistä yhtäkään suuhun eksyvää pikkuesinettä.

Samanaikaisesti totean rehellisesti, että meillä ei ole mitään mahdollisuutta säilyttää 18 vuoden ajan kaikkia jälkikasvun aarteita, vaan kyllä niitä myös toisesta päästä karsitaan.

Tällä hetkellä käytän ”aarteiden” ja ”suttailujen” karsimisessa lähinnä omaa harkintaa. Kun huomaan, ettei lapsi ole hetkeen leikkinyt, muistanut tai osoittanut muuten kiinnostusta aarretta kohtaan, karsin sen asiasta numeroa tekemättä, samoin kuten karsin kaapista vaikka loppuun väritetyt värityskirjat. Tällainen kaapin siivous on meillä tarpeen 2–4 kertaa vuodessa. Nyt tein sen joulun ja synttärien välissä. Koskaan ei ole lapsi näiden siivousten perään kysellyt, ja jos joskus kysyykin, niin en pidä sitä maailmanloppuna todeta lempeästi, että nyt ei taida rakas asia X olla enää tallessa.

Mitä enemmän lapselle tulee ikää ja ymmärrystä, sitä enemmän alan käsitellä yhdessä hänen kanssaan säilytettävien ja karsittavien tavaroiden vyyhtiä. Tässä vaiheessa itseisarvo ei ole siivous sinänsä, vaan tavarakasvatus. Pidän yhtä tärkeänä opettaa lapselle tavaroihin liittyviä taitoja kuin muitakin: Mitä säilytetään ja miten? Mistä luovutaan, miksi luovutaan ja miten luovutaan?

Etenkin, kun asumme Helsingissä sellaisten neliöhintojen aluella kuin asumme, en koe pienintäkään huonoa omaatuntoa siitä, että lapsi ei voi säilyttää kaikkea elämänsä aikana kohtaamaa. Se on yksi elämän realiteetti siinä missä sekin, ettei kaikkea voi saada lelukaupasta, tai että joka päivä ei voi syödä karkkia. Myöhemmin siitä, että lapsi voi myydä itse lelujaan saadakseen taskurahaa, tulee varmasti hyvä tapa opettaa rahan ansaitsemista ja arvoa.

Suhtautumiseni lasten siivousosallistamiseen on, Maaret Kallion sanaparia lainatakseni, lujasti lempeä. Vaadin vanhemmalta, kohta neljä vuotta täyttävältä tyttäreltäni (ja toki samanlailla kuvissa olevalta nuoremmalta hänen kasvaessaan) osittaista osallistumista, että hän keräilee edes osan leluista, vie omat pyykkinsä pyykkikoriin ja petaa viikonloppuaamuisin sänkynsä (mikä siis tarkoittaa sekunnin kestävää peiton oikaisemista, eli ennen kaikkea kyse on periaatteesta, että lapsellakin on velvollisuuksia pitää yhteinen ympäristö siistinä, eikä siitä, ettenkö voisi peiton oikaisemista tehdä itsekin.)

Vaikka osallistan lasta (sen ohella, että siivoan lasten jälkiä itsekin), säilytän aina tilannetajun. Jos lapsi on vaikka touhukkaan retkipäivän jälkeen todella väsynyt tai pahimman uhmakohtauksen pyörteissä, en jää missään nimessä vänkäämään siitä, menikö jokainen Dublo-lammas koriin asti, vaan silloin mennään vain nukkumaan. Muutenkin leluja saa kyllä jäädä esille, ja yleensä aina jääkin, mutta yleisesti ottaen tavoitteena on käydä kohtuullisen levollisessa ympäristössä nukkumaan niin, ettei koko huone ole ”räjähtänyt”.

Tälläkin kirjoituskerralla tuntuu tärkeältä korostaa, että oikeanlaisia tapoja tehdä on yhtä monta kuin perheitäkin. Me toimimme näin, koska asumme kompaktissa kodissa, ja koska järjestys on meille henkilökohtaisesti tärkeää. Sekä minä että mieheni kaipaamme asumiselta harmoniaa, ja uskon, että lapsemme, vaikka eivät sitä nyt tiedostaisikaan, valitsevat kyllä tuhat kertaa mieluummin jaksavat ja hyvinvoivat vanhemmat kuin neljännentoista Kinder-hahmon tai jo vuonna 2017 täyteen tuhritun värityskirjan.

Sitten tilanne voi olla hyvinkin toinen, jos lapsille on vaikka isommassa talossa oma leikkitila, ja nukkuminen tapahtuu muualla. Lapset myös leikkivät erilailla iästä ja luonteesta riippuen. Tyttäreni leikit ovat vielä toistaiseksi aika hillittyjä, mutta tiedän, että vaikka vähän vanhemmat sisarukset voivat rakentaa huikeitakin Lego-rakennelmia. Luonnollisesti mitään sellaista ei kuulu iltaisin pois korjatakaan, vaan jatkaa seuraavana päivänä.

Eli tilanteiden ja tilojen mukaan!

Yhtä kaikki sen takana kuitenkin seison, että minusta lapset eivät ole tilojen siistinä pitämisen ja tavaroiden järjestämisen yläpuolella. Vanhempana ajattelen, että ihan samanlailla kuin vaikka ruoka- tai käytöstapoja, minun kuuluu opettaa lapsilleni tavaran arvoa ja hallinnointia, mikä ei liity pelkästään arjen sujuvuuteen nyt vaan myös elämässä pärjäämiseen tulevaisuudessa, samoin kuin taloudelliseen ja ekologiseen ajatteluun.

Ihan samaan tapaan, kun en anna lapsen heittää roskaa luontoon (eikä hän sitä heittäisikään, lapset ovat monesti fiksumpia kuin me aikuiset), en halua opettaa häntä ajattelemaan, että vaikka vaatteen voi vain rytätä viikoksi jonnekin sängyn alle – vaatteen, jonka me vanhemmat olemme hankkineet käymällä töissä, ja vaatteen, jonka puuvillan viljelyä varten on käytetty hurjat määrät vettä.

Idea ei ole saarnata lapselle näin tarkkoja yksityiskohtia, vaan enemmänkin kyseessä on sellainen kokonaisvaltainen asenne, että iänmukaiset valmiudet huomioiden näistäkin asioista keskustellaan pienestä pitäen hyvässä mukavassa hengessä yhteistä omaisuutta kunnioittaen.

Ajan kanssa, lempeällä kärsivällisellä johdonmukaisuudella tavarakasvatus onkin tuottanut hedelmää, ja on nyt meillä sillä tasolla, kun sen ylipäätään tarvitsee olla.

Niin kauan kuin en jaksa siivota aina itsekään, en voi myöskään odottaa sitä lapselta, enkä muutenkaan ajattele, että elämän pitäisi olla millään osa-alueella täydellistä – siksi myös lastenhuoneen siisteydessä riittävän hyvä on riittävän hyvä.

Oleellisinta ei muutenkaan koskaan ole mikään yksittäinen väärässä paikassa seilaava muistipeli, vaan kokonaisuus: se, miten tavaramäärä pidetään jatkuvalla ylläpidolla järkevänä ja kohtuullisena kaikkien perheenjäsenten viihtyisyyden takaamiseksi ja arjen sujumiseksi – lastenhuoneessa ihan samalla lailla niin kuin muissakin huoneissa.

Minulle lastenhuoneen järjestyksekseen liittyy myös palauttava näkökulma. Niin kuin Miten rauhoittua ja rentoutua lapsen kanssa -postauksessa kirjoitin, usein lasten hepulointia, pelleilyä ja energian purkamista pidetään itsestään selvänä, mutta puhe rauhoittumisesta ja rentoutumisesta jää vähemmälle. Minulle siisti, tai siistihkö, lastenhuone on nimenomaan arjen toimivuuden lisäksi palautumiseen liittyvä kysymys: haluan mahdollistaa lapselle levollisen ilmapiirin touhukkaan ja kuormittavan päivän jälkeen.

Kuten sanottu, lapset ovat erilaisia, mutta omastani huomaan rentoutumisen merkityksen. Tytär tuleekin välillä silmät kirkkaana kertomaan, että ”äiti, siivosin kotia, niin nyt on kiva olla”. Tai hän saattaa todeta kynttilää sytyttäessäni, että on ”ihana tunnelma”. Minusta äitinä se tuntuu mukavalta, että pienen ihmisen elämää mahtuu sekä lapsenomaista hulinaa että rauhoittavien elementtien arvostamista tässä hektisessä maailmanajassa.

Sellainen huomio mieleeni tulee vielä, että jos lastenhuone on täynnä, mutta muualla kodissa on tilaa, harrastaisin lelujen ja kirjojen kierrättämistä niin, että esimerkiksi joulukirjat olisivat kesäkauden varastossa. Tällä taktiikalla saa myös piilosta otetut omat lelut tuntumaan jännittäviltä ja kiinnostavilta pienen tauon jälkeen ilman uuden hankkimista. Samasta on puhunut PikkuVaniljan ihana Martina, jonka kanssa jaamme muutenkin paljon samanlaisia ajatuksia perhe-elämästä vaalea lastentyyli -mieltymyksen lisäksi.

Lastenvaatteiden kiertokulun hallitsemisesta, joka sekin liittyy oleellisesti tähän aiheeseen, olen kirjoittanut aikaisemmassa postauksessa.

Kysykää jos tulee vielä mieleen täydennyksiä ja keskustelu on jälleen tietenkin auki. Olisikin kiinnostavaa kuulla, mitä ajatuksia teema teissä herättää. Oletteko löytäneet sopivan jatkuvan ylläpitämisen rytmin, tai oletteko joutuneet tekemään radikaaleja ratkaisuja esimerkiksi muuton tai perheen kasvamisen yhteydessä? Ja kiitos teille lukuisille, jotka olette jättäneet tähän aiheeseen liittyviä kysymyksiä ja postaustoiveita!