
Fyysinen vointi
Fyysinen vointini on paras kolmesta synnytyksestä. Ensimmäisessä synnytyksessä liikuin paikkailujen jäljiltä kuin satavuotias seniori. Toisen synnytyksen jälkeen taas kärsin suunnattomista jälkisupistuksista. Kahteen edelliseen synnytykseen verrattuna oloni on siis fyysisesti olosuhteisiin nähden oikein hyvä.
Ensimmäisinä synnytyksen jälkeisinä öinä kärsin pahasta horkasta, tärinästä ja hikoilusta – olipa muuten outoa kropalle hikoilla ja palella niin voimakkaasti samaan aikaan. Nämä oireet ovat onneksi nyt tasapainottuneet. Turvonnut olen, sen huomaan paitsi yleisesti olosta myös sormuksia kokeilemalla.
Palautuminen on totta kai vasta alussa, ja se tulee viemään kuukausia, ellei vuoden ja ylikin. Kuitenkin se, ettei minnekään satu ja että vauvaa pystyy nostelemaan ja hoitamaan normaalisti, on jo itselleni paljon. Rauhallisilla kävelyillä olen käynyt ja myös lantiopohjaa pyrin alkaa vahvistamaan.

Henkinen vointi
Olen siitä onnellisessa asemassa, että en muista kokeneeni minään kertana synnytyksen jälkeistä baby bluesia. Muuten herkillä olo on totta kai minullekin lapsen saamiseen liittyen valtavan tuttua. Erityisesti keskenmenon jälkeen koin masennusta, alakuloa ja toivottomuutta. Aikaisemmissa imetyksissä itselleni tuttua on myös D-MER. Nyt seurailen, tulevatko tuntemukset tällä kertaa.
Vaikka en ole ainakaan vielä kokenut synnytyksen jälkeistä baby bluesia, sen verran herkillä hormoneissa joka tapauksessa on, että olen rajoittanut itseltäni tämänhetkiset uutiset ja somen pysyäkseni kiinni vauvan tarpeiden täyttämisessä ja uudessa arjessa. (Tämä välihuomiona tiedoksi myös täällä: tässä herkässä elämäntilanteessa en kykene käsittelemään maailmaantilannetta kanavissani. Omalla kohdalla tärkeimmältä teolta tuntuu lahjoittaminen luotettaville järjestöille. Sen sijaan toivon, että voin omalta osaltani tarjota tähän aikaan vauvakuplasta käsin rakkautta, toivoa ja valoa pienen elämänalun myötä.)
Tuntuu tärkeältä painottaa, kuinka se on yhtä lailla luonnollista, ettei kiintymys vauvaan synny heti. Itselläni on rakkauden tunne vauvaa kohtaan on aina herännyt heti, mikä on varmasti helpottanut sopeutumista. Silti totta kai kiintymys syventyy päivä päivältä.
Sekin on varmasti tasapainottanut mieltä, että olen saanut levättyä hyvin. Kaiken kaikkiaan mieleni on paljon kirkkaampi nyt kuin esikoisen synnytyksen jälkeen, jolloin muistan mieleni olleen kaikesta uudesta ja hämmentävästä hyvinkin sumuinen.

Imetys ja vauvan hoitaminen
Se, että kyseessä on kolmas lapsemme, näkyy varmasti siinä, että osaamme olla rennompia ja vauvan käsittely on tutumpaa. Osaamme myös luottaa itseemme vanhempina enemmän, ja kaikki on monta astetta kevyempää kuin esikoisen kanssa.
Kuitenkin muuten olin synnytyssairaalassa kuin ensikertalainen: mites tämä imetys nyt menikään, kuinka monta pissaa piti tulla ja niin edelleen. Olen taipuvainen siihen, että tyhjennän välimuistini edellisistä vaiheista, ja siksi tavallaan kaikki piti palauttaa uudestaan mieleen.
Se olikin kätilöltä osuvasti sanottu, että vaikka minä imetän kolmatta kertaa, syntyneelle vauvalle kyseessä on ensimmäinen kerta. Siksi hän tarvitsee harjoitusta ja minä hänen kanssaan. Lopulta imetys lähti sujumaan mukavasti ja onnistuu nyt hyvin. Ensimmäinen neuvolakin on käyty, ja siellä kaikki onneksi hyväksi todettu.
Muuten en ole kokenut poikavauvan hoitamista ja saamista ollenkaan erilaiseksi verrattuna tyttöihin, mutta kantapään kautta sain kyllä muistutuksen sukupuolesta hoitopöydällä. Poikavauvojen vanhemmat varmasti tietävät, mistä puhun.

Ruokahalu
Ruokahalu minulla oli etenkin aivan synnytyksen jälkeen oudon kadoksissa. Ruokahaluttomuus on aina yhtä outoa minulle, joka en muuta elämässäni ole tottunut miettimäänkään kuin seuraavaa ateriaa. Lempiruoat sushi ja graavikala nyt ovat vielä pitkän tauon jälkeen maistuneet, mutta muuten alussa ei oikein tehnyt mieli mitään, vähän samaan tapaan kuin tietyissä vaiheissa raskautta.
Googlasin asiaa ja huomasin, että en ole ainoa ruokahaluttomuutta synnytyksen jälkeen kokenut. Samoin viestittelin teidän kanssanne Instagramissa, ja teillekin monelle tunne oli tuttu. Jollekin teistä oli sanottu neuvolassa, että kyse olisi (mistä muustakaan kuin) hormoneista. Synnyttäneenä on ikään kuin niin vastarakastunut, ettei ruokakaan maistu.
Yritän kuitenkin saada tarpeeksi syödyksi ja juoduksi, kun se on niin tärkeää jaksamisen ja imettämisen kannalta. Uskon myös, että ruokahaluni kyllä pian palaa – jos jollekin, niin minulle. Nyt jo tuntuu, että koen enemmän nälkää kuin heti synnyttämisen jälkeen. Kaikki ruoat eivät vieläkään maistu tavalliseen ennakkoluulottomaan tapaani, mutta pikkuhiljaa huomaan kaipaavani enemmän energiaa ja kokevani selvemmin nälkää.
Sellaisia kuulumisia täältä, aurinkoa uuteen viikkoon!