Huomasin, että tulppaanikuume on vallannut sisustusblogit. Oman kauniin kimppuni sain ystäviltä ja ilahduin siitä yhtä paljon kuin valkoisista kukista yleensä. Muissa kodeissa tulppaanit tuntuvat kuitenkin symboloivan jotain elämää suurempaa, selviytymistä talvesta kevääseen. Lasketaan minuutteja, käännellään kalenterin sivuja, rukoillaan nopeaa ajan kulkua.

Äitiyslomalta on toki helppo huudella, kun ei tarvitse värjötellä ulkona ihmettelemässä lumipenkkaan jäänyttä bussia, vaan voi katsoa kauniisti leijailevaa lumisadetta kodikkaasti kahvikuppi kädessä ikkunan takaa. Silti koen surullisena sen, jos elämä on pelkkää odottamista. Toivon, että jos äitiysloma jotain opettaa, niin entistä enemmän hetkessä elämistä.

Jo odottaminen on opettanut, no, odottamista. Sopeutumista. Ensin oma vaatekaapillinen vaihtui muutamaan äitiysvaatteeseen. Synnytyksen jälkeen tiedän olevani liian pieni odotusaikaisiin vaatteisiin ja liian iso omiin vanhoihin, puhumattakaan imetyksen huomioimisesta. Silti haluan ajatella tätäkin aikaa haasteista huolimatta ainutlaatuisena. Ei tässä ole kiire mihinkään, ei varsinkaan tiettyyn vaatekappaleeseen.

Pidän muutenkin eniten asusteista siksi, että ne toimivat aina, on vuodenaika tai vaatekoko mikä hyvänsä. Niillä viimeistelee kiinnostavaksi simppelin tyyliin ja saa vaihtelua usein toistuviin asukokonaisuuksiin. Kummallista kyllä, havahduin huonontuneeseen näkööni vasta, kun jäin tauolle työelämästä. En ymmärrä tätä jo supervoimiin rinnastettavaa vainuani, sillä kaikista mieluisimman löydön tein taas 70 % alennuksella. Nyt Netflixin puuroutuneet tekstitykset näkyvät jälleen ja olo on skarppi myös kotona. Rumimman loska-ajan vietän minäkin mieluusti sumein silmin, mutta muuten haluan nähdä kaikki neljä vuodenaikaa sopivasti ruusuisten, tai oikeastaan tulppaanisten, lasien läpi.